Tämän viikko on mennyt nopeasti, jos tätä vauhtia mennään niin kohta on kesä, sitä odotellessa. Inventaario haasteeseen liittyen olen tämän viikon pohtinut paljon asioita mitkä liittyvät työhöni. Työ on lopulta aika iso osa elämää, vietämme työpaikalla suurimman osan ajastamme. Sillä on suuri merkitys, miten siihen asennoidumme. Loppuunpalamisen vuoksi joudun aina seuraamaan omaa jaksamistani eri tavalla, vaikka olen toipunutkin jo. Onneksi terapia on tuonut viisautta nähdä kehon hälytysmerkkejä ja keinoja edesauttaa omaa jaksamistaan. Itse tiedän vaativani itseltäni liikaa, kun huomaan leposykkeeni nousevan. Silloin teen hengitysharjoituksia tai lähden salille kevyesti liikkumaan tai hitaalle kävelylle. Otan askeleen kerrallaan ja todella keskityn siihen, miten liikun. Kuuntelen hengitystäni ja tuulta ja yritän olla läsnä tässä hetkessä. Hyväksyn mieleen tunkevat ajatukset, mutta päästän ne menemään. Loppuunpalaminen muutti asennettani pysyvästi. Enkä enää koskaan aseta työtä hyvinvointini edelle.

Tavoitteita työhön liittyen itselläni on edelleen. Tulevaisuudelta toivon ennen kaikkea tasapainoa. Tahdon antaa itsestäni juuri niin paljon, että saan työstä voimaa, mutta en liikaa, jotta se ei syö voimiani. Työpaikan pitää olla paikka, missä tietyt asiat toimii. Ergonomian pitää olla kunnossa, sisäilman sellainen, että se ei vie terveyttä.  Haluan itse kuunnella itseäni ja tarkkailla voimiani ja jaksamistani. Koitan joka päivä työssäni muistaa ei-sanan tärkeyden ja tehdä asioita omissa voimissani. Järkeilen joka työpäivä, onko tämä oleellista tehdä tänään ja mitä on oleellista tehdä juuri omaan työhöni liittyen. Olen myös ymmärtänyt, että se millä pystyn omaa työssä jaksamistani edesauttamaan, on omat ajatukset ja asenteet. Työhön pitää olla mukava mennä ja työstä täytyy osata jollain tapaa nauttia. Sillä on suuri merkitys, ajattelenko jo aamulla, että tästä tulee huono päivä, vai asennoidunko ajatukseen että tästä tulee hyvä päivä. Haluanko työntekijänä ruokkia negatiivisia ajatuksia, vai haluanko ajatella asioita positivisessa valossa. Töiden jälkeen haluan nostaa esiin ajatuksia, missä olen onnistunut ja kysyä itseltäni pienen kysymyksen, miten jaksan nyt? En halua pitää työn tekemistä enää koskaan itsestäänselvyytenä, vaan haluan olla kiitollinen siitä, että saan olla ja saan käydä töissä. Mutta työ ei tule menemään koskaan enää oman hyvinvointini edelle ja työ ei ole asia millä kalenteri täytetään, vaan kalenteriin on varattu aikaa palautumiseen, itselleni. Parhaimmillaan elämä on kokonaisuus, jota toteutan itselleni parhaalla mahdollisella tavalla.

Tällä hetkellä oma työni on työtä mitä tykkään tehdä. Se on työtä missä saan toteuttaa itseäni, saan työskennellä ihmisten parissa ja saan ohjata ja tukea eri osa-alueita. Työssäni haasteet vain kasvavat päivä päivältä ja useinkin siinä mittakaavassa, että siihen ei juurikaan voi itse vaikuttaa. Itse koen, että haastavin ja stressaavin tekijä työssäni on jatkuva taustamelu ja fyysinen kuormitus, sekä tietynlaiset haasteet mitä työ itsessään tuo eteeni. Ja kun ikää tulee, vääjäämättäkin sitä pohtii omaa jaksamistaan eri tavalla, tulee erilaisia kolotuksia ja fyysisiä rajoitteita. Tällä hetkellä tosin työ ja vapaa-aika on elämässäni sopusoinnussa. Sitä kautta myös jaksan itse paremmin, jos niitä päiviä ei lasketa, milloin selkäkipuni tuo oman mausteensa päiviin. Itselläni on mahtava työpaikka, ihana esimies ja uusi talo ja mahtavat työkaverit. Se antaa paljon voimaa omaan työssäjaksamiseen.

Joskus työpaikan dynamiikassa saattaa silti olla parantamisen varaa, eikä pomosta välttämättä tule koskaan sydänystävääni, eikä myös työkavereista. Joskus pomon tai työkavereiden kanssa ongelmat saattavat kasvaa niin suuriksi, että sitä voisi romahtaa jo sen vuoksi. Kun olen oppinut selviytyjäksi, olen löytänyt keinoja ja huomaan helpommin selviäväni pomon tai työkavereiden kommenteista. Niitä ei ota niin henkilökohtaisesti. Samoin loppuunpalamisen kokemus, on opettanut näkemään jollain tapaa ihmisissä pintaa syvemmälle. Samoin kynnys lähteä on muuttunut matalammaksi, huonoon työpaikkaan ei kannata jäädä. Aina on olemassa vallinnan vapaus.Tulevaisuudesta en tiedä, mutta sen tiedän että en halua jymähtää. Haluan asettaa tavoitteita työhöni edelleen, haluan opisekella ja kehittyä omassa työssäni. Olen silmät avoinna uusille asioille ja innokas lähtemään myös uuteen. Olen saanut kokea, että siipeni kantavat myös ympäristössä mikä ei ole tuttu ja turvallinen ja se on ollut parasta lääkettä turvattomuuden tunteelle. Sen kautta on tullut luja varmuus siitä, että mä kyllä selviän. Jos muistan sen kaiken keskellä tärkeimmän--itseni.

Olen sitä mietlä, että Itse kunkin olisi tarpeellista silloin tällöin pysähtyä pohtimaan elämänvalintojaan ja -arvojaan. Ehkä sillä voisi myös herätellä työuupumuksen rajamailla olevaa läheistä.