Heräsin eilen aikaisin ja varailin taas aikaa lääkärille. Sinne kävellessäni, mietin että miten tärkeitä nämä lääkärikäynnit toisaalta pitkällä sairaslomalla ovatkaan. Ne pakottavat liikkeelle ja itse sen liikkeelle lähdön voi pyhittää liikkumiselle. Eilenkin menin lääkäriin kävellen. Valokuvasin matkalla ja ihastelin kesän tuloa. Linnut rakensivat  pesää ja muurahaiset pyörivät oman kekonsa rakennuspuuhissa. Sain viikon sairaslomaa ja samalla jätin lääkäriin monta putkea verta. Tulokset menevät sitten loppuviikkon.

Kävellessäni pois lääkäriltä. Tielle lensi kyyhkyspari. Siinä ne kaksin köpöttelivät ja ihmettelin niiden menoa. Samaan aikaan selän takaan kuului hei ja eräs mummo seisoi siinä. Hän kertoi, että ihastelee aina kyyhkysten kauneutta ja pysähtyy niitä ihastelmaan. Siinä sitten kumpikin niitä katselimme ja vaihdoimme ajatuksia puolin ja toisin. Tuo mummo sai mut hyvälle tuulelle. Illalla huomasin, että kipu palautui taas takaisin. Hetkeksi tuntui, että laamannun sen alle. Tahtoisin olla jo terve, tahtoisin liikkua miettimättä jaksanko liikkua. Ja luottaa siihen, että tämä tauti on todellakin selätetty. Kahdet tutkimukset ovat vielä edessä ja täytyy myöntää, että jännitän. Ensimmäistä kertaa, itselläni on olo, että pelko yrittää nostaa päätänsä. Käyn pääni sisällä keskustelua itseni kanssa ja yritän pitää sitä pientä tyttöä aikuisen varmuudella kädestä kiinni. Ystäväni sanat eilen lohduttivat ja palauttivat taas tähän hetkeen: tarvitset energiaasi oikeisiin asioihin, ei luultaviin!

Tänään mulla on pitkästä aikaa terapia. Aluksi mietin jaksanko sinne mennä. Tulin siihen tulokseen, että on ihan hyvä jakaa näitä asioita mitä nyt on läpi käynyt. Onneksi menin. Sain jäsentää ajatuksia ja jakaa pelkojani ja tunteitani. Ja sain tirauttaa muutamaman kyyneleenkin. Miten mahtavaa, että vaikka mussa on se vahva puoli, uskallan tänään olla myös heikko. Se herkkyys sen vahvuuden takana, on avain sille että selviän. Sitä ei voi jättää kuulematta. Voin näyttää tunteeni, suruni ja vihaisuuteni. Ja olen ymmärtänyt, että se on lopulta ihan okei. Ja juuri niin sen täytyy ollakkin. Olen vain ihminen ja tunteet ovat osa minua. Vain ne kohtaamalla ja hyväksymällä voin päästä voittajana maaliin, myös vastoinkäymisten kohdalla. Kun on vaikeaa, on täysin luonnollista tuntea surua ja vihaisuutta. Mutta saada se ajatusmalli myös muuttumaan ja nähdä myös niiden keskellä se, mikä elämässäni on juuri nyt hyvin.

Kotimatkalla eteeni tupsahti mulle niin tärkeä ja rakas ystäväni. Niin oikeaan aikaan ja tunti melkein vierähti, kun kävimme läpi kuulumiset. Kävin tänään myös tekemässä pidemmän kävelylenkin. Paino on tipahtanut sairastelun aikana, samoin kunto. Pienikin askel eteenpäin, kohti liikuntaa, tuo paremman olon. Ihanaa, kun on kesä. Ihan pian voi kaivaa sandaalit esiin. ❤️