Istahdan mukavaan nahkaiseen nojatuoliin, ympärilläni on viihtyisää. Kauniit verhot, vaalea laminaattilattia ja viihtyisäksi sisustettu pieni huone. Vastakkaisella puolella on nojatuoli, mikä on varattu terapeutilleni. Hänen tehtävänsä ei ole lohduttaa ja pyyhkiä kyyneleitäni, hän kuuntelee, ohjaa keskustelua, kyselee ja antaa aiheita ajatuksiin. Tarvittaessa ojentaa nenäliinan kyyneleiden pyyhkimistä varten ja taas jatketaan.

"Kognitiivisessa psykoterapiassa pyritään löytämään ja selkiinnyttämään potilaan ajatusrakennelmia ja toimintatapoja. Potilaalla saattaa olla vääristyneitä, jäykkiä, ehdottomia tai jyrkkiä ajatuksia. Ne voivat olla kovin mustavalkoisia, miellyttämiseen pyrkiviä tai suorittamista korostavia. Terapiassa pyritään löytämään itsetuntoa ja elämänhalua syövien ajatusten tilalle uusia ajatuksia ja näkökulmia. Terapia pyrkii parantamaan potilaan ongelmanratkaisutaitoja ja lisäämään selviytymiskeinoja. "

Yksi menneisyyden haamuistani on väkivaltainen parisuhde. Suhde missä koin ensimmäisen suuren rakastumisen tunteen ja pahimman helvetin. Viikot missä koin välittämistä ja rakastamista ja viikonloput  missä pullon aukaisemisesta lähti ryyppy käyntiin. Olin tässä suhteessa vuosia, olin nuori, ensimmäinen parisuhde, aluksi en ehkä ymmärtänyt, että kyseessä on alkoholiongelma. Koska se tapahtui viikonloppuisin ja viikolla kaikki oli hyvin.  Hyvin siihen saakka, kunnes huomasin miten mustasukkainen mieheni oli. Sain kuulla jatkuvasti siitä, että katselen muita miehiä ja kysymyksiä ja epäilyjä olenko häntä pettänyt? Lopulta paljastuikin, että hän on itse näin toiminut. Oli kertoja, jolloin tilanne kärjistyi siihen, että hän kuristi ja löi, tönäisi lattioille, nimitteli, osoitteli, huoritteli. Viikollla rakastin sitä ihmistä ketä oli selvinpäin ja viikonloppuna vihasin sitä ihmistä, ketä oli humalassa. En voinut luottaa häneen ja sain elää joka viikonloppuisen pelon alla. Aina kun päätin, että en jaksa enää ja lähden, hän puhui mut takaisin, itkien, pyytäen anteeksi ja vakuutaen, että hän lopettaa juomisen. Hän osteli koruja hyvityksenä käytöksestään ja itse en voinut ymmärtää, miten rakastin häntä ja miten hänestä irrottautuminen oli niin vaikeaa. Joka kerta jos sanoin, että haluan erota. Hän uskotteli, että sä et pärjää ja sä et tule koskaan löytämään ketään muuta kuin minut. Itkin joka viikonloppu, itkin sitä että jäin aina lopulta yksin, joskus suorastaan huusin ja oksensin pois pahaa oloani. Monesti lähdin kotoani vanhempien luokse, koska pelksäin, että mitä tapahtuu, jos jään kotiin. Kerran jouduin sairaalaan, hän vei minut sinne, sanoi että tulee hakemaan pois ja lähti ystäviensä kanssa ravintolaan juhlimaan. Nukuin huonosti, koska hän soitteli minulle kännipäissään ja sain pelätä, milloin hän tulee kotiin ja missä kunnossa. Kerran hän sai tappelun myötä puukosta, josta meinasi tulla verenmyrkytys. Hän soitti heti mulle, kun jotakin tapahtui ja pyysi apua ja minä autoin. Syy juomiseen löytyi aina läheltä, musta. Olin kuin äiti, joka huolehti lapsestaan ja ketä oli aina saatavilla, kun hän niin halusi. Muuten koin olevani yksin, halusin luottaa ja uskoa parempaan huomiseen. Siihen, että pystyisin rakaudellani muuttamaan ihmisen, sellaiseksi että pystyisin elämään hänen kanssaan. Otin lainoja omiin nimiini, luottaen sinisilmäisenä että hän hoitaa ne pois. Arvata saattaa miten niiden kanssa kävi. Kerran hän toi naisia mukanaan baarista kotiin, tunsin vihaa, tunsin tuskaa, tunsin että mut on petetty, tunsin että en jaksa enää, mun olisi tehnyt mieli huutaa ja siltikin rakastin ja annoin anteeksi. Siihen asti, kun seitsämän vuotta tuli täyteen. Silloin päätin, että olen nuori vielä, mä pystyn, mä kykenen ja mä lähden. Hänellä oli koira, koira mistä oli tullut suhteen aikana myös mun koira. Mä ruokin, mä hoidin, käytin eläinlääkärissä ja pidin siitä huolta. Tämä koira nukkui mieheni paikalla, kun hän ei ollut kotona, se puolusti mua kun tilanne kärjistyi siihen, että hän löi mua. Samalla kun mä lähdin, mä jätin taakseni myös hänet. Muistan kun suljin oven viimeistä kertaa, se heilutti häntäänsä ja katsoi, että otatko sä mutkin matkaan? Mä kovetin sydämeni, päätin että mä en itke, katsoin perääni ja sanoin että mä rakastan sua, muista se! ...Koira aistii tunteet, itkin vasta oven ulkopuolella. Tästä kaikesta on aikaa kymmenen vuotta, mä muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Mä luulin, että mun ei tarvitse enää asioita käsitellä. Mä luulin, että ne on käsitelty sillä, että puhuin ne läpi ja kätkin sydämeeni ja annoin vihan parantaa haavat. Mä olin väärässä....se sattuu vieläkin!

