Kävin tänään tutkimuksissa. Samassa sairaalassa missä isäni kuoli. Mieleen tuli paljon muistoja tuolta ajalta, kun kävimme monia kertoja isäni luona ihan siihen viimeiseen hengenvetoon asti. 

 

Siinä kävellessä huokaisin mielessäni: että en tiedä, löydänkö sinne minne pitäisi. Autatko  isä?! Kulje vierelläni ja ole turvanani. Kuljin samoja käytäviä mitä kuljin silloin kun kävin katsomassa isää ensimmäistä kertaa tehohoidosta pääsyn jälkeen. Seisoin saman hissin edustalla, missä ”romahdin” kun tulin huoneesta ulos ja ymmärsin, että tästä päivästä eteenpäin kuljetaan vain sen armon kautta. Muistin äitini halauksen ja sanat: että tästä kyllä selvitään. 

 

En tiedä mitä siinä samaisella käytävällä tänään tapahtui. Se tunne oli sellainen sanoinkuvaamaton turva. Se sama turva, mitä isäni itselleni edusti. Tuntui kun hän olisi tänään kävellyt melkein perässäni. Lohduttanut ja sanonut, että kaikki menee hyvin. Kyyneleet nousivat silmiini. Kohtaamiset mitä sairaalassa koin, olivat täynnä läsnäoloa ja rakkautta. Eräs sairaanhoitaja ohjasi pitkän matkan sinne minne minun piti mennä. Toinen kuunteli ja katsoi syvälle silmiin ja oli läsnä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Se tunne minkä koin tänään, oli sama tunne mitä koin ja tunsin kun isäni kuoli. Se oli se voima, mikä antoi turvaa kulkea kaiken sen läpi. Se oli se mikä lohdutti, kun tuntui siltä, että suru vie pohjan koko elämältä. Ehkä se on se Jumalalta tullut voima, mikä on hoitanut minua ja perhettäni tällä matkalla. Koska aika usein, surun rinnalla on kulkenut vahvasti toivo. Toivo on kuin se valo, mikä tulee esiin harmaiden pilvien välistä. Aina juuri silloin, kun on tuntunut ettei toivoa ole.

 

Mietin tänään ymmärtääkö ihminen päiviensä määrän? Onko oma kuolema lopulta luonnollinen osa elämää? Vaikka olen surrut sitä, että emme voineet isää pelastaa ja hänen elämänsä mittainen matka täällä tuli päätökseen. Suruni pimeässä on aina kuitenkin ollut valon säteitä. Valo on siellä, vaikka en sitä aina niin kirkkaana näekään, mutta tietoisuus valosta on auttanut jo jaksamaan.

 

Isäni sanoi minulle kerran, että kuolema on kuin verho tässä välissä ja jätän takkini tänne puolelle, kun lähden. En tiedä miten toivoton suruni olisi, jollen pystyisi samaistumaan isäni ajatukseen. Raamatussa on sanat: Ei ole niin pimeää, ettei Kristus olisi siinä! Nuo sanat tuovat toivoa! Nuo sanat antavat valoa pimeyden keskelle! Enkä tiedä, miten voisin kohdata kuoleman, jollei siinä olisi iänkaikkisen elämän tuomaa toivoa. Syvimmänkin suruni keskellä olen yrittänyt roikkua uskoni varassa!  

 

…ja silloin kun sitä vähiten odottaisi, huomaakin, että hän oli siinä! Siellä verhon toisella puolella, minua tukemassa!