Juttelin viikonloppuna ystäväni kanssa, ketä on käynyt läpi myös uupumisen ja loppuunpalamisen. Meidät erottaa se, että olemme kaksi erillaista ihmistä ja prosessissamme eri vaiheessa. Hän heitti lauseen, että sinulla on ollut taistelutahto jo ennen burnouttia ja hän vasta etsii sitä tahtoa. Jäin miettimään tuota lausetta. Toisaalta jatkuvat vastoinkäymiset vievät juurikin niitä voimia ja jokaisen vastoinkäymisen kohdalla saa aloittaa myös taistelun alusta. Niistä selviäminen taas luo tunteen että elämä kantaa sittenkin. Ja tästäkin koettelemuksesta selvisin sitten lopulta voittajana ja vaikeudet tekivät minusta vahvemman. Mutta elämä on lopulta täynnä valintoja. Jos olisin jäänyt aikoinaan uhrin asemaan jo ensimmäisessä suhteessa, olisin kuunnellut silloin sydäntäni en järkeni. Joka kehotti toimimaan toisin. Jouduin jo silloin pohtimaan elämääni syvällisemmin ja asetin oman elämäni kaiken etusijalle. Silloin tosin en nähnyt metsää puilta ja en kohdannut tunteitani, päätin vain selvitä. Aloin suorittamaan elämääni ja hain onnellisuutta muiden kautta. Oikeastaan en silloin edes tiennyt, että masennus on surematonta surua ja ahdistus taas patoutuneita tunteita. En tiennyt miltä nämä kaksi olotilaa edes tuntuvat. Nyt tiedän ja siksi kiinnitän huomiota siihen miten elän. Haluan elää niin, että voin nauttia elämästäni ja rakastaa itseäni tällaisena kuin olen. Siihen ei lopulta vaadita opettelua, se pohjautuu kohdallani päätökseen. 

 

Elämässäni on ollut vastoinkäymisiä, lopulta niistä ei mitään voi verrata toisiinsa. Loppuunpalaminen itsessään oli omalla kohdallani niin pelottava kokemus, että jo pelko saman toistumisesta ajaa itseäni tänä päivänä toimimaan toisin. Jos työssä joku asia herättää pelon ajatuksia, kun vertaan ajatusta siihen mitä olen jo kokenut, se pelko saa pienemmät mittasuhteet. Olen joutunut näiden vuosien aikana käymään tunteeni läpi ja kohtamaan ne välillä isossakin mittakaavassa, koska itselläni ei ollut lääkitystä tukemassa ja lievittämässä oireita. Ammattilaiset puhuvat usein pelon kohtaamisesta ja sen läpi menemisestä. Itse olen toiminut juurikin näin. Koska muuta väylää niistä vapautumiseen ei ole.  Ennen minäkin halusin kontrolloida omia ajatuksiani ja omia tunteitani ja hallita käytöstäni. Kun paloin loppuun ja huomasin, että tämä lopulta vain pahentaa oloani ja silloin vasta elänkin jatkuvan pelon vallassa, vaikka samaan aikaan en tajunnut edes pelkääväni. Tänään näen paremmin sen, että kaikesta huolimatta maailmassa on paljon myös hyvää. Olen opetellut näkemään negatiivisissa asioissa myös sen positiivisen puolen. Ja tänään koen, että ajatuksissani ja tunteissani ei ole mitään väärää. Ne ovat lopulta vain ajatuksia ja tunteita. Kun itse en ala tekemään niistä ongelmaa, eivät ne silloin tee minulle ongelmaa. Kaikki tunteet ja ajatukset ovat osa minua, eikä ole tarvetta saada ketään käyttäytymään haluamallani tavalla voidakseni itse tuntea hyvää oloa, onnea tai rakkautta. Olen saanut kantapään kautta opetella, että jos yritän kontrolloida tunteitani, mitä siitä seuraa.

 

Olen ymmärtänyt että pelko syntyy yhdellä tavalla, ajattelemalla. Ja ilman ajatusta ei ole pelkoa.

Pelko on hyvästäkin, siksi sitä pitää osata myös rakastaa ja hyväksyä se, osaksi itseämme. Pelkohan on tarkoitettu suojamekanismiksi silloin kun elämme jatkuvan hengenvaaran alla. Jos pelkoa ei olisi, miten ymmärtäisin silloin puolustaa itseäni? Ja kun mietin, milloin itse olen ollut hengenvaarassa näitä tilanteita on kohdallani kaksi. Silloin kun koin parisuhde väkivaltaa ja kun kävin läpi kolarin. Ja vaikka olen ollut hengenvaarassa vain kaksi kertaa, olen silti kokenut elämässäni määrättömästi pelon tunteita. Tällöin ei kyse ole hengenvaarasta, vaan kyseessä on mielikuva kuvitellusta tapahtumasta. Ja vaikka pelko on tuntunut todelliselta, se silti on ollut keksittyä. Todellisuudessa pelon takana on tunteet, joita itse olen sen odottanut herättävän. Ja syy siihen miksi ja saan vastaukseksi, että en ole oikeasti pelännyt tulevaa tapahtumaa, vaan tunteita, joita itse olen sen odottanut herättävän. 

 

Edelleen minäkin pelkään, kukapa ei pelkäisi. Juuri siksi koitan jatkossakin kohdata tunteeni, harjoitella läsnäoloa, mielikuva harjoituksia  ja hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Tämä on toiminut omalla kohdallani ja olen kokenut sen oikeastaan ainoana keinona vapautua pelon ja ahdistuksen tunteista, terapian antamaa viisautta ja tukea yhtään väheksymättä.