Makaan nurmikolla, ihmettelen pientä koppakuoriaista joka yrittää tasapainoilla heinän varressa. Se roikkuu jaloillaan ja hetkittäin meinaa tipahtaa ja kipuaa taas ylös. Lopulta se ei jaksa enää yrittää, avaa siipensä ja lentää pois. Suljen silmäni ja hengitän, nautin lämmöstä ja kuulen kuinka tuuli heiluttaa puita. Taas hengitän ja avaan silmäni. Vihdoinkin olen kesälomalla ja on ensimmäinen virallinen lomapäiväni. Tuntuu, että saan tehdä näitä läsnäolo ja rentoutus harjoituksia vieläkin aina välillä, että saan itseni rentoutumaan.

Työvuosi vei ja kulutti voimiani, vaikka se palkitsi ja antoi niin paljon, se myös otti. Huomaan, että kiukuttelen herkemmin vaikka olen lomalla. Väsymys purkautuu eri tavalla kuin ennen. Ennen lomaa, aloin heräilemään öisin ja viimeinen viikko tuntui töissä pakkopullalta. Oli pakko mennä, vaikka ei enää jaksaisi. Kun lepäsin viikonloppuna, sain tavata ystäviä, jutella ja purkaa ajatuksia, alkoi voimat palautua. Tai oikeastaan tarvitsin juurikin sitä, että sain jutella niitä näitä, missä ei ajatuksia tarvittu. Huomaan, että olen vain muuttunut ihmisenä jollain tapaa.  En niin herkästi hakeudu tukijan rooliin. On vaikea joskus jopa löytää sanoja tai jutella siitä miltä itsestä tuntuu, tai miten itsellä menee. Jos elämä kuitenkin omasta mielestä menee painollaan. Käyn tätä keskustelua enemmän nykyisin yksin tai sitten terapiassa. Välillä jopa mietin, että olenkohan muuttunut ystävieni silmissä tylsäksi tapaukseksi. Kun en jaksa enää arvostella miestäni, tai kirota työtäni tai elämääni yleensä. Ennen puhuin paljon huolistani ja odotin kuin saavani vastauksen muiden kautta tekemisiini. Tänään tuntuu, että teen suuria päätöksiä itse, ilman toisten apuja tai kannanottoja. Kuin joku osa minussa, olisi kasvanut aikuiseksi.