Olen paljon miettinyt tällä viikolla, että miksi paloin loppuun ja mitä voisin muuttaa itsessäni, että samaa ei tarvitsisi käydä koskaan uudestaan. Edellisistä kirjoituksistanikin varmasti huomaa, että olen asioita paljon tässä kahdessa vuodessa sisäistänyt, mutta ajatukseni ovat ehkä tietyissä asioissa muuttuneet. Olen aina ollut tietyllä tapaa ihminen, ketä ei päästä itseään helpolla. Mutta se missä olen suorittanut elämääni, ei kuitenkaan ole liitoksissa työhöni. Se miten työni teen, teen sen samoin tänään kuin ennen loppuunpalamistakin. Mutta asenne työhöni on muuttunut, ajattelen asioista työhöni liittyen eri tavalla kuin ennen. Mielestäni paljon kevyemmin! Samat asiat toistavat työssäni itseään päivästä toiseen, haasteet muuttavat muotoaan, mutta edelleen ne ovat samat niin kaksi vuotta sitten. Jos sisäilma asioita ei siihen lasketa. Ikävä myöntää, että suurin kuormittava tekijä tässä omassa jutussani oli se, että aloin viihtymään työssäni liian hyvin. Aloin keskittämään liian paljon ajatuksiani siihen, millaisessa paikassa työskentelen. Kerroin paljon yksityiselämästäni työkavereille ja meistä tuli todella läheisiä. Unohdin jopa ehkä peilata työtäni työn kautta, aloin peilaamaan sitä enemmän henkilökohtaisten syiden kautta. Tein paljon asioita mitkä eivät ehkä kuuluneet edes työnkuvaani, mutta ihan omasta tahdostani, koska työpaikallani oli osittain niin lämpimät välit työntekijöiden kesken, että se oleellinen työn pääpiste pääsi unohtumaan. Oli niin vaikea luopua siitä tutusta turvallisesta! Vaikka tietyllä tapaa jopa tiesin, että se luopuminen on edessä. Silti ajattelin, että jos meidät vaikka siirrettäisiin toiseen yksikköön, missä saisimme jatkaa samojen ihmisten kanssa. Ja kun tämä ei tapahtunutkaan, oli romahdus taattu. Tämä kulunut  vuosi on opettanut mulle niin paljon, se on opettanut, että jos turvallisuus rakentuu työntekijöiden kautta ja muutosten pelon kautta, meillä jokaisella on mahdollisuus romahtaa omassa työssämme. Mutta jos turvallisuus rakentuu oman itseni kautta, mulla on mahdollisuus selvitä työhön kohdistuvista muutoksista. Jos keskitän katseeni siihen mikä työssäni on se pääpiste ja siihen, että kuuntelen itseäni ja pyrin kaikesta huolimatta näkemään sen positiivisen tässäkin hetkessä. Silloin mulla on mahdollisuus selvitä itseäni väsyttämättä. Tänään mä ajattelen enemmänkin työni työnä, ihmiset ovat erillaisia, mun ei tarvitse kaikista pitää, riittää että tulen heidän kanssaan toimeen ja jos tulee ylitsepääsemätön este, jatkan matkaani eteenpäin. En jää paikkaan, missä mun on paha olla. Mutta en myöskään sekoita yksityiselämääni työhöni. Muutosten edessä mä yritän nähdä sen, mitä oven toisella puolella on ja mun täytyy sanoa, että tän vuoden aikana olen siinä onnistunut.

Elämässä tulee eteen kriisejä jatkossakin, elämä on oikeastaan luopumista ja se olisi tärkeää meistä jokaisen sisäistää. On asioita mihin ei voi vaikuttaa, mutta työ on lopulta se, mihin meistä jokainen voi vaikuttaa. Elämä on lopulta täynnä valintoja ja se on meistä itsestämme kiinni minkä suunnan valitsemme. Ajattelenko jo heti aamulla, että tästä tulee paska päivä, vai ajattelenko mielummin, että tästä tulee hyvä päivä. Musta ei lopulta edes tarvitse tuntua siltä, että näin tapahtuisi. Voin hyväksyä sen, miltä musta tuntuu, mutta silti yrittää hymyillä ja asennoitua siihen, että mä lopulta onnistun.