Viime viikkoina mun sisin on huutanut. Ehkä en sitä paremmin nyt osaa pukea sanoiksi. Jopa niissä omissa ystävyyssuhteissa, olen hetkittäin kokenut puristavaa tunnetta tai vihaisuutta. Tunnetta siitä, että itselläni on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Tiedän kyllä että mistä tämä kaikki johtuu. Siitä, että asioita nyt isosti käsitellään. Sitä en tosin vielä tiedä mistä se johtuu. Olen kuitenkin elänyt perheessä missä mun on ollut hyvä kasvaa ja olla. Jokin kohta jossakin minussa on varmaankin jäänyt silti elämäni varrella puutteelliseksi. Tämä tosin ehkä vahvistaa vain sitä käsitystä, että nykyajan kasvatusnäkemyksissä ollaan menossa ihan oikeaan suuntaan. Lapsi voi elää ja olla vaikka miten hyvässä perheessä ja voi silti kokea olevansa jollakin saralla näkymätön. Jokaisen lapsen kohdalla tärkein asia on tulla nähdyksi.
Mulla on ystäviä. Heitä ketkä ovat vahvoja ja heitä ketkä ovat elämässään kokeneet paljon ja lopulta murtuneet sen paineen alla. Käyneet läpi isoja asioita läpi ja osittain selvinneet. Osalle heistä olen ollut monesti kuuntelija, tuki ja vierelläolija. Terapian kautta sain tietyllä tapaa herkkyyden tuntea ja nähdä asioita eri tavalla. Ymmärsin, että monesti uhrin asemassa oleva ei osaa tai ymmärrä, eikä ehkä edes halua lähteä hakemaan apua itse. Vaan takertuu heihin ketkä ovat läheisiä ja kuuntelevat. Näin myös itse toimin ennen. Jopa luulin, että tapani elää oli se oikea. Samaan aikaan vaikka oma elämä on sekaisin ei heillä ole halua tai tahtoa ottaa vastaan oikeaa apua. He tyytyvät enemmin siihen, että valittavat asioista kuin tekisivät itse elämälleen jotakin. Ja jatkavat sitä taistelua omaa sisäistä tuulimyllyä vastaan. Ja samaan aikaan jopa pelkäävät astua sille turvattomalle alueelle ja koska eivät ole valmiita suuriin muutoksiin. He voivat huonosti, mutta eivät ota vastuuta omasta elämästään. Tässä tapauksessa monesti se ystävän taakka kasvaa ja vaarana on silloin kuormittua toisen vuoksi. Koska ystävästä tulee toisen taakan kantaja ja tien viitoittaja.
Minun itseni vuoksi piti oppia sanomaan ei. Itsellä meni aikaa tovi että opin sanomaan niinkin pienen sanan. Ja jouduin myös sanomaan rikki oleville ystävilleni, että oletko harkinnut hakea itsellesi apua terapiasta? Jotkut loukkaantuivat. Ja kokivat että asiaa heille tyrkytetään ja sanoivat että he eivät todellakaan olleet terapian tarpeessa. Itselle se lause piti sisällään sitä tietynlaista rajojen asettamista ja toisen elämän ohjaamista sinne suuntaan ketä ehkä eniten osaa auttaa. Minun oli aluksi loukkaantumista vaikea ymmärtää. Koska olin itse saanut terapiasta niin paljon hyvää. Sain sitä kautta jäsenneltyä ajatuksia, poistettua vääriä ajatusmalleja ja niin tärkeitä ohjeita ja ajatuksia elämää varten. Muutuin vain sitä kautta paremmaksi ihmiseksi. Sillloin mun oli vaikea nähdä, että oli ihmisiä ketkä ajattelivat asian niin että terapia olisi enemmän tarkoitettu heille ketkä ovat ehkä mielensä sairastuttaneet. Minä kun taas innokkaana markkinoin ajatusta ystävistäni heille kenen koin olevan rikki tai kärsivän paniikista tai peloista. Enkä osannut edes ajatella niin pitkälle että joku voisi pahoittaa mielensä asiasta.
