Tämä joulu oli erillainen. Siihen nitoutui paljon eri tunteita. Väsymystä ja suruakin, kuin ahdistustakin. Kiitollisuutta ja iloa  siitä, että sain viettää joulua minulle tärkeiden ja läheisten ihmisten parissa. Tänä vuonna en jaksanut silti virittyä sille ilon tunteelle. Joululaulut nostivat kyyneleet silmiin ja tuntui, että rintaa puristaa kun niitä kuunteli. Enemmänkin koitin virittää itseäni sille armollisuudelle, saan tuntea surua, koska niin kovasti kaipaan tuota pientä karvaista ystävääni. Ensimmäinen joulu erossa hänestä. Saan tuntea surua luopumisesta, koska vietän viimeistä joulua tässä kodissa. Seuraava joulu on monessa suhteessa erillainen.

Tunteet pitää suostua kokemaan, siksi annoin tilaa taas surulleni ja ikävälle. Jouduin vastakkain myös elämän rajallisuuden kanssa, kun tajusin miten heikossa kunnossa toinen vanhemmistani on. Se tekee nöyräksi ja sen kautta taas ymmärtää, että kaikella on oma aikansa. Ja jotenkin on olo, että saan valmistua siihen, että tämä saattoi olla viimeinen yhteinen joulumme. Se ahdistaa ja herättää tietynlaista pelkoa. Olen paljon miettinyt tänä jouluna sitä, että lopulta onni ei ole olosuhteiden löytämisessä, vaan siinä mitä on nyt. Olosuhteet ovat tässä ja nyt ja niistä ei kannata pyrkiä pois. Pelko ei ole merkki aina siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Vaan siitä, että olen liukunut pois tästä hetkestä. Muuta paikkaa ei ole kuin tämä hetki ja jos siitä lähtee pois, astuu tilalle pelko. Tärkeintä on suostua läsnäolon tilaan. Kun uskallan tuntea tunteeni tässä ja nyt, tulen niiden kautta näkyväksi. Kun tulen näkyväksi, ei myöskään sisäinen lapsi minussa hätäänny, vaan voi luottaa itseensä. Kun voin itse luotaa siihen, että minulla on lupa jokaisessa hetkessä ilmaista tunteeni ja tarpeeni voin jatkaa matkaani oman totuuteeni johdettamana. 

Omien vanhempien vanheneminen pysäyttää. Se herättää esiin kuoleman pelon. Syntyy oivallus, mikään ei ole lopulta pysyvää. Mitä vaan voi lopulta sattua ja milloin tahansa. Läheisen kuolemaa ei voi ajatella jatkuvasti, mutta asioiden  hyväksyminen auttaa elämään asian kanssa. Pelko on sallittu tunne. Auttaa kun pystyn myöntämään itselleni, että pelkään. Murehtiminen on osa pelkoa ja kun ymmärrän mitä tunnen, voin sanoittaa pelkoani ja olo helpottaa, kun lakkaan murehtimasta. 

En voi lopulta vaikuttaa siihen mitä elämä tuo tullessaan. Mutta siihen voin vaikuttaa miten voin käsitellä ja kohdata omat tunteeni ja ajatukseni. Tämä joulu vaati hetkiä, että pysähdyn ja varaan aikaa ”uudelleen kytkeytymiselle” siihen mitä haluan tuntea koko päivän ajan. Tämä auttaa ja helpottaa oloa, kun elämässä tapahtuu asioita joihin en voi muuten vaikuttaa. Tapahtui tänä jouluna paljon muutakin. Taisimme löytää uuden kodin missä vietämme seuraavan joulun. ❤️