Viime aikoina tuntuu, että ei ole oikein ollut mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Arki on rullanut siten, miten ennenkin. Ei ole tapahtunutkaan mitään uutta ja mullistavaa. Tuntuu, kuin olisin jollain saralla asettanut aivoni narikkaan. Ja jopa nauttinut siitä, että olen voinut olla ajattelematta elämääni sen kummemmin. Hoitanut vain työni ja arkiaskareet ja liikkunut enemmän kuin pimeään kauteen. 

Kesäaika vaihtuu pian, itse olen kellon siirtoja vastaan. Tuolla tunnin siirrolla kesään päin, saadaan taas niin monelle huonosti nukuttuja öitä. Ennen kuin taas aivot tottuvat tuohon muutokseen. Kesää sen sijaan odotan kuin huomista päivää. Odotan pitkää kesälomaa, makoilua auringossa ja sitä,että ei tarvitse kuukauteen miettiä mitään työhön liittyvää. Ikäkriisiä huomaan potevani. Kun lähestyvät syntymäpäivät alkavat kolkuttelemaan oven takana. Enää ei ole niin kiva vanheta. Toisaalta taas huomaa, että elämä itsessään on tuonut eräänlaista viisautta. Viisautta mitä ei nuorempana ollut. Välillä taas tuntuu, että ikävöi niitä hetkiä kun oli vielä nuori. On jopa hieman pelottavaa nähdä kasvoissa ryppyjä ja huomata, että itsestään pitää todella huolehtia. Enää ei ole itsestään selvää, että on terve. Enemmänkin pitää tuntea kiitollisuutta niistä päivistä kun saa olla terveenä. Ja miten tärkeää olisi ajatella positiivisesti, vaikka sairastuessa se onkin vaikeaa. Puhua itselle terveyttä ja luottaa siihen, että lopulta kaikki päättyy hyvin. Ja olla itselleen armollinen.