" Oli liian kaunis ilma, se oli luonnotonta. Jotain täytyi tapahtua. Hän tiesi sen. Jonnekkin taivaanrannan taakse kerääntyi tummaa ja kauheata-se sakeni, se lähestyi-nopeammin ja nopeammin... Eikä edes tiedä mitä se on, kuiskasi Vilijonkka itsekseen. Koko meri muuttui mustaksi, se mumisee-auringonpaiste sammuu...Hänen sydämessänsä alkoi jyskyttää ja selkää kylmi, hän käännähti kuin vihollinen olisi ollut hänen takanaan. Mutta meri kimmelsi hänen takanaan kuin ennenkin, auringonläikät tanssivat sen pohjassa veikeinä kahdeksikkoina, ja kesätuuli siveli lohduttavasti Vilijonkan kuonoa. Mutta ei ole helppoa lohduttaa Viljonkkaa, joka on pakokauhun vallassa tietämättä edes miksi".

Siinä pieni ote Muumeista, se kuvastaa tasan puolentoista vuoden takaisia tunnelmiani. Kun omasta elämästä katosi hetkellisesti pohja. Tuntui kun kaikki olisi pitänyt aloittaa alusta, päästä hetkellisesti irti elämästä, heittäytyä toisten käsivarsille jaksaakseen itse elää. Sanoa ääneen, olen aivan kauhuissani, enkä tiedä mulle tapahtuu??.. pelottaa, itkettää, elämä hajoaa...en jaksa, en jaksa edes nostaa päätä sängystä ylös, siltikään en pysty lepäämäänkään, uni ei tule ja aivoissa on täysi tohina päällä, sydän hakkaa, mulla on kuuma, mitä nämä ajatukset ovat?? Tuntuu kuin kehossa olisi päällä hätätila, sitä ei saa ajatuksen voimalla katkeamaan, sitä ei saa rentoutuksen avulla lakkaamaan, se täytyy vain kestää. Tuntui kun olisin ollut oman elämäni myrskyn silmässä, mua lohdutti Castin Crownsin: Praise you in this storm kappale. Kuuntelin sitä monen monta kertaa ja joka kerta, kun sitä kuuntelin, tuntui kun joku pieni osa mun sielusta olisi parantunut. Ne sanat niin osui ja upposi ja uppoaa edelleen.

Lääkärin penkkiin istahtaessani, tuli selkeä viesti, "kuppi on tullut hetkellisesti täyteen". Tästä sä nouset, se on selvää, mutta nyt on aika päästää kaikesta irti....Kaikestako?? Vain kaksi pientä asiaa, huolehdi jokainen ruokailu päivässä ja kävele pieni lenkki, tee se omissa voimissasi ja tavataan kahden viikon päästä uudestaan ja tässä aikoja keskustelemaan. Sitä voidaan kutsua nimellä loppuun palaminen, se on elämän kriisi. Tie on pitkä, mutta se on selvää...sinä toivut, et samanlaisena, mutta elämän paremmin kokevana ja omat rajasi näkevänä. Näistä pienistä sanoista alkoi taisteluni takaisin elämään..