Olen etsinyt ja jonottanut puoli vuotta kirjaa, johon on ollut palava halu tutustua. Vihdoin koitti se päivä, että sain sen käsiini. Ajattelin ensin säästää kirjan etelän matkaa varten, mutta kuinkas kävikään. Se on nyt sitten luettu. Ehkä elämäni yksi parhaimmista luetuista kirjoista. Juuri niin miten sen kuvittelinkin olevan. Luin sen päivässä. Eli kyllä sydän tietää...

Kirjan on kirjoittanut Viktor E. Frankl. Hän on juutalainen ja joutui toisen maailmansodan aikana keskitysleirille. Tuolloin hän oli jo aloittanut väitöskirjansa logoterapiasta, koska hän oli itse koulutukseltaan psykiatri. Terapiamuoto ei itsessään syntynyt keskitysleirillä, vaan Frankl joutui leirillä kuin olosuhteiden pakosta kokemaan ajatustensa toimivuuden. Keskeisintä kaikessa oli, että jokaisen elämällä on tarkoitus. Frankl ajatteli, että ihminen ei voi valita omaa tietään tai eteen tulevia kärsimyksiä, mutta hänellä on vapaus valita suhtautumisensa niihin. Elämä kysyy ihmiseltä itseltään, mitä elämä haluaa tällä minulle kertoa? ”Elämä kysyy ja ihminen vastaa.” Elämän suurin tarkoitus ei aina aukea meille välttämättä tässä hetkessä ja lopulta ei tarvitsekaan. Näemme sen ehkä elämän loppuvaiheessa, kun katsomme elämää taaksepäin. Itsestäni ajatus, että elämällä on jokin suurempi tarkoitus on todella lohduttava ja kaunis. Eikä sitä tule liiaksi kyselläkkään, vaan elämä kysyy ja lopulta minun ei tarvitse kuin vastata. 

Kirja herätti itsessäni suuria tunteita. Samoin myös ajatuksia. On todella lohduttavaa tiedostaa, että ihmiseltä ei voi ottaa pois vapautta valita suhtautumista mihin tahansa elämän tilanteeseen. Aina voi tehdä valintoja. Ja ihmisen sisäinen päätös lopulta vaikuttaa siihen millainen ihmisestä lopulta tulee ja oman arvokkuustensa voi säilyttää jopa keskitysleirissä. Tapa jolla ihminen suhtautuu asioihin ja hyväksyy kärsimyksensä, on tapa jolla hän kantaa oman ristinsä. Asioiden hyväksymien, antaa mahdollisuuksia. Ihmiselle kriisin ja elämän vaikeuksien keskellä on ominaista katsoa tulevaisuuteen ja lopulta tämä on hänen pelastuksensa kun olosuhteet ympärillä ovat vaikeimmat. Vaikka sitten joskus joutuu pakottamaan itsensä tähän. Vanki joka menetti leirillä uskon tulevaisuuteen, menetti samalla myös henkisen otteen elämään. Se mitä minä odotan elämältä ei ole lopulta merkityksellistä, vaan mitä elämä odottaa minulta. Elämä merkitsee vastuun ottamista omasta elämästä. Huomatessaan, että elämän tämän hetkinen tehtävä on kärsimys. Ihmisen tulisi yrittää hyväksyä kärsimys kuin sen hetkiseksi tehtäväksi ja tunnustettava itselleen, että myös kärsiessäni voin olla kuitenkin ainutlaatuinen. Tapa jolla kantaa taakkansa, voi olla se mahdollisuus. Kyyneleet tuolla leirillä taas todistivat suurinta rohkeutta, rohkeutta kärsiä. 

Ainutkertaisuus ja määrätietoisuus leimaa Franklin mukaan jokaista ihmistä. Se jo antaa merkityksen jokaisen elämälle. Yhtäkään yksilöä, ei voi korvata toisella samanlaisella. Se tekee meistä jo ainutlaatuisia.

Apatia voidaan aina voittaa ja ärtyneisyys peittää. Oma ärtyneisyys kiihtyy usein toisen apatiasta vaaran uhatessa. Jonka itse tänäkin päivänä itsessäni hyvin tunnistan. Siihen riittää se pelkkä sisäisen lapsen tunne joka on jäänyt paitsi jostakin ja kehon tunnereaktio pakene tai puolustaudu ja toisen apaattinen läsnolo. Silloin oma ärtyneisyyskin kiihtyy pelkästään toista katsomalla. Jokainen voi Franklin mukaan silti säilyttää hivenen henkistä vapautta, jopa fyysisen paineen alla tai kauhistuttavassa tilanteessa. Ihmisen sisäinen voima muodostuu päämääristä elämässä. Se jolla on miksi elää, voi kestää melkein mitä tahansa miten. ❤️

Elämä siis merkitsee Franklin mukaan vastuun ottamista oikean vastauksen löytämiseksi sen antamiin ongelmiin ja niiden tehtävien  suorittamista, jota se itsekullekin antaa.

Sellainen on elämä ja kirja Ihmisyyden rajalla.