”Onks sullakin niitä päiviä kun tavallaan oon irti maasta...

...hieman irti....

tiiäthän sä mistä puhun”...

 

 

Vihalla ja katkeruudella en pääse eteenpäin, totesin eilen aamulla itselleni, kun olin ensin ärähtänyt miehelleni ja paennut vessaan nielemään kyyneleeni. Istuin alas ja käänsin katseeni itseeni. Mitä minä oikein tunsin? Miltä tunteiden tunteminen tuntui ja millä tavalla nyt itse tässä hetkessä reagoin? Esiin nousi suru. Oivalsin taas, että saan olla vihainen tai surullinen, mutta minun ei tarvitse räjähtää ja saada riitaa aikaiseksi. Vaan siihen tunteen kanssa selviämiseen tarvitaan sitä kosketusta vahvistamaan rakkautta. Useimpien riitojen taustalla on protesti puuttuvasta tunneyhteydestä.

 

Aloitamme usein parisuhteen olemalla vahvasti liittyneitä toiseen ja herkkiä kumppaniemme viestejä kohtaan. Näemme kaiken kuin niiden vaaleanpunaisten lasien läpi. Huomiomme määrä suhteessa kumppaniin ikävä kyllä kuitenkin ajan myötä laskee. Vähitellen yhteiseen elämään tulee hetkiä, jolloin tunneyhteys kumppaniin katkeaa, aikoja jolloin emme osaa ilmaista omia tarpeitamme tarpeeksi selkeästi. Toinen voi esimerkiksi olla surullinen  ja peloissaan ja todellisuudessa  haluaa tulla lohdutetuksi, mutta kumppani jättää hänet yksin ajatellen, että toinen tarvitsee rauhaa tai sitä omaa tilaa. Tai sitten ei vain tiedä miten toista pitäisi lohduttaa surun keskellä. Tai itse ei ymmärrä oman käytöksensä perimmäistä syytä ja omalla käytöksellään ajaa toisen kauemmaksi tiedostamattaan. Parisuhteessa ei pysty välttämään tällaisia tilanteita. Elämään kuuluu kriisit ja erillaiset voimakkaat tunteet. Jos haluaa tanssia jonkun kanssa, välillä tulee väistämättä astumaan tämän varpaille.

 

 

Olen yrittänyt hyväksyä sen mikä tällä hetkellä koskee eniten ja avata oven sen tuomalle surulle. Sairaala käyntien jälkeinen päivä on usein itsellä se raskain. Pystyn kasaamaan itseni sairaalavuoteen äärellä. Mutta kun pääsen kotiin ja annan itselleni luvan tuntea, tunteet nousevat esiin. Helppoa tämä aika ei ole ollut ja välillä on tuntunut kuin roikkuisi löysässä hirressä. Kun moni asia ympäriltä hajoaa, lopulta vihan, katkeruuden, toivottomuuden, surun ja epäuskon jälkeen jäljelle jää vain puhdas oleminen ja kuin uudesti syntynyt ihminen. 

 

Yhteyden katkeaminen puolisoomme parisuhteessa saattaa turvallisuudentunteemme uhatuksi. Silloin meidät valtaa primitiivinen paniikin tunne. Se saa aikaan hälytystilan aivojemme mantelitumakkeessa, jossa sijaitsee pelon keskuksemme ja joka on erityisen virittynyt kaikenlaisen uhan prosessointiin. Kun aivomme saa aikaan hälytystilan, me emme ajattele vaan toimimme. Sillä mitä teemme sen yhteyden katkeamisen hetkellä on erittäin suuri merkitys parisuhteelle. Pystynkö nyt kääntymään ja yrittämään yhteyden luomista uudelleen? Mikäli en pysty, tuloksena on helposti riitoja, jotka noudattavat tiettyä kaavaa. Kiintymyssuhdeteorian perusajatus on, että eristyksissä olo – ei vain fyysisesti muista erillään oleminen, vaan tunnetason yksinäisyys – on traumatisoivaa. Toimintaamme määrittää oma tulkintamme ja havaintomme tilanteesta, ei todellinen tilanne. Jos tunnemme itsemme hylätyksi, joudumme helposti paniikin valtaan.

 

Jos yritän piilottaa ja väistellä tunteita, ajatuksia ja muistoja, ne piinaavat jatkuvasti purskahdellen arvaamattomasti esille ja aiheuttaen kärsimystä. Silloin ne myös ohjaavat käytöstäni ja valintojani. Joskus vastatuuleen kulkeminen voi kaikesta huolimatta olla hyödyllistä. 

 

Harvemmin huomaamme, että riidoissa on pohjimmiltaan kysymys lopulta tästä tunneyhteyden katkeamisesta. Ja lopulta hädän keskellä halutaan vain tietää: Oletko olemassa minua varten? Tarvitsetko minua? Luotatko minuun?

Kosketus on kaikkein perustavin tapa olla yhteydessä toiseen ihmiseen. Kun ottaa toista kädestä kiinni kesken riidan tai surun keskellä, koskettaa häntä olkapäälle kun hän on hermostunut, ahdistus ja viha vähenevät välittömästi. Aina voi siis valita, reagoinko puolustaen vai ymmärtäväisesti? Ja voin miettiä vihani keskellä, mitä minussa oikein nyt tapahtuu? Huudan, mutta sisimmässäni koen itseni kuitenkin todella pieneksi ja voin ehkä yrittää kertoa toiselle, olen tällä hetkellä peloissani ja koen, että et kuule minua ja koen tulleeni loukatuksi. 

 

Pitkästä aikaa vietän pääsiäistä jolloin en tee oikein mitään. Olen nauttinut siitä, että ei ole mitään sovittua menoa eikä mitään pakonomaista suoritetta. Olen saanut vain olla ja tehnyt asioita fiilispohjalta. Olen itse antanut itselleni luvan olla se minä myös sillä tunnetasolla. Aina en ehkä löydä yhteyttä toiseen sen kaaoksen keskellä, onneksi minulla on puoliso joka taas löytää minut  ja ottaa kädestäni kiinni ja vakuuttaa, että sinä selviät!