Jatkanpa melkein samasta aiheesta kun viimeksi. Koska olen paljon tälläkin menneellä viikolla pohtinut rajojen asettamista omalle jaksamiselleni. Ja sitä mitä se voi lopulta sitten tuoda mukanaan. 

Työskentelen yhtenä osana tiimiä. Jossa kaikki lisäkseni ovat vastavalmistuneita. Itse olen tiimissä se kenellä on eniten takanaan työvuosia ja työkokemusta. Omassa työssäni se usein tarkoittaa sitä, että minä olen se kenellä on rohkeutta nostaa esiin asioita ja se, kenen puoleen käännytään ja kenen näkemyksellä on tiimin toimivuuteen suuri merkitys. Tämä tuo kieltämättä aina joskus haasteen omalle jaksamiselleni. Ja jos en yhtään rajaisi omaa jaksamistani, tekisin paljon työssäni asioita mitkä eivät lopulta  omiin työtehtäviini edes kuuluisi.  Joudun tästä johtuen myös usein muistuttamaan itseäni, että tämä on minun työtehtäväni  ja työtehtäviini kuuluu nämä ja nämä asiat ja tämä on taas on sinun tehtäväsi  ja työtehtäviisi kuuluu hoitaa tämä asia.

Viime viikolla lupauduin tiimin suulla ottamaan esiin palaverissa tietyt asiat. Samalla esitin toiveen, kerroin miten vähän meillä on aikaa tiettyjen asioiden tekemiseen ja pyysin myös apua muulta henkilöstöltä, jotta tiimikaverini saisi apua oman "tonttinsa" työtehtäviin ja niihin liittyviin haasteisiin ja saisi ehkä muiden neuvojen kautta ymmärrystä niiden hoitamiseen. Lopulta tilanne kääntyikin tämän jälkeen niin, että sain lopulta palautetta esimieheltäni siitä, että toin hänen mielestä esiin asioita jossa kyseenalaistin toisen ammattitaidon. Yritin selittää, että tilanne oli ennalta sovittu. Tarkoitus oli pyytää tukea ja en voi pyytää tukea, jos en avaa miksi pyydämme tukea, koska kyseisellä työntekijällä ei ollut rohkeutta pyytää sitä itse. Olin tilanteesta vähän jopa ihmeissäni. Koska muille työntekijöille ei tästä sanomisesta jäänyt samanlaista kuvaa kuin esimiehelleni, että olisin kyseenalaistanut työntekijän itse sitä ammattitaitoa vaan pyysin apua. Ja sitä tietynlaista perehdyttämistä. Tämä kaikki yhdessä käynnisti itsessäni tietynlaisen prosessin ajatuksissani. Vaikka itse tilanteessa olin kyllä hyvinkin rauhallinen ja kerroin oman mielipiteeni. 

Jäin miettimään sitä, miksi esimiehelleni jäi sellainen kuva. Ehkä osuin kohtaan, jossa hänelle itselle tuli olo, että hänen olisi pitänyt perehdyttää ja rohkaista tätä työntekijää enemmän. Ja asian esiin nostaminen paikassa missä kaikki työntekijät olivat paikalla ei hänestä itsestä tuntunut hyvältä. Tai sitten hän todella koki, että yritän nostaa itseäni toisen yli. Vaikka todellisuudessa, yritin rajata omaa jaksamistani. Antaa vastuutta ihmiselle kenelle se oikeasti kuuluu ja pyytää tukea myös muilta, että he olisivat hänelle apuna. Vaikka kovasti yritin, että työntekijä itse olisi uskaltanut tätä apua pyytää. Kuuntelin lopulta tässä siis sitä omaa sisäistä ääntäni. Joka tämän kautta parantaisi samalla myös omaa jaksamistaan. Ja ehkä rajaisi selkeämmin jokaisen omia vastuualueita ja selkeyttäisi meidän kaikkien omaa toimenkuvaa. 

Se nosti esiin ajatuksia miksi minusta sitten sen jälkeen tuntuu tältä? Koin itseni väärin ymmärretyksi. Ja tunsin itseni jollakin tapaa kaltoinkohdelluksi ja osaltaan syyttä. Jäin asemaan missä tuli vahvasti olo, että minua ei nähdä, vaikka luulin toimivani oikein. Koin myös, että uskallan nostaa esiin asioita mitä kaikki eivät selvästi uskalla. En näe pahana myöntää heikkouksia ja pyytää apua toiselta. Koen, että itselläni on myös oikeus näihin edellä mainittuihin tunteisiin. Ja itseäni on oikeus mielipiteeseen. Koen, että olen vihdoin päässyt pois "voimakkaiden persoonien alta" ja näen tärkeänä oman jaksamisen vuoksi tuoda esiin ajatuksia omaan työhöni liittyen, vaikka ne eivät kaikkia miellyttäisikään. Osaan asettaa rajoja oman hyvinvointini ympärille. Vaikka tällä hetkellä koenkin, että minulla on tällä hetkellä esimies joka vaatii paljon, mutta ei valitettavasti osaa antaa juuri mitään vastineeksi. En ole kuitenkaan vastuussa toisten tunteista. Jos itse osaan sanoa asian rakentavasti toisia kunnioittaen. Nämä tietyt lukitut tunteet mitkä nousi esiin itsessäni tässä tilanteessa on hyvä tunnistaa itsessä. Ja näihin tilanteisiin usein joudun, kun nykyisin tiedostan, että niitä kohti menemällä niistä voi oppia ja niistä voi vapautua. Opettelen sen kautta  myös sietämään omaa keskeneräisyyttäni ja tiettyjä tunteita. Tärkeintä kun on juurikin toimia aina toisella tavalla kuin tunnelukko menneisyydestä yrittää sanella. Ja näiden tunteiden purkaminen on juurikin kamppailua tunteiden, järjen ja toiminnan kanssa. 

Entä jos asiat ei tapahdukaan minulle, vaan minua varten? Jos juuri tiettyjen asioiden vuoksi olen tänään vahvempi ja viisaampi kuin ennen. Ja tämänkin jälkeen osaan taas arvostaa tiettyjä asioita entistä enempi.