"Riippuu täysin sisäisen aikuisemme vahvuudesta ja läsnäolon kyvystämme, kuinka pitkäaikainen lapsen tasolle putoamisemme on. Jotkut saattavat olla puhumatta puolisolleen viikon hänen vääriensä sanojensa vuoksi. Toiset ohittavat saman tilanteen vain olkaa kohauttamalla. Vain aikuinen meissä voi huomata sen, että olemme pudonneet lapsen tasolle. " Siinä ote päästä irti, vapaudu läsnäoloon kirjasta. Itselleni hyvinkin ajankohtainen kirja.

Olen aina ollut luonteeltani puhelias, määrätietoinen ja osittain myös voimakastahtoinen. Olen myös herkkä ja empaattinen. Loppuun palamisen jälkeen olen kokenut enemmän näitä lapsen tasolle tipahtamisia. Välillä on olo, kuin tunteet olisivat enemmän pinnassa kuin ennen. Niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäisessä parisuhteessa elin jatkuvan riidan ja tappeluiden keskellä. Päätin, kun siitä erosin että en enää halua parisuhteeseen missä riidellään. Oikeastaan tein itselleni lupauksen, että ei enää koskaan! Patosin tunteitani sisimpään, pohdin ajatuksia enemmän yksin, mutta yritin vältellä tilanteita missä keskustelut ajautuvat riidoiksi asti. Siinä osin onnistuinkin. Valitsin jopa seuraavaksi miehekseni miehen ketä oli kiltti ja huomaavainen, samalla mietin rakastanko häntä vai toivonko rakastavani ja hän mahtuisi täydellisen miehen muottiin.  Kun meillä tuli ensimmäisen isompi riita, parisuhteemme kaatui siihen. Huomasin jo silloin, että käytin samoja lausahduksia kuin suhteessa missä tappelimme paljon ja jouduin puollustamaan itseäni. En silloin vain ehkä kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota...

Viikko sitten meille tuli mieheni kanssa riita, niinkin mitättömästä asiasta kuin siitä, että mitä ruokaa tekisimme. En osannut asiaa päättää ja kun mieheni asiaa tivasi, ahdistuin tilanteesta. Lähdin kaupasta ulos ja olin juttujeni perusteella jopa lähdössä lopulta vanhempieni luokse yöksi. Sydän hakkasi, itketti ja sanoin jopa miehelleni, että en jaksa tällaista "parisuhdepaskaa"! Niin...niimpä sanoin, enkä sillä ylpeile :( Säikähdin oikein itsekkin, koska mä rakastan miestäni  ja siinä samalla olin ajatuksissani samassa tilanteessa kuin parisuhteessa missä koin väkivaltaa. Siinä suhteessa patosin vihan tunteita, pidin yllä kulissia, annoin aina anteeksi ja syytin itseäni, että annoin taas anteeksi. Tällä kertaa hetki ei ollut sama, kohde oli aivan eri, mutta ajatukseni ja kehoni viesti oli sama. Näin trauma käyttäytyy, keho viestittää pakene tai kuole tunnetta. Lopulta meitä nauratti, eikä siitä tullutkaan suuren suuri riita ja mieheni sanoi, että hän kysyi vain mitä ruokaa tehdään? Pyysin anteeksi, halasin ja jälleen huomasin, että trauma elää mussa edelleen, sitä työstetään. Mutta näissä hetkissä tunnen, että mun käytös ei ole aikuismaista. Pieni lapsi elää mun sisällä ja se aikuinen yrittää rauhoitella tilannetta tunneryöpyn seassa.

Nyt lähden saunaan, se on mun tapa rentoutua <3