Äänet käyvät korviin. Syke on korkealla. Tekeminen tuntuu ponnistamiselta ja aamulla luomien pitäminen auki tuntuu vaikealta. Tuntuu kuin kehoni lamaannuttaisi minut. Keskittyminen on vaikeaa ja ajatukset pään sisällä sumenevat tumman pilviverhon taakse. Yritän jaksaa, elämä tuntuu ponnistamiselta. Olen aivan poikki ja väsynyt. Siltä tuntuu, kun ylitän voimavarani ja väsyn. Koko kehoni lamaantuu. Selkä on jumissa ja on tunne, että jopa hengitys jää vajavaiseksi, eikä kulje joka soluun asti. Tekisi mieli avata keuhkoja astmalääkkeillä ja pyytää hieroja hieromaan joka nikaman väli auki. Ottaa purkista apua pään särkyyn. Keho tuntuu olevan jumissa, eikä energia kierrä kunnolla. Uni katkeilee ja pyöriskelen öisin ja tuntuu, että tukehdun kuumuuteen. Olen kuin stressaantunut.
Joka vuosi tähän samaan aikaan käyn läpi näitä samoja tuntemuksia. Tuntuu kuin koko vuoden väsymys tipahtaisi puusta niskaani ja työntäisi alaspäin. Ensin mietin, olenko kuormittanut itseni kuin huomaamatta. Eilen jäin miettimään, että uskon sen tulevan ihan ilman ylimääräistä kuormaa. Se tulee mukana syksyn ja pimeiden öiden. Se tulee vaikka kaikki olisi hyvin. Se tulee pyytämättä ja pyytää pysähtymään. Ja jos sen pyyntöön ei vastaa, se kuormittaa ja syö voimavaroja ja kuluttaa jaksamista. Siihen auta kuin lepo ja hyväksyminen. Se ei poistu pakenemalla, se lähtee pois vain pysähtymällä ja kuuntelemalla.
Niin tänäkin vuonna. En valehtele jos sanon, että perjantaina töiden jälkeen kaaduin sohvalle ja luovutin. Luovuin menoista ja annoin väsymyksen tulla. Nukuin, söin ja nukuin. Menin ajoissa nukkumaan ja yöllä heräilin ja nukuin. Menin viikonloppuna salille hengittämään. Makasin matolla ja hengitin. Tein syväventyksiä ja hengitin. Illalla tunsin kuinka painolasti hartioiden päältä alkoi väistymään. Tuntui, kuin kunnioitin tuota tunnetta minussa ja ohjasin katsettani sen opettavaista tarinaa. Kun ymmärrän kehoni tuoman viestin, se vapautti taakoista joita olen kantanut. Mutta jos en ymmärrä pysähtyä, kehoni näyttää miten kaikki hermoni tykyttävät ja hampaani puristuvat yhteen, että en sanoisi mitään tyhmää. Tänään tajuan, että kehoni nostaa esiin sen siksi, jotta löytäisin yhteyden rauhalliseen ja luonnolliseen olotilaan. Joka tänään on tässä ja nyt.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.