Näin viime yönä taas unta. Unessa olin ensin rannalla jossa tapasin miehiä entisestä elämästä ja uusia miehiä joita en edes tuntenut. Huomasin että silmäni oli punainen ja tulehtunut itkemisestä. Tunsin että olin yksin ja yritin aluksi tutustua epätoivoisesti uusiin miehiin, että ei tarvitsisi olla yksin. Tahto sisällä kuitenkin sanoi vahvasti, että en tarvitse heitä ja minä kyllä pärjään yksinkin. Unessa en muista kuitenkaan itkeneeni. Otin varvastossut valkoiselta  hiekalta käteen. Sanoin miehille että lähden katsomaan mitä muuta rannalla on, menen ihan yksin en tarvitse teitä. Kuljin ja kuvasin innoissani maisemia. Menin läpi sillan jonka laidalla oli vedestä nostettu märkä pehmolelu. Kannoin huolta että sekin varmaan on jonkun lapsen oma joka kokee olevansa nyt todella  yksin ja turvaton ilman sitä. Huutelin ihmisille että tunnistaako ketään, että lapsi saisi oman tärkeän lelunsa takaisin? Joku huusi, että sillä ei lopulta ole merkitystä. Johon itse napakasti vastasin, sillä on merkitystä jos kyse on pienen lapsen tunteista.

Asia  mikä unessani harmitti oli kamerani koko. Mukanani oli kamera joka oli hyvin pieni ja erikoisen mallinen. Ja sillä oli vaikea saada otettua panoraama kuvia. Yhtäkkiä matkaani liittyi jostakin siskoni. Hänellä oli sylissä mukana  koira, joka paljon muistutti ulkonäöltään koiraa joka hänen kummitädillä ja kummisedällä oli ollessamme pieniä. Kävellessämme  saavuimme tosi kauniille paikalle. Se oli vähän kuin linnake. Menimme läpi pienien ja isojen tunnelien ja portaiden. Kiipesimme ja nousimme. Välillä tunsin ahtaan paikan pelkoa, koska tunnelit olivat osa matalia ja pieniä.  Linnan korkeimmalla kohdalla oli kuitenkin kuin kivinen valtava ikkuna. Sitä kohti kiipesimme. Se oli todella kaunis. Se oli kuin raunio jostakin vanhasta sortuneesta  linnasta. Kun sitä katsoi, ikkunasta paistoi todella kirkas valo joka loisti  sateenkaaren jokaisessa värissä. Yritin taas epätoivoisesti kuvata tuota kaunista ikkunaa. Aina kun otin valokuvan, kuvassa ei näkynyt se värien kaunis kirjo ja kuvassa  istui eri ihmisiä.  Kun katsoin itse ikkunaa en silti nähnyt ikkunalla ketään istumassa. Kuvaa ihmeteltyäni, sanoin siskolleni että nyt ymmärrän. He ketkä istuvat tuossa kuvassa eivät enää ole täällä. He ovat kuolleet mutta ovat silti valon sisällä. Vaikka kuvissa valon värit eivät näy, koska valon häikäiseminen estää värien näkymisen. 

Jatkoimme matkaa. Siskoni meni välillä edessä ja minä välillä takana. Jossain kohtaa itse olin edessä ja siskoni takana. Menimme läpi pienien tunnelien, jyrkkien portaiden ja isojen kivien. Yhtäkkiä siskoni huusi, että juostaan! Laiva lähtee ihan kohta. Saamme siellä hyvää ruokaa ja näemme ihana maisemia. Oma huoleni oli lähinnä se, että rahaa ei oltu nostettu ja sitä en ehtisi nostamaankaan. Niin kova oli kiire juosta. Päästyämme laivaan. Tarkastaja katsoi minua, heilautti päätänsä merkiksi että mene vain. Sanoin siskolleni, että miten me pärjäämme laivassa kun koirakin on meidän matkassa. Johon siskoni sanoi, että kyllä pärjäämme. Siinä kohtaa heräsin. 

Näen paljon unia. On unia jotka jäävät eri tavalla mieleen tämä ja uni josta viimeksi kerroin ovat sellaisia. Unissa paljon käyn läpi menetyksen, anteeksiantamisen kuin surunkin tunteita. Tämä oli toinen uni jonka näen tietynlaisena matkana. Olen menossa, missä kuljen läpi erilaisten esteiden. Tässä unessa oli tarkoitus päästä ylös. Valo voisi kuvata  ehkä omaa uskoani. Sitä valoa jonka oman uskoni kautta koen. Sateenkaaren värit palkintoa joka tämän matkan päässä odottaa. Oma käsitykseni uskosta on muuttunut täysin. Se ei rakennu enää muiden ajatusten varaan. Se ei pakota olemaan enää hiljaa kyseenlaistamatta asioita. On ollut hetkiä jolloin olen miettinyt, että olen niin yksin ajatusteni kanssa. Koska he ketkä sanovat tietävänsä  puhuvat asioista eri tavalla. Samaan aikaan olen kuitenkin heittänyt itselleni kysymyksen että miksi omalla kohdallani sitten tie on tämä? Miksi juuri minut laitettiin kulkemaan tie tätä kautta? Ja kuinka nyt tässä tänään, voin kuitenkin jo nähdä sen hedelmän mitä se on kantanut omalla kohdallani.

Olen monesti pienet käteni liittänyt rukoukseen että saisin jonkin vahvistuksen sille ajatukselle, että se miten asiat näen tänään on oikea. Tänä aamuna kun heräsin tuli vahvasti olo että kyllä! Se minkä puolesta itse puhun, on juuri niin miten minun pitääkin puhua. Ja sitä kohti pitää oma tieni kulkea. Moni ihminen joka uskoo, uskoo että elämän kipukohtien lävitse ei tarvitsisi itse mennä. Tukeudutaan ajatukseen, että hän joka on suurempi pyykii pois pelot ja menneisyyden läpi käyminen on turhaa. Entäpä jos asiaa lähestyttäisiinkin sitä kautta että ihminen on kokonaisuus. Miten voisimme jos kaikki tunteet olisivat sallittuja ja niitä saisi ilmaista ja ikäviä tunteita työstää. Ihan luvan kanssa. Ja lopulta päästää niistä irti. Oleellista kuitenkin, että tämän kautta ei tulisi pahaa oloa muille ihmisille. Jos sen kaiken jälkeen saisi kosketuksen omaan ytimeen, pääsisi kiinni omiin tunteisiin. Jotka auttavat samalla kulkemaan kohti omia toiveita, omia haaveita. Ilman että pelko sitoo jatkuvasti otteessaan. Aito rakkaus, kiitollisuus ja hyväntahtoisuus ovat tunteita joilla voidaan muuttaa elämämme suunta. Mutta vain ja ainoastaan silloin kun mieli on vapautunut kahleista ja tunteista jotka kuormittavat. Kun on vapautunut kahleista, voi vihdoinkin kuulla sielunsa puhetta ilman sisäisen lapsen ääntä, joka on jäänyt paitsi jostakin tunnetilasta.