Meinasin eilen revetä liitoksistani. Olin aivan poikki kun pääsin töistä kotiin ja aloin tuttuun tapaan lukemaan uutisia. En voinut uskoa lukemaani, mitä muutoksia Suomen hallitus suunnittelee tekevänsä. Ymmärsin kyllä vielä monta asiaa, että tiukilla ollaan ja säästää pitää. Vaikeinta oli omalla kohdallani ymmärtää muutos sairaspoissoloihin  liittyen. Työskentelen alalla missä olen jatkuvasti tautien ja sairauksien keskellä töissä. Alalla missä suurin osa yksiköistä on sisäilmalaadultaan huonoja. Siinä hetkessä kun luin uutisia itselläni tuli pintaan, viha, raivo, suuttumus ja surullisuus. Tuntui siltä, kuin seinä olisi tullut vastaan ja kuin arpeni burnoutista olisi revitty uudelleen auki. Teki mieli huutaa, ettekö te helvetti näe työmme haasteellisuutta ja tekijöitä mitkä edesauttaisivat meitä jaksamaan työssämme pidempään? Ainut asia minkä olen kokenut  työssäni omaan jaksamiseen positiivisesti liittyvänä tekijänä on se, että meillä on pitkät vuosilomat ja jos väsyn voin ottaa sairaslomaa. Paloin loppuun osittain siksi, että terveyteni ei kestänyt enää työskentelyä yksiköissä missä sisäilma oli huono. Sairastelin jatkuvasti ja elimistössä oli jatkuva tulehduskierre päällä. Siihen päälle kun lisättiin opiskellut ja raskas työ muuta ei tarvittu.

Kun ihminen palaa loppuun, pohjakosketus on kova. Sitä tipahtaa synkkään pimeään kuiluun mistä ylös nouseminen ei tapahdu hetkessä. Se ei ole riippuvainen ihmisen halusta ja tahdosta päästä ylös. Se on riippuvainen siitä, että pystyy päästämään irti hetkeksi kaikesta ja hyväksyy tilanteen. Huoli kuitenkin sen kaiken keskellä on myös omasta taloudellisesta selviämisestä. Millä rahoitan elämisen ja miten selviän, jos en toivu ja pääse takaisin työelämään? Ja jos lähden liian aikaisin työhön, voi lopputulos olla pakkolepo osastolla. Toipumisen jälkeen loppuelämä on tietyllä tapaa omien voimien mukaan menemistä. Ymmärrystä pysähtyä, kun rattaat menevät liian kovaa. Jos et huomaa hiljentää vauhtia tarpeeksi aikaisin, on nurkan takana edessä uudestaan uupuminen. Työmaailma itsessään asettaa jo liian suuret paineet työntekijälle. Työtaakka on suuri ja työtehtävät ajavat suorittamaan. Silloin on tärkeää pysähtyä. Keho ilmoittaa stressistä vastustuskyvyn alenemisella ja sairauksilla ja kun ympärillä on jatkuva bakteerien ja viiruksien tartuntavaara taudit kyllä tarttuvat. Kun ei sairastelusta saa palkkaa, se lopulta ajaa vähäpalkkaiset ihmiset töihin. Töitä tehdään, vaikka yleiskunto ei sitä sallisikaan. Hallituksen muutokset aiheuttavat mussa pelkoa. Pelkoa siitä, että jonain päivänä  uuvun ja loppuunpalaminen toistuu uudestaan. Silloin kaiken sen kauheuden lisänä on myös se, että pelko siitä että taloudellista turvaa ei ole ajaa töihin. Ja jos lähdet liian aikaisin, lopputulos voi siinä vaiheessa olla se osasto. Ja pääseminen talaisin työelämään enää silloin iso kysymysmerkki. 

Tiedättekö, loppuunpalaminen oli omassa elämässäni kamalinta mitä mulle koskaan on tapahtunut. En halua koskaan kohdata sitä olotilaa enää uudestaan. En, vaikka se tarkoittaisi mulle asioista luopumista. Ja olen tehnyt päätöksen, jos hallitus moukaroi muutoksensa läpi. En aio jäädä kokeilemaan miten kauan mun voimani kestävät, vaihdan sitten alaa. Olen tätä asiaa pohtinut jo jonkin aikaa. Ajastus lähti jo siitä, että työhöni kaavaillaan suuria muutoksia. Ne muutokset jo itsessään saavat työntekijöiden voimavarat äärimmilleen. Toivoisin, että te suuret isot ihmiset siellä hallituksessa. Tulisitte ja tutustuisitte sosiaali-alaan. Ja miettisitte sen jälkeen uudestaan kohdetta säästää.