"Aiemman kokemuksemme tulisi olla majakka, joka näyttää meille tietä, eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme."

Se mitä olin ennen, ei ole enää sitä mitä olen tänään. Ennen kalenterini oli täytetty opiskelulla ja työtehtävillä, tänään kalenterini täyttyy ensin hetkillä mitkä ovat mua varten ja sitten työvuoroilla ja koulutehtävillä. Tehtäviä teen omissa voimissani, samoin työssä katson asioita eri tavalla. Olen huomannut,mikä merkitys on sillä niinkin pienellä asialla, kuin miten asioihin suhtautuu. Teenkö siitä heti aamulla jo ajatuksen, että en jaksa lähteä töihin. Vai ajattelenko ensin, että ompa hienoa että mulla on työ, mitä joillakin edes ei ole. Mikä tässä päivässä ja mun työtehtävissä on oleellista, mikä koskee mua ja onko se asia niin tärkeä edes, että mun tarvitsisi sitä tänään edes tehdä. Mä edelleen teen työni hyvin, mutta mietin ja pohdin tarkkaan sen miten työni teen. Kirjaan ylös asioita missä onnistuin ja mikä teki juuri tästä päivästä hyvän päivän. On suorastaan vapauttavaa huomata, että kuinka paljon mä olen ennen kuormittanut itseäni näinkin pienellä asialla. Ennen mä olin ihminen, ketä odotti perjantaita, nyt mä osaan ajatella asian niin, että viikossa on seitsämän päivää ja jokaisessa niissä voi olla hetki, mikä tekee elämästäni elämisen arvoista. On se sitten kotona tai työpaikalla.

Tänään mä osaan antaa arvoa liikunnalle, miten tärkeää se on jo pelkästään oman jaksamisen kannalta. Oikeastaan tänään olen sitä mieltä, että ei ole olemassa parempaa olotilaa, kuin mikä syntyy salitreenistä ja saunasta. Se on aivan jotain taivaallista. Mä puran liikunnalla stressiä, unohdan liikunnan kautta työasiat, se rentouttaa ja saa aikaan hyvän fiiliksen.  Se toimii oikeastaan ihan kaikkeen ja mikä parasta, se kohottaa siinä sivussa myös kuntoa ja vaikuttaa terveyteen positiivisesti. Joudun liikkumaan myös tavalla, että en unohda itseäni. Jos olen väsynyt, silloin ei ole hyväksi juosta monta kilometriä. Samoin jos kehoni on jo valmiiksi ylivirittynyt sressistä, se virittyy lisää jos juoksen ja kiihdytän sykettä. Silloin taas nostan ehkä enemmän painoja ja lämmittelen vain kävellen. Viikolla teen treenin aina kevyemmin ja viikonloppuna kovemmin liikkuen.

Ymmärrän myös, että burnoutin vuoksi aivoissani on kuin "palojälki". Se sekoitti aivojen toimintaa ja teki siellä tuhoaan, vieden aluksi osan muistia. Aivot kyllä korjautuvat, mutta se vie aikaa. Stressi heikentää niiden parantumista ja saa autonomisen hermoston jumiin ja erittää kehoon stressihormoonia. Siksi mun on tärkeää kuunnella kehoani tarkemmin, tehdä rentoutumisestani osa arkea, hengittää ja rauhoittua, jos kehoni lähtee ylikierroksille. Sulkea silmäni ja antaa itselleni joka päivä edes se viisitoista minuuttia. Vaikka olisi hetkiä, milloin tulisi takapakkia, tehdä silti asioita mistä oikeasti tykkäisin, hemmotella itseäni, palkita ja kiittää. Kaikki nämä pienet asiat lisäävät aivojen mielihyvä hormoonia. Ja pakko paljastaa, mulla tässä toimii hyvin.. kynttilät, sauna, viinirypäleet, tuc keksit, juustot ja lasi punaviiniä ;). Samoin kaikki rentoutus, hieronta, kampaamot, kylpylät ja muut mukavuudet.

Tänään mä näen asiat selkeämmin, näen elämän kauneuden kastehelmessä puun lehdellä. Kiinnitän huomiota asioihin, mitä ennen edes huomannut. Valokuvaan, kävelen, kirjoitan, nautin auringon säteista ja jopa joskus niistä sateisista päivistä. Jotenkin musta tuntuu, että mä olen enemmän läsnä tässä hetkessä, mitä olin ennen. Mä pystyn luomaan itselleni vieläkin katastrofi ajatuksia, mutta löydän tieni myös tähän hetkeen. Katselen maailmaa oman kehoni kautta, tunteideni kautta ja ajatusteni kautta. Hyvinä päivinä koen suurta kiitollisuutta siitä mitä mulla on ja en aina näe ihmisten syytä valittaa pieneistä asioista, vaikka elämässä on kaikki hyvin. Silti näen niiden ihmisten hädän ketkä taistelevat itsensä kautta samoissa asioissa, tiedän mitä se toivottomuuden tunne on ja miltä heistä tuntuu, ketkä eivät jaksa ehkä elää. Ennen pidin itsemurhan tehneitä ihmisiä luusereina, tänään näen heidät ihmisinä, ketkä ovat hävinneet oman taistelunsa. Toivoisin heidän hakevan apua itselleen, toivoisin että Suomessa sitä pystyttäisiin tarjoamaan paremmin. Jokainen tarvitsee  joskus elämässään vierellä kulkijan, korvan joka kuuntelee ja sydämen joka välittää. Joskus pelkkä hymy toiselle, voi pelastaa toisen päivän.

Loppuun palamiseni alussa näin unen missä kaksi tornadoa kiersi taloani, ne olivat mustia ja niistä lähti kova ääni. Pelotti ja hetken ajattelin, että tästä ei selvitä. Tornadot vaihtoivatkin yhtäkkiä suuntaa, ne kaarsivat unessani taivaanrantaan ja räjähtivät kullan värisiksi valopalloiksi. Ihastelin niiden kaunista väriä. Sitä kautta ymmärsin, että joskus elämän kovinkin myrsky voi tuoda tullessaan lopulta jotakin niin kaunista. Ja takerruin tuohon ajatukseen, että näin käy myös mun kohdalla ja vaikka nyt myrskyää, koittaa sekin päivä, jolloin on tyyntä ja kaunista.

Edelleen myös mulla on ne huonot päiväni, olen kuitenkin prosessissani siinä vaiheessa, että koitan löytää keinoja itsestäni. Alussa otin yhteyttä ystäviini ja halusin kuulla, miten he selvisivät ja onko tämä normaalia, että musta tuntuu juuri tältä. Nyt mä koitan käyttää enemmän niitä keinoja mitä olen harjoitellut vuoden, välillä huonommalla ja välillä paremmalla menestyksellä. Näitä keinoja ja tapoja olen löytänyt terapian, pelkojen kohtaamisen, kirjojen ja sielunhoidon terapian kautta. Voin kertoa niistä myöhemmin lisää. Siksi oikeastaan aloitin tämän blogin, että voisin kirjata niitä ylös ja pitää eräänlaista päiväkirjaa. Tässä kohtaa se sopii mulle, prosessin  alussa olisin ehkä purkanut vain sitä pahaa oloani tähän. Nyt tämä auttaa mun ajatusten jäsentämisessä ja pystyn kirjaamaan niitä keinoja, mitä ennen mulla ei juurikaan ollut. Ja sitä kautta myös ehkä muistamaan ne, jos joskus niihin on tarvetta.