Juttelin tästä kaikesta terapiassa. Että jollain tapaa tuntuu kaiken tämän keskellä, kuin osa elämästäni muuttuisi. Terapeuttini vain hymyili ja sanoi, lopulta se on tarkoituskin. Terapia muuttaa sinua ihmisenä. Se tekee herkemmäksi nähdä myös lähellä olevien ihmisten ongelmat ja hädän. Samaan aikaan se myös auttaa ottamaan tervettä etäisyyttä toisten ongelmiin. Enää et ajattele, että hän ehkä on vaikka vain kateellinen tai ilkeä ihminen. Nyt ajattelet, että lopulta hän on ihminen joka on jäänyt paitsi oman vanhemman huomiosta tms. Tiettyjen elämän tapojen ja käytöksen takana on aina jokin syy käytökselle. Ja tunteiden alta usein löytyykin sitä käsittelemätöntä vihaa ja surua. Silloin vain ymmärtää helpommin, että jos tämä ihminen ei hae itselleen apua. Lopulta edessä on seinä ja hän sairastuu ja sairastuttaa myös vierellä olevat. Terapian eräänlainen tehtävä on muuttaa omaa ajatusmallia, että voi löytää vierelleen ne aidot ystävät ja ihmiset ketkä tekevät omalle elämälle hyvää. Kaikkien ystävienkään tehtävä ei ole kulkea matkassamme läpi elämän. Toiset tulevat ja lähtevät ja tärkeimmät jäävät. Ihmiset ketkä ovat vierellä oikean syyn vuoksi kestävät ja kantavat ja tukevat, mutta ovat vierellä silti sen oikean syyn vuoksi. Eivät kateuden tai katkeruuden vuoksi.
Ja vaikka nyt tuntuu että sisin huutaa. Ja tuntuu, että on tarve tulla nähdyksi. En hae huomiota toisten kautta. Kuuntelen itseäni. Ja opin tunteistani. Hän joka ei kuuntele ja tee asialle jotakin. Täyttää tätä tyhjiötä toisten kautta. Hakien huomiota itselleen tekemällä asioita konkreettisesti. Itse hiljennyn sisäiselle puheelleni. Ystäväni eilisiä sanoja lainaten, ole onnellinen että kuulet. Ajattele jos et kuulisi. Millainen tilanne olisi silloin?! Nyt on se oikea aika rakastaa sitä sisäistä lasta. Sitä joka ehkä tällä hetkellä on levoton ja kaipaa huomiota. Mutta mikä jonain päivänä seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja uskaltaa luottaa siihen että häntä kuullaan. Olen Tommy Hellsten fani ja löydän samaa itsestäni kuin hänen kirjoituksessa. Jonka jaan tähän samaan.
""Taakankantajan toipuminen on ennen kaikkea sitä, että hän oppii luopumaan taakoistaan. Hän oppii mitä on terve itsekkyys. Taakankantaja saa oman identiteetin eli hän alkaa olla olemassa silloinkin kun ei ajattele asioita muiden kannalta tai ole olemassa muita varten. Tämä kuulostaa paljon helpommalta kuin se taakankantajalle todellisuudessa on.
Hänen syndroomansa perustuu siihen, ettei hän ole koskaan tullut nähdyksi omana itsenään, ihmisenä jolla on omia tarpeita, omia tunteita ja oma todellisuus. Siksi hän ei myöskään itse näe omia tarpeitaan, tunteitaan ja todellisuuttaan..."
"... Hänen vahvuutensa on perustunut heikkouden kieltämiseen. Hänestä on tullut uhri, joka antaa muiden kävellä itsensä yli, läpi ja ohi. Hän ei ole oppinut asettamaan rajoja, joiden avulla voisi suojautua ja sanoa ei.
Hän itse on täydellinen ja syytön. Hän vain sattuu olemaan pahojen ihmisten ympäröimä, jotka riistävät häneltä hyvän elämän.
