"Muistathan nauttia jokaisesta päivästä, koska lopulta ei voi tietää mikä päivä on viimeinen." Näin jutteli enoni minulle puhelimessa kun sairastui vakavasti. Tuo lause on noussut viime viikkoina useasti mieleeni kun joka viikko on tullut korviini tieto siitä että joku tuntemani ihminen on sairastunut syöpään tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen. 

Vuosi sitten kuoli koulukaverini joka oli saman ikäinen kun itse olen. Muistan silloin miettineeni samoja asioita. Tänään tajusin että  kun käsittelen surua menen ikäänkuin itseeni. Surun tunne on ollut itselleni vaikea kohdata. Se musertaa alleen. Kuolema on aina aiheuttanut itsessäni pelkoa. Pelkoa, vaikka uskon että kuoleman jälkeen ei elämä pääty tähän elämään. Näen ihmisen fyysisenä ja henkisenä olentona. Minä näen sielun jonka kautta elämä jatkuu jossakin. Omalla kohdallani se jossakin pitää sisällään taivaan. Se ajatus ei silti poista pelkoa. Se ajatus kuitenkin lohduttaa minua ja antaa ainakin omalle elämälle tietynlaisen merkityksen.

Nuorempana käsittelin kuoleman pelkoa lakaisemalla sen maton alle. Ajattelin, että sitä ei tarvitse kohdata vielä. Elämä kasvattaa ja antaa sitten voimaa sen asian kohtaamiseen. Ensimmäistä kertaa kolarissa jouduin toteamaan että näin ei ole. Toisen kerran elämän rajallisuutta aloin pohtimaan kun kolmenkympin rajapyykki oli ylitetty. Ja se suurin hetki kun pelko sai tuulta alleen ja tuntui liikahtavan eteenpäin liittyi burnoutiin. Olotilaan missä ei ollut voimaa elää, ja kuolema ajatuksena herätti suurta pelkoa.

"Kuoleman pelko on jokaisen ihmisen primitiivinen, useimmiten tiedostamaton pelko. Ihmisolento tajuaa kirkkaasti  (ainakin jossakin alitajuntansa syvyyksissä) ajallisuutensa ihmisyksilönä. Tästä johtuen kuoleman pelko ei voi olla ohjaamatta ihmisten käyttäytymistä. Kaikki uskonnot ovat lääkettä, toisille jopa oopiumia, kuoleman pelkoon. Moraali, eli käsitys hyvästä ja pahasta, kumpuaa kuoleman pelosta. Myös kansalliset rajat, lait ja säännökset luovat turvaa."

Viime viikolla olimme syömässä kun meille tärkeä ihminen soitti ja kertoi että hänellä epäillään olevan syöpä. Mieheni vastasi ja kun lopetti puhelun hän sanoi että pahanlaatuisia soluja on löytynyt. Ensimmäinen ajatus oli itselläni, että alankohan itkemään. Näin muistan äitini aina toimineen kun olin itse lapsi. Isäni taas käyttäytyi näissä tilanteissa kuin mieheni. Seurasin pöydän toiselta puolelta mieheni ilmeitä ja katsoin häntä ja hänen reagointia. Mieheni jatkoi ihan tyynen rauhallisesti syömistä ja sanoi että tutkimukset ovat kesken ja tämä on elämää. Asialla on vielä tässä kohtaa turha stressata. Kun hän sanoi tuon lauseen tuli itselläni levollinen olo. Mietin että näin se on, vielä emme tiedä ja vaikka vastassa olisi mitä niin kauan kun on elämää on toivoa. Mieheni välillä  jopa vitsailee asialla. Huomaan että heillä tämä vitsailu on tapa purkaa stressaavia tilanteita tietynlaisen huumorin kautta. Aluksi mietin että ei tällaisella asialla voi vitsailla. Ja sitten mietin että eikö? Olenko lopulta oikea henkilö sanomaan miten tietyssä tilanteessa pitää reagoida? Ja jos huumori auttaa ottamaan etäisyyttä asioihin mitä ei ole vielä tapahtunut miksi niin ei saisi ajatella? Jotenkin jopa ihailen mieheni tapaa käsitellä tiettyjä asioita.

Huomaan että elämän pikku asiat tuntuvat näiden asioiden rinnalla todella pieniltä. Ja osaan "miesmäiseen" tyyliin katkaista pienissä asioissa turhan stressin aiheen. En vain suostu yksinkertaisesti stressaamaan tietyillä asioilla. Koska ne lopulta ovat niin pieniä. Mutta syvimmän pelon edessä ja sen kohdatessa meinaan tipahtaa polvilleni. 

Haluan elää tässä hetkessä, en tulevaisuudessa. Haluan sitä mitä voin saavuttaa nyt, en sitä mitä minulla ei vielä ole. Haluan uskoa itseeni ja löytää voiman joka on minussa itsessäni. Haluan oppia hyväksymään sen mitä itse en voi muuttaa. Ja voittaa pelkoni!

"Kuoleman pelko on syvin pelkomme. Kun purat perustuksen, sortuu koko rakennelma. Toisin sanoen kun alat tehdä työtä kuoleman pelkosi kanssa, ryhdyt purkamaan pohjaa pois myös pienemmiltä peloilta. Mitä enemmän olet sinut oman kuoleman pelkosi kanssa, sen vapaampi yksilö olet."