Exälleni!

Mä haluan kertoa sulle, että suhde minkä kävin kanssasi läpi hajotti ja satutti. Sä sanoit mulle, että ilman sua mä en selviä, mä voin kertoa sulle että mä selvisin. Ne kyyneleet mitä mä silloin itkin, koitui mun vahvuudeksi. Mä pystyin rakentamaan elämän, mikä kantoi myös yksin. Ja tiedätkö, ne korut mitä sä annoit mulle, mä olen antanut ne pois. Samallalailla, kun sen tunteen, että sua rakastin. Sä et uskonut, että alkoholi oli sulle ongelma. Mä uskon, että tänä päivänä sä sen jo tiedät. Mä toivon, että sä olet hakenut apua ongelmaasi ja toivon, että olet ottanut opiksi elämästäsi.  Alkoholi tuhoaa sen mitä on ollut, jos sitä ei myönnä ongelmaksi. Se rikkoo perheet ja särkee haaveet.

Tänään mä ymmärrän, että siihenkin oli syy, miksi sä joit. Se on malli, minkä sä olit oppinut jo lapsuudestasi. Sä et kokenut rakkautta, etkä myöskään saanut mallia miten rakastetaan. Sä koit lapsena ehkä sen, mitä mä koin meidän parisuhteessa. Tiedätkö, vihdoinkin mä pystyn siihen..mä annan sulle anteeksi! Mä toivon, että sä osaat olla lapsellesi hyvä ja rakastava isä. Etkä anna perinteen jatkua enää hänen kohdallaan...

"Mä en aio tuntea enää pelkoa, vaikka se ei lopulta olekkaan musta kii. Mä aion antaa menneisyyteni vihdoinkin kuolla, enkä anna sille tilaa enää hengittää. Koska lopulta en ole sulle velkaa yhtään enempää!! " Siinä muutama rivi, mulle yhdestä tärkeästä kappaleesta, mikä antoi mulle voimaa. Trauma meidän suhteesta elää mussa vieläkin, mun täytyy opetella käymään ne tunteet läpi...itkeä vielä kerran, antaen anteeksi myös tärkeimmälle-itselleni!