Taakankantajan toipuminen alkaa, kun hän kysyy itseltään: Miksi minä annan muiden tehdä tämän itselleni? ja lopettaa kysymästä: Miksi tämä aina tapahtuu minulle? Näin hän tulee syylliseksi. Hän ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään."
"... Toipuva taakankantaja alkaa oivaltaa oman tyhjyytensä ja sen, ettei hänellä ole ollut omaa elämää lainkaan kantaessaan vastuuta muiden elämästä. Tämän oivaltaminen tekee kipeää ja siksi sitä siirretäänkin loputtomasti eteenpäin...."
" Kun koko hänen henkiinjäämisstrategiansa alkaa asettua kyseenalaiseksi, hän joutuu syvään kriisiin. Tässä kriisissä hän tarvitsee apua. Hän on aivan ymmällä, kun vanhat keinot eivät enää toimi ja kun uusia ei vielä ole. Mutta toipuakseen hänen on alettava kiinnostua omasta elämästään. Hänen on opiskeltava tervettä itsekkyyttä.--- Hän ei tahdo loukata ketään ja aiheuttaa pahaa mieltä. Hän ei kestä sitä, että aiheuttaisi toiselle tuskaa."
"Sitä mukaa, kun hän suostuu näkemään oman tyhjyytensä ja vastuullisuutensa, hän myös kykenee irrottautumaan toisten pakonomaisesta auttamisesta ja pelastamisesta. Nähdessään kivun johtavan itsessään kasvuun ja muutokseen häne ei enää pelkää aiheuttaa toisessa kipua sanomalla ei ja antamalla toisen kantaa vastuun omien tekojensa seurauksista.
Taakankantaja on aina suojellut muita omilta tunteiltaan. Nyt hänen tehtävänsä on aivan toisenlainen. Hänen tulee ottaa itselleentilaa jalopettaa toisten ymmärtäminen. Hänen tulee ymmärtää, että toisten ymmärtäminen estää häntä tavoittamasta omaa todellisuuttaan. Terve itsekkyys ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän unohtaisi muiden tunteet ja tarpeet. Se merkitsee sitä, ettei hän enää ohita omiaan."
".... Taakankantajan on uskallettava ilmaista vihaansa sen sijaan, että hän ymmärtäisi muita ja imaisisi vihansa sisälleen. Ellei hän ilmaise vihaansa, hänestä tulee vihainen ihminen. Mutta jos hän oppii ilmaisemaan vihansa, silloin kun hänen rajansa ylitetään, hänen ei tarvitse tulla vihaiseksi ihmiseksi. Hänen ei myöskään tarvitse vihata ihmisiä vihatessaan vääriä tekoja. Jos jatkuvasti antaa ihmisten rikkoa omat rajansa, alkaa lopulta vihata näitä ihmisiä. Mutta jos sanoo ei ja huolehtii siitä, etteivät muut pääse astumaan oman persoonan ympärillä olevien rajojen yli, ei tarvitse vihata ketään. --"
"... Taakankantajan on uskallettava ottaa vihan ilmaisemiseen sisältyvä hylätyksi tulemisen riski. Saattaa olla, että häntä ei hyväksytäkään, hänestä ei pidetäkään ja tämä hänen on siedettävä. Tässä punnitaan se, onko taakankantaja lojaali itselleen vai etsiikö hän edelleen hyväksyntää itsensä ulkopuolelta ja tällä tavoin hylkää itsensä. Itse asiassa on siis kyse siitä, että hän tulee luotettavaksi itselleen.
Kukaan ei voi olla itselleen luotettava, jos pakonomaisesti etsii hyväksyntää ja pyrkii olemaan miellyttävä ja kiltti. Näin tehdessään ihminen hylkää todellisen itsensä. Hän myös osoittautuu ihmiseksi, johon hänen sisäinen persoonansa ei voi luottaa. Jotta ihminen voisi syntyä persoonaksi, eli tulla siksi mikä hän syvimmiltään on, hänen on tultava itselleen luotettavaksi. Ei voi syntyä, jos ei ole turvallista paikkaa, johon syntyä. [Ai jai, tämä sattuu minuun nyt.]
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.