Huomasin tänään, että neljä kuukautta on mennyt jo ilman terapiaa. Oikeastaan, en ole osannut edes kaivata koko terapiaa. Tänään mietin, että tosiaan kolme vuotta on kohta aikaa siitä kun aivoissani oleva pieni mantelitumake vaurioitui. Se ohjasi aivojen hypotalamuksen tuottamaan lisää adrenaliinia, stressihormonia ja koko keho virittyi taistele tai pakene tilaan. Mantelitumake toimi kuten sen kuuluikin, reagoida mahdolliseen uhkatilanteeseen. Koska mantelitumakehan virittää pelon tai vihan tunteen automaattisesti, kun aisteilla havaitaan jotain uhkaavaa. Oma mantelitumakkeeni oli täysin ylivirittynyt ja oli käytännössä valmis koko ajan kohtamaan vaaratilanteen. Se sai siksi helpommin säikähtämään, kokemaan pelkoa ja turvattomuutta. Traumaattinen kokemus jätti jälkensä tuohon pieneen mantelitumakkeeseen. Joka tapahtuman jälkeen reagoi todella herkästi. Koska kaikki ihmisen aistihavainnot menevät sen läpi. Onneksi terapian, kirjallisuuden ja itseopiskelun kautta olen oivaltanut, mitä aivoissani tuolloin tapahtui. Juuri tämä edellä mainittu. Samalla myös opin yhden tärkeän asian, sen että voin puhumisen ja asioiden käsittelyn kautta oppia käsittelemään uudella tavalla tuota mantelitumaketta ja samalla ehkä oppia myös rakastamaan tuota pientä osaa minussa. Voin kiittää sitä siitä, että se varoittaa minua koska ilman sitä en edes voisi kokea pelkoa. Mutta myös sanoa sille itsevarmasti kiitos, että varoitat minua mutta uskon kuitenkin että mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Näin myös mantelitumakkeen toiminta rauhoittuu. 

Tänään oli pitkästä aikaa pilvinen päivä. Ihanaa, että aurinko on kuitenkin ilahduttanut meitä olemassa olollaan tässä jo kuukauden päivät.. Se lyhensi vähän tulevaa syksyä. Itse lasken jo päiviä uuden vuoden alkuun. Odotan niin paljon tammikuuta ja lähtöä etelän aurinkoon. Niin mahtavaa päästä kokemaan se tunne kylmästä lämpimään. Ihanaa viikkoa kaikille!