Myönnän, että järkytyin kun luin viime viikolla Koskelan teinisurmaan liittyviä uutisia. Se nosti esiin valtavan määrän epämääräisiä kysymyksiä. Koronavuosi on kurjistanut perheiden asemaa ja lisännyt jälkikasvun, eli lasten ja nuorten pahoinvointia. Myös perheissä kasvava paha olo, työttömyys sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat tuovat ongelmia lisää. Olen itse niin monen monta kertaa miettinyt miten kiitollinen saan olla omista vanhemmistani ja perheestäni ja turvallisesta lapsuudesta. Vaikka olen kirjoittanut täälläkin tunnelukoista ja vaillejäämisistä, sekä sukupolvien yli kulkevista traumoista, koen saaneeni silti hyvän kasvatuksen ja maailman parhaimman äidin ja isän. Ilman heidän tukea en olisi tässä missä olen nyt.

 

 

Katselin eilen illalla UMK: n kilpailua ja voittajakappaleessa laulettiin: 

 

”
Put your middle fingers up
Take a shot, throw it up and don't stop
I'm, I'm, I'm living that life on the dark side
Likе the 27 Club, headshot
We don't wanna grow up
I'm, I'm, I'm living that lifе on the dark side
Life on the dark side

"

 

Toivoisin, ettei kenenkään nuoren tarvisisi pudota sinne pimeälle puolelle. Me tarvitsemme sitä valoa, silloin kun ympärillämme on pimeää.  Valosta ei koskaan saisi päästää irti. Silloinkaan kun ympärillä on pimeää. Sen saman turvallisuuden tunteen mitä itse koin lapsena toivoisin olevan myös monen lapsen ja nuoren kohdalla, että olisi se joku joka näkisi ja kuuntelisi ja tukisi. Olisi se kaveri, hyvä kaveri joka uskaltaisi kyseenalaistaa ja olla erilainen.  Vetää pois sieltä pimeältä puolelta valoon. Se joukkoon kuulemisen tarve on kuitenkin meillä jokaisella niin valtavan suuri ja taustalla vain se tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi  juuri sellaisena kuin on. 

 

Näin unta toissa  yönä. Unessa siivosimme mieheni kanssa asuntoa. Asunto ei ollut minulle entuudestaan tuttu. 

 

Asunnon keskellä oli valkoinen isäni arkku. Kaunis kukka-asetelma sen päällä. Oma tunteeni unessa oli levollinen. Tiesin isäni olevan arkussa, koska isäni on kuollut. Jollakin tavalla olin unessa hyväksynyt asian. Siivosin hyllyjä ja kaappeja arkun ympärillä ja tein kuin tilaa uudelle. Anoppini tuli unessa käymään ja hän halusi nähdä isäni. Mietin, että se on ihan ok minulle. Katso vain. Itse en kokenut siihen tarvetta. Olin vahvasti sitä mieltä, että halusin muistaa isäni terveenä ja hyvinvoivana. Kerroin unesta miehelleni ja sanoin, että itseasiassa tarkemmin kuin mietin, oikeastaan tunnen niin miten unessa tunsin. Olen hyväksynyt jollakin tavalla isäni lähdön. Teen tilaa elämässäni uudelle. Haluan muistaa isäni sellaisena kuin hän oli. En sellaisena miltä hän näytti kun hän täältä lähti. Kuolleena ja elottomana. Vaan elävänä ja valoisana. Kaipaan häntä vieläkin joinakin päivinä todella paljon. Läheisen menetys on valtavan raskas asia heille ketkä tänne jäävät. Surun läpi menemistä on helpottanut se, että olen pystynyt jatkamaan elämää. Kaikesta huolimatta. Siitä seuraavana yönä uni jatkui isääni liittyen. Nyt olimme isäni lapsuuden kaupungissa, hänen isänsä lapsuuden kodissa. Kiertelin unessa asuntoa, katselin ja kuuntelin. Asunto oli tyhjä ihmisistä. Tavarat ja se kodin tuoksu, olivat kaikki silti olemassa. Tunsin surua, ikävää ja kaipausta. 

 

Uskon itse siihen, että mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää. Ja jos luottamus elämää kohtaa on suurempi kuin kuolemanpelko, voi ihminen tuntea onnea myös vaikeuksien ja haasteiden keskellä. Ja nähdä valoa, vaikka ympärillä olisikin pimeää. Kun kohtaat elämässä niitä vaikeita aikoja, ensimmäinen ja se tärkein asia muistettavaksi on ettet ole yksin. On ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Et siis ole yksin vaikka siltä tuntuisikin. Silloin on se aika olla yhteydessä näihin ihmisiin.

 

❤️

Lopuksi sitten joku päivä, ihan jokainen meistä on muisto. Tämä tekee elämästä hauraan. Kun elämme haasteellisia ja vaikeita aikoja, haluamme siitä tilanteesta epätoivoisesti pois. Kaipaamme sitä ilon ja hyvänolontunnetta ja haluamme olla taas niitä ”omia itsejämme”. Ja koska tuo tasapainoinen puoli meitä tuntuu niin kaukaiselta, tunnemme silloin olomme vain lopulta pahemmaksi. Joskus se antautuminen tunteiden hyväksyminen on paras tie pois pimeydestä. Sen sijaan, että vastustelet tunteitasi, anna itsellesi lupa kokea ne. 

 

Tunteemme eivät ole  impulsseja, jotka tulisi tukahduttaa ja jättää huomiotta, vaan ennemminkin sisäisen maailmamme heijastumia ja karttoja. Se olisi tärkeätä tiedostaa.
 

Jos siis tunnet olosi masentuneeksi, vihaiseksi, turhautuneeksi tai surulliseksi, ehkä siihen on syy ja sinun on tarkoitus etsiä tämä syy sisältä. Silloin olisi aina hetkeksi hyvä pysähtyä pohtimaan  mistä haluaisin itseni muistettavan? Elänkö sellaista elämää juuri nyt? Jaksaisinko silti yrittää ja  nähdä joku päivä taas valoa varjoista huolimatta?

❤️