Heräsin aamulla ihmeelliseen kiitollisuuden tunteeseen. Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä millainen minä olen. Antanut tilaa tunteille, kivulle ja tunnekuohuille. Tänään olin kiitollinen siitä epävarmuudenkin ja ahdistuksen tunteesta, mitä eilen sain kokea. Vaikka sitä on välillä vaikea sietää ja sen keskellä vaikeaa löytää yhteyttä itseeni. Ajattelen, että epävarmuudellakin on viesti  ja se kertoo  minulle, että osa elämästäni on auki ja avoinna. Ja kun kaikki on avoinna, se on elämässäni edessä. 

 

 

Tiedän, että ne ihmiset, joihin reagoin kaikkein voimakkaimmin – olipa se sitten rakkaudella tai vihalla – ovat heijastumia omasta sisäisestä maailmastani. Sanotaan, että se mitä vihaat eniten, on se puoli itsestäsi, jonka voimakkaimmin kiellät. Sitä, mitä eniten rakastat, toivot itsellesi kaikkein eniten. 

 

Hyödynnän itse tätä edellä mainittua ihmissuhteiden tarjoamaa peiliä ohjaamaan omaa kehitystäni. Tavoitteenani on hyvä itsetuntemus. Kun saavutan tämän pisteen, se mitä eniten haluan on siellä automaattisesti, ja samalla häipyvät juuri ne asiat, joita vihaan eniten. Oikeastaan tiedän tämän, että kun reagoin voimalla johonkin tilanteeseen, muistan, että oikeasti kamppailen itseni kanssa. Vastustamiseen turvautuminen on vanhojen koettujen loukkausten ja traumojen  luoma puolustusreaktio ja kun pystyn päästämään irti vihasta, parannan ja eheytän samalla itseäni ja omaa tunnemaailmaani. 

 

Pelko on lopulta muistin tuote, joka majailee menneisyydessä. Kun muistamme, mikä on satuttanut meitä aiemmin, käytämme omaa energiaamme sen varmistamiseen, että jokin vanha kipu ei toistu. Mutta yritys pakottaa menneisyyttä nykyhetkeen ei koskaan pyyhi pois sitä vaaraa, että meihin saattaa sattua. Pelon tehtävä on suojella ja saada poistumaan sieltä missä on uhkia. Ongelmia on rakkaudessa silloin kun ei tunnetasolla pysty tuntemaan olevansa turvassa. Koska kun pelko herää, ei kuule järjen ääntä ja silloin sulkeutuu rakkaudelta. 

 

 

Tämä ”vaara” katoaa vasta siinä vaiheessa, kun löydän oman olemukseni turvan – toisin sanoen rakkauden. Sen löysin eilen sitten lopulta anoppini kautta. Keskustelumme kautta pystyin ottamaan asioihin etäisyyttä ja sain jäsenneltyä ajatuksia ja sain uutta näkökulmaa asioihin. Hänen sanat ja ymmärrys sulattivat sisimpäni. Tuli tunne, ettei enää tarvitse pitää kulisseja yksin pystyssä. Hän on tukenani ja valmis auttamaan. Sisälläni olevan totuuden ja turvan ohjaamana pystyin kohtaamaan minkä tahansa uhan uudessa valossa, koska sisäinen voimani on pelon suhteen haavoittumaton.

 

Terapian kautta kun oma tietoisuus kasvaa, alkaa ymmärtämään paremmin mitä omia kokemuksiaan on kumppaniinsa projisoinut. Ymmärtää myös sitä mitä meissä pitäisi muuttua, että pääsisimme lähemmäksi toisiamme. Suurin ristiriita tuleekin siitä, että toinen osapuoli ei asioita näe samoin. Lopulta vasta kun voi olla avoin toiselle, on oltava avoin itselle. Se on yllättävän vaikeaa. Jos ei edes itse tunnista toiveitaan, tarpeitaan  ja pelkojaan, eikä osaa kertoa niistä toiselle.

 

 

Tärkeintä onkin ensin tunnistaa, mitä itselleni kuuluu. Miten olen suhteessa puolisooni, miten avoimesti osoitan tunteeni ja ajatukseni? Ratkaisu ei ole se, että rakastuu toiseen. Ydinasia on, miten minä ylipäätään olen parisuhteessa, tämän tai jonkun toisen ihmisen kanssa. Aina kuitenkaan asioita ei saa korjattua. Parisuhteelta ja elämältä saatetaan haluta pysyvästi liian erilaisia asioita. Mutta jos molemmilla on sama tavoite, pitkänkin parisuhteen jälkeen voi kasvaa yhteen joko uudelleen tai ensimmäisen kerran.

 

Kun hyväksyy tunteensa, ei ne enää vie voimiani. Tästä hyväksymisestä sain taas niin suuren määrän energiaa, että tilaa tuli ymmärrykselle ja kiitollisuudelle.