Muistoissani tuli vastaan kuva, jonka takana olevat tunteet muistan vielä tänäänkin. Kaksi vuotta sitten tänä samaisena päivänä sain töihin puhelun, että isäni viedään sairaalaan. Silmän räpäyksessä perheemme elämä muuttui. Tuntui kuin joku olisi vetänyt maton jalkojen alta. Bakteeri oli vallannut isäni jalan ja koko keho oli täynnä syöpäkasvaimia. Aluksi oli vaikea uskoa edes kuulemaansa. Olin todella vihainen. Olisin voinut huutaa koko maailmalle ja kiukutella maailman kaikkeudelle. Noin vuoden päästä siitä isä kuoli. 

 

Tuon vuoden aikana isäni sairastumisesta käytin kaikki osaamani terapeuttiset keinoni selviytyäkseni. Muistan rukoilleeni mielessäni paljon ja vaikka ne rukoukset eivät parantaneet isääni. Sain niiden kautta silti voimaa jaksaa. Päätin, että haluan olla isäni luona mahdollisimman paljon. Halusin, että hän saa nauttia jokaisesta päivästä mitä meillä yhdessä vielä oli. Keskityin surun rinnalla myös hyvään. Huomasin, että kehoni ohjasi ihan itsestään itseäni päästämään myös irti ja lepäämään. Jos vain osasin kuunnella sitä. Kävin töissä, liikuin kevyesti, annoin yhden tai kaksi päivää viikossa aina isälleni. Lopulta aloin ymmärtämään, että kaikki mitä on tapahtunut, oli todella tapahtunut. Aloin antamaan pikku hiljaa surulle ja luopumiselle tilaa. Huomasin, että jos yritin työntää suruni sisimpääni, ahdistuin. Suru veti silloin minua kohti masennusta ja ahdistusta. Jos annoin surulle tilaa ja itkin, pääsin läsnäolon tilaan. Tilaan jossa pystyin surusta huolimatta näkemään kiitollisuutta elämässäni ja ympärilläni.

 

Vaikka suru usein nouseekin silloin, kun jokin osa elämästämme päättyy tai näyttäytyy mahdottomana saavuttaa, ei suru lopulta ole pelkkä elämän päätepiste. Vaikka maailman tilanne ympärillämme kaikessa kauheudessaan näyttäisi miltä. Se on aina myös jonkin uuden alku ja aina kun jotain päättyy, jotain uutta samalla tulee myös alkamaan. Ehkä hyvin alkuun todella kipeästi, ensin vain ihan hengenveto kerrallaan, sen jälkeen hiljalleen aamu ja lopulta päivä ja ilta kerrallaan. Lopulta tulee uusi ajanjakso ja kaikesta kauheudesta huolimatta uudet mahdollisuudet, tapa elää ja olla. Tämä on hyvä muistaa nyt, näiden vaikeiden aikojenkin aikana. Emme voi paljon asioihin vaikuttaa, mutta voimme silti yrittää auttaa, voimme 

ristiä kätemme, levittää positiivista sanomaa , toivoa parasta ja luottaa uuden alkuun kaikesta huolimatta.

 

Surulla on siis tärkeä tehtävä, sitä ei kannata työntää pois ja painaa alas. Vaan se kannattaa toivottaa tervetulleeksi, silloin kun on sen aika. Näin muutaman vuoden päästä tapahtuneesta sen ymmärtää vielä paremmin, miten tärkeä suru oli. Niin valtavan kipeä ja raastava, mutta silti siinä hetkessä niin tarkoituksellinen! 
 

❤️