Työkaverini kysyi minulta tänään töissä millainen lapsi sinä olit pienenä? Sanoin, että muistan olleeni ujo ja arka mutta myös  voimakastahtoinen. Nukuin yksin. En kaivannut vanhempieni viereen nukkumaan. Kokeilin rajoja. Ja kaipasin näkyvyyttä tunteilleni. Koin hylkäämisen tunteita, koska tärkeitä ihmisiä elämässäni otettiin pois. Olin herkkä reagoimaan kehollani. Muutokset elämässäni nostivat esiin jännityksen ja päänsäryn tunteita. Mielestäni olin ujo koulussa. Sellainen takapulpetin tyttö. Olisin tarvinnut paljon aikuisten tukea mitä en omasta mielestäni en saanut. Olin kuitenkin musiikissa ja kuvaamataidossa lahjakas. Jossakin kohtaa, ehkäpä murrosiän kynnyksellä, minusta alkoi kasvamaan pikkuhiljaa enempi ulospäinsuuntautuneempi. Uskon, että koulun vaihdolla oli siihen oma vaikutuksensa. Uudet kaverit ja uusi elämä. Olin lama-ajan nuori. Mistä en työkaverilleni maininnut. Muistan vielä tänäänkin vanhempieni työttömyyden. Riidat sen ympärillä ja tietynlaisen ahdistuksen tunteen siltä ajalta. Ystävien kautta sain silloin eniten hyväksyntää, näkyvyyttä ja pyytteetöntä läsnäoloa. Heistä kasvoi eräänlainen perhe ympärilleni. En osannut oikein silloin sanoittaa ajatuksiani tai tunteitani, usein yritinkin pukea tunteita sanoiksi väärällä tavalla, enkä kokenut tulleeni ymmärretyksi. 

Sillä mitä nuoruudessa tai lapsuudessa on tapahtunut, on suuri merkitys myös aikuisiällä. Niin uskomattomalta kuin se ehkä voi kuulostaakin. Lapsena on opittu tietty käyttäytymismalli, jonka avulla lapsi on selvinnyt, mutta joka ei enää aikuisiällä toimi, se jää yksinkertaisesti vain päälle. Lapsena mukautuu tilanteisiin ja lapsi opettelee tavan selvitä. Aikuisena mukautuminen alkaa toiminaan itseä vastaan. Aivan meillä jokaisella on näitä ns. Tunnelukkoja. Tunnelukon tunnistaa siitä, että ne hankaloittavat elämää ja saavat aikaan turhia riitoja. Aina kun tulee riita pitäisi pysähtyä riidan äärelle. Mikä on oikeasti se syy, mikä saa minut tuntemaan näin? Riitelenkö aiheesta vai aiheen vierestä? Liittyykö tähän ehkä omalla kohdallani  kuulluksi tulemisen tarve, vai uhrautumisen tarve, kun koin, että minua ei tässä kohtaa kuunneltu. Vai ehkäpä tunne, että omia tunteitani mitätöintiin? Jos omassa lapsuudessa on ollut tilanteita, että tarve kuuluksi tulemiselle ei ole täyttynyt, sama tilanne aktivoi tunnelukot myös aikuisiällä. 

Se mikä näissä lukoissa on hyvää, on se, että niitä saa avattua. Itse lähdin tälle avausmatkalle tarkalleen ottaen viisi vuotta sitten.  Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn näitä availlessa. Se työ on ollut tärkeää. Enää en käyttäydy niin monessa tilanteessa kuin pikkutyttö joka osoittaa mieltään asiasta missä lopulta ei ole edes kyse itse asiasta, vaan tarpeesta tunnelukon takana. Koen, että sen lapsen rinnalle on tullut vihdoinkin aikuinen joka uskaltaa pohtia, nostaa esiin asioita ja asettaa myös rajoja. Joka kantaa huolta myös läheisten jaksamisesta ja siitä, että he voisivat hyvin. Itse en pysty enää mykkäkouluun, koska se on eräs lapsuudesta opittu selviytymiskeino. Ja teen omalta osaltani kaikkeni, että riita pystyttäisiin sopimaan aikuismaisesti keskustelemalla.