Tänään heräsin aamulla sateen ropinaan, makasin vain sängyllä kuunnellen sitä ennen töihin lähtöä. Se on oikeastaan aika rentouttavaa, kun keskityy vain ääneen ja sulkee silmänsä. Sateen ropina tuo mulle mieleen hetkiä lapsuudesta. Muistan kun nukuin pikkutyttönä maalla aitassa ja sade ropisi peltikattoon. Elämä tuntui silloin niin huolettomalta, sitä vain kuunteli ja haisteli sateen tuoksua ja juoksenteli paljain jaloin märällä nurmikolla. Aamulla tuo ropina toi mieleen sen muiston ja kun siihen havahduin, halusin hetken syventyä siihen ajatukseen. Tuli aika levollinen olo..

Työpäivä meni mukavasti, meillä oli oikeastaan naurun täyteinen päivä. Veisteltiin huumoria oikein olan takaa ja naurettiin vatsat kippurassa. Se toi mukavaa piristystä harmaaseen päivään, mikä lopulta meni nopeasti. Olin eilen terapiassa ja pohdin uusia ominaisuuksia, mitä loppuun palaminen mussa on aiheuttanut. Osa päivistä on nykyisin hyvin tavallisia, jolloin koko tapahtumaa on vaikea muistaa. Osa taas sellaisia, että saa keskittyä hengittämään ja rauhoittamaan itseään. Mulla loppuun palaminen aiheutti trauman, kun keho väsyy, tunteet nousevat pintaan. Sydän alkaa lyömään kovemmin ja keho viestittää, että pakene tai taistele. Tunnen tämän olotilan kehossani, olen väsynyt, mutta kuin yliväsynyt sanoisinko ylivirittynyt. Saatan puhua nopeammin, vedän vatsaani sisäänpäin, tunnen lievää ahdistusta ja levottomuutta ja nukahtaminen on illalla vaikeampaa, jos en pysty ennen nukkumaan menoa rentoutumaan. Unettomuus saa aikaan mulle pelkoa, tunteita ja ajatuksia mitä loppuun palaminen mussa herätti. Ne tunteet mussa elää vieläkin, jos nukun huonosti monta yötä. Kiukuttelen, tunnen itsesyytöksiä, ja koen paniikin tunteita. Yksi olotiloistani on väsymys, silloin kun se iskee, tuntuu kuin nukahtaisin siihen paikkaan, se on kovempaa kuin ennen loppuun palamista ja siihen voi liittyä tunteita, että mikään ei tunnu miltään. Ja kaiken huipentuma on epätodellinen olo, paniikkikohtaus, olen kuin kuplan sisällä mistä tuntuu että ei pääse pois. Olo on kohtauksen jälkeen monta päivää hieman outo, säikky ja vetämätön.  Ehkä huvittavin, mikä mua itseäni jopa naurattaa. On se, että en nauti enää olla öitäni yksin. Minä, ihminen ketä ennen burnouttia retosteli kertoa ystävilleen, että nautin olla yksin, en tarvitse miestä edes samaan talouteen. Koska yksin oleminen ei ole mulle ongelma ja se on jopa ihan mukavaa. Mutta, kuinkas kävikään. Nyt mä opettelen olemaan öitäni yksin, nukkumaan yksin ja harjoittelen olemaan yksin pidempiäkin aikoja. Tämä osittain siitäkin syystä, että mieheni työ vie häntä maailmalle. Mutta, kun tiedän sen, että tänään olen yksin. Herää samantien sisimmässäni herää pelon tunne, mitä jos en saakkaan unta, mitä jos sitä ja mitä jos tätä. Mulla kun loppuun palaminen sai aikaan unettomuutta, se on mun mielestä jotain niin kamalaa. Mieli on apea ja herkkä ja se vaikuttaa jaksamiseen. Silti olen ollut niin, että olen ilman unilääkkeitä. Käytän kyllä melatoniinia tarvittaessa ja melissa kapseleita, mutta jos keho on jännittynyt, niin nuijanukutus siinä kohtaa pitäisi olla. Ja jos nukun huonommin, yritän ajatella että seuraavan kerran paremmin. Olen tähän saanut terapian ja sielunhoidon kautta niin kullanarvoisia neuvoja.

Tänään mä olen yksin, ostin itselleni vähän hyvää syötävää, kynttilöitä ja menen saunaan. Ajattelin illalla tässä keskittyä rentoutumiseen ja hengittämiseen. Yritän olla ajattelematta asiaa, onneksi huomenna on perjantai. Jos uni ei tule, on yksi päivä mikä pitää jaksaa työrintamalla. Nyt on aika kohdata nämä möröt! Ja luottaa siihen, että mörköjä ei ole edes olemassa! ;)