Istun edessäsi. Pyörittelen samalla sormusta sormessani ja tunnen miten poskiani kuumottaa. Tunnen jalkani maata vasten ja selkäni selkänojaa vasten. Hengitykseni jää silti vain puoleen väliin.  Ensimmäinen ajatukseni on, että juoksen tästä ulos. Mutta päätän jäädä ja vain sietää tätä tunnetta. Kuuntelen ja yritän keskittyä ja vedän syvempään henkeä. Muistutan itseäni, että olethan terapeutti ja sinulla on oikeus. Siksi tässä istun. Sanot: ”Ainoastaan se, että tunnistat tunteesi, sanot sen ääneen ja tiedät missä tunne on syntynyt, voi vapauttaa kehosi tästä tunnetilasta, jota mielesi ei tiedä olevan olemassa. Kun kehosi nostaa esiin pelon, sano ääneen, että minulla ei ole hätää, vaan tunnereaktio johtuu ehkä siitä, että rajani on joskus ylitetty tai tarpeeseeni ei ole lapsena vastattu. Hyväksy ja pysy yhteydessä kehoosi. Kuuntele mitä se tahtoo kertoa.”

Kyllä, kehossani on trauma. Minussa on trauma. Jonka juuret ovat jossakin niinkin kaukana kuin siellä varhaislapsuuden kiintymyssuhteessa ja siellä pienen vauvan turvattomuudessa. Äitini mukaan olen koliikkivauva. Itkenyt monia öitä ja päiviä. Jos mietin itse asiaa, tiedän aika varmuudella, että ihan jokaisen koliikkivauvan elämään mahtuu hetkiä jolloin lapsen tarpeisiin ei vastata. Äiti väsyy ja lapsen ja äidin välille syntyy hetkellisesti erillainen yhteys. Samalla syntyy säröjä lapsen turvattomuuden tunteeseen. Myös äidin sen hetkinen oma turvattomuus voi tarttua lapseen. Tähän aiheeseen liittyen on tehty Suomessa tutkimus. Varhaislapsuudessa koettu stressi voi jättää aivoihin pysyvän molekyylijäljen, joka vaikuttaa nukkumiseen aikuisiällä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että tutkimuksen mukaan stressiä voidaan parantaa terapian kautta. Omalla kohdallani puhutaan myös tunteiden tunnistamattomuudesta ja siitä, että katkaisen yhteyden tunteisiin. Tunteisiin jota on pelottavaa kohdata. Joka on hyvin tyypillistä traumatisoituneella ihmisellä. Olen käsitellyt, kohdannut ja ihmetellyt omaa elämääni kohta kuusi vuotta. Oivaltanut ja ymmärtänyt paljon asioita. Kiitollinen olen siitä, että olen saanut kasvaa kuitenkin hyvässä perheessä. Silti hyvässäkään perheessä ei kaikki tunteet tule aina kohdatuksi. Omat vanhempani ja heidän vanhempansa kantavat mukanaan omia sota-ajan traumoja ja ovat oppineet käsittelemään omia tunteitaan niistä lähtökohdista käsin. Nämä mallit ikävä kyllä periytyvät. Eivät ehkä samoina traumoina mutta tuntemuksina ja välttämiskäyttäytymisenä. Jos vanhempi ei uskalla kohdata omia tunteitaan, ei myöskään lapsi uskalla kohdata tunteitaan. Ne ovat silti olemassa. 

Joskus sitten joillakin tulee vastaan se viimeinen kerta. Kun ei jaksa enää. Se murtaa kipurajan siten, että vasta tuon särkymisen myötä ihminen voi huomata vahvuutensa. Niiden omien sirpaleidensa kautta. Lopulta sen jälkeen ymmärrys on niin suurta, että tuntuu kuin yksikään lyöntikään ei enää pysty satuttamaan. Ne satuttavat lyönnit taas eivät välttämättä ole fyysisiä lyöntejä vaan eräänlaisia henkisen kasvun lyöntejä. Niitä jotka hetkellisesti repivät auki ne vanhat haavat ja mikä saa taas ne vanhat haavat auki vuotaviksi. Omalla kohdallani syvin haava on unettomuuden tuoma kipu. Se oli asia mihin en voinut itse vaikuttaa. Vaan täytyi vain hyväksyä. Se on tänäkin päivänä ehkä vaikein asia hyväksyä. Uni vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti kaikkeen. Näin lähestyttäessä keski-ikää se on vain niin, että unen rakenne muuttuu. On öitä jolloin hormonien luoma sisäinen kuumuus saa esiin tunteita joita on vaikea hyväksyä. Silloin tekisi mieli huutaa! Miksi?! Ja silloin hetkellisesti unohdan sen, että en ole yksin. 

Haluan muistuttaa itseäni, että se mihin minä uskon, ei rankaise. Hän kärsii silläkin hetkellä kun itselläni on paha olla ja hän odottaa, että saa lohduttaa minua. Raivoni ja tunteeni ei myöskään vähennä hänen rakkauttaan, eikä hän hylkää minua jos vain itse haluan mennä hänen lähelleen. ❤️