"Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. Usein ihmisten surut liittyvät paljolti ihmissuhteisiin, parisuhteen tai ystävyyden kariutumiseen. Myös terveydentilan äkillinen huononeminen tai työpaikan menettäminen voivat olla isoja menetyksiä, joita seuraa voimakas surun tunne.Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai olosuhteet suremiselle voivat olla hankalat."

Itse olen kuluneella viikolla huomannut itsessäni kyynisyyden piirteitä. Tämä osittain työhöni liittyen. Tiesin, että syksy ei tule olemaan kohdallani helppo. Koska joudun työskentelemään mukavuusalueen ulkopuolella, eräänlaisena sijaisena. Työtehtävät vaihtuvat, ihmiset vaihtuvat ja jokainen päivä, on täysin erillainen ja tulevaisuudesta en tiedä mitään. Enkä aamulla  tiedä, mitä tuleva päivä tuo tullessaan. Itse näen tämän tietyllä tapaa todella hyvänä asiana. Joudun tätä kautta  alttiiksi taas turvattomuudelle ja ainut tie turvallisuudelle, kulkee turvattomuuden kautta.Sen olen huomannut jo näiden vuosien aikana monina kertoja. Koska juuri se puolestaan antaa elämälle tilaisuuden näyttää, että elämä kantaa. Mutta tämä kyynisyys toi tullessaan myös vihaisuuden ja katkeruuden tunteita. Se herätti  ajatuksen, miksi minä ja miksi muut saavat työskennellä paikoissa missä saavat kokea olevansa siellä turvallisella maaperällä? Miksi kohdallani tämä ei tunnu olevan koskaan mahdollista? Tunteet ottivat valtaansa niin, että en jaksanut kommentoida ystävieni viesteihin tai puheluihin yhtään mitään. Koska lause minkä kuulin ajatuksissani littyi siihen, että sä saat kumminkin työskennellä siellä turvallisella työpaikalla ja et silti huomaa, että kaikki on siis hyvin. Tämän johdosta aloin miettimään, mistä tämä kyynisyyden tunne johtuu? Koska sen tiesin, mihin se liittyy. Piirsin itseni paperille ja kävin läpi kaikki työpaikkani missä olen ollut ja lopetukset niihin liittyen. Töitä olen samalle työnantajalle tehnyt kohta kahdeksantoista vuotta, yksiköt sen sisällä ovat vaihtuneet. Olen vaihtanut yksikköä 7 kertaa ja vain yksi näistä kerroista on vaihtunut omasta päätöksestäni. Kaikki muut kerrat vaihto on tapahtunut työanatajan puolelta, joko sisäilman, henkilöstövähennyksen tai yksikön lopettamisen puolesta. Monta kertaa olen siis lähtenyt työpaikastani pois pakon sanelemana. Seuraavaksi kirjoitin paperille tunteet, mitä olen käynyt läpi, kun esimes on minulle asian kertonut. Viha, katkeruus, suru ja epäoikeudenmukaisuus. Sitten kirjoitin paperille miten olen asiassa itse toiminut, padonnut tunteeni sisälleni, kääntänyt surun vihaksi ja tehnyt lujan päätöksen tästä selviän ja nokka kohti uusia tuulia.

Kun pari kuukautta sitten sain uuden työn, olin aivan varma, että se oli tarkoitus ja hetken aikaa elin kuplassani, että nyt vihdoinkin on mun vuoro. Keskittyä ihan uuteen juttuun ja näyttää mihin mä työssäni pystyn ja kun kuulin, että mut on valittu liikkuvaksi palaseksi, ajattelin että tästäkin selvitään. Yllätyin itse kyynisyyden tunteista mitä tällä viikolla koin, mutta kun kävin asiaa läpi, en ihmettele enää. Mulla on asioita työhöni liittyen mitä en ole surrut ja sen aika on nyt. Vaikka tiedän, että tämä syksy mitä itse käyn läpi, ei olisi mieluinen kenellekkään ketä tätä samaa työtä tekee kuin itse teen. Itse haluan kuitenkin tätä kautta kasvaa ja keskittyä hetken nyt itseeni. Helposti olen se pelastaja ja se sopii mulle paremmin kuin uhri, mutta en halua myöskään aina olla kaikkien pelastaja, vaan itse itseni pelastaja. Tämän huomaan silloin, kun itse väsyn. Ja tässäkään kohtaa, en ajatellut edes uhrin roolia itselleni. Vaan ehkä tämän kyynisyyden kautta nähdä, että mäkin olen lopulta vain se ihminen, kenellä on tunteet, jotka täytyy nyt kohdata. Kohdallani en tunne tästä surua, vaan enemmänkin ehkä koin vihaisuutta. Ja tähän liittyen, en halua myöskään koskaan pelon antaa sanella elämääni, koska sitä kautta hylkäisin itseni. Ja muuttuisin silloin rakkaudettomaksi itseäni kohtaan ja toimintaani ohjaisi silloin pelko eikä rakkaus.

Tänään paistaa aurinko ja viikonlopulle on ihania suunnitelmia. Mukavaa viikonloppua siis kaikille tasapuolisesti <3