Hei minä

Olen viime viikon aikana katsonut itseäni sairaana peilistä, arvostellut turvonneita silmiäni ja kalpeita kasvojani. Miettinyt esiin tulleita ryppyjäni ja sekaisin olevaa tukkaani. Joskus aina unohdan sen, mitä hyvää ollenkaan elämässäni saavuttanut ja mistä kaikesta olen selvinnyt. Tämä on rakkauskirje minulle, itselleni! Yhdelle elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Osata rakastaa itseään. Se ei aina ole ollut helppoa. Myös omassa elämässäni on ollut hetkiä, jolloin en ole pitänyt peilikuvastani. Tänään näen herkemmin peilistä jokaisen virheen, jokaisen rypyn ja jokaisen arven. Hyväksyn itseni tällaisena. Minun sydän ja minun keho, ansaitsee juuri minun hyväksynnän.

Kun katson itseäni peilistä, näen vatsassani arpia. Tarkemmin kun lasken, niitä on viisi. Ne kertovat sairaudesta mitä sairastan. Sairaudesta mikä on aiheuttanut joinakin päivinä kovaa kipua ja ahdistusta. Vienyt minut kaksi kertaa leikkauspöydälle ja koetellut hermojani. Hankaloittanut raskaaksi tulemista ja kulkenut mukanani.  Se ei parane, se on osa minua. Osa joka on tehnyt minusta vahvemman. Se on vaatinut minulta uhrauksia. Kannan silti tatuointiani arvokkaasti, mikä käskee olemaan vahva! Sairaus on opettanut minulle paljon. Se on osa, jonka tunnen kivun kautta. Arvostan asennettani tuota sairautta kohtaan. Yritän silti huolehtia itsestäni. Rakastan liikuntaa ja pidän huolta itsestäni. 

Rakastan itsessäni selviytyjää ja sinnikkyyttä. Sitä mikä minussa on vahva. Se ei halua luovuttaa, vaan tahtoo taistella. Olen kiitollinen siitä, että pääsin nuorempana ujoudesta eroon. Päätin, että haluan olla avoin ja tulla nähdyksi. Onnistuin! Nyt osaan arvostaa sitä, että pystyn puhumaan ja sanoittamaan sanoin tunteitani. Olen vahva, mutta uskallan olla myös heikko. Näen myös sisälläni olevan herkkyyden voimavarana. Vieläkin on elämässä hetkiä, jolloin huomaan tuon epävarmuuden mitä nuoruudessani sain kokea. Mutta minussa on rohkeus mennä tuota epävarmuutta ja pelkoa päin. Olen hyväksynyt itseni, tällaisena kuin olen. 

En ole koskaan ollut lahjakas opiskelija. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen eteen, että olen edennyt koulumaailmassa. En silti antanut periksi, päätin yrittää aikuisena koska lapsena en saanut tukea opiskeluuni. Se herätti pelkoa ja epäuskoa, valmistunko koskaan? Valmistuin. Sinnikkäästi luin ja luotin, että kyllä minä selviän. En päästänyt itseäni helpolla, se vaati veronsa. Ja paloin loppuun. Mutta se opetti myös minua itseäni. Tiedän nyt, miltä tuntuu kun elämästä katoaa värit. Tiedän miltä tuntuu, kun mieli ei jaksa ja masennus astuu kuvaan mukaan. Se sulkee portteja, niitä portteja mitä pelokkaat ihmiset pitävät lukittuina. He eivät ole uskaltaneet kohdata heikkouksiaan. Minä uskalsin, aloitin matkan itseeni. Se matka ei ollut helppo, mutta kaikesta huolimatta, uskalsin. Tänään en häpeä menneisyyttäni, vaan arvostan sitä mitä olen siltä saanut. Kävin pohjalla ja löysin sieltä minut, mitä olen nyt. 

Haluan kiittää itseäni siitä, että olen ollut vahva ja olen selvinnyt. Kaukana ei ole sekään aika, jolloin pienikin vastoinkäyminen tuntui suurelta. Miten ajattelin, että pystynkö nukahtamaan ja pärjäänkö yksin. Kaukana ei ole myöskään se hetki, jolloin en osannut nauttia läsnäolosta tässä hetkessä. Suoritin elämääni ja hain tyydytystä elämääni jatkuvasta suorittamisesta. Tänään osaan ankkuroitua tähän hetkeen. Vaikka on huonojakin päiviä, osan hyväksyä tunteeni ja olen tajunnut, että kaikesta huolimatta onnellisuus voi olla juuri tässä hetkessä. Tässä nyt istun ja kirjoitan kirjettä minulle itselleni. Nyt pienet asiat tuntuvat niin pieniltä ja tuntuu, että niin monesta asiasta olen selvinnyt. Kiitos, että et luovuttanut vaan jaksoit yrittää! Kiitos, että uskalsit olla heikko ja myöntää itsellesi että tarvitsit muiden apua. Se kannatti!