Mitä on usko? Minulle se on luottamista. Ja uskomista johonkin mitä en näe. Olen elänyt lapsuudenkodissa ja  perheessä missä puolestani on rukoiltu. Kun kävin lapsena nukkumaan Isäni luki aina puolestani iltarukouksen. Uskon elämässä myös tietynlaiseen johdatukseen. Myös omat isovanhempani uskoivat Jumalaan ja Jeesukseen ja muistan vieläkin kuinka mummoni luki raamattua ja lauloi hengellisiä lauluja. Kun olin sairas hän silitti päätäni ja rukoili puolestani. Lapsena olin seurakunnan kerhossa. Rippikoulussa taas sain käsityksen mitä usko on oikesti. Ja loin jonkinmoisen käsityksen siitä miten itse haluan uskoa. Itse sanoisin että oma uskoni on tietynlaista hengellisyyttä. Se on suhde johonkin suurempaan kuin mitä itse olen. 

Hiljentyminen ja rukoileminen on osa omaa uskoani. Itse saan siitä voimaa ja sitä kautta ainakin omalla kohdallani tulee olo, että elämä kantaa. Ja suurinta taakkaa ei silloinkaan tarvitse kantaa yksin. Ajatus elämän päättymisestä ilman jälleennäkemisen toivoa tuntuu ajatuksena jo pelottavalta. Itseäni lohduttaa ajatus, että elämä ei pääty kuolemaan. Vaan jossakin odottaa iänkaikkinen elämä. Missä ei ole kipua eikä sairauksia. 

Sanoisin että oman uskoni käännekohta oli loppunpalaminen. Jo ennen sitä minulla oli lapsen usko. Mutta loppuunpalmisen kautta koin jollakin tapaa että mun usko vahvistui. Olin avoin ottamaan vastaan ja en osannut siinä hetkessä edes rajata sitä miten itse haluan uskoa. Tai kyseenalaistaa sitä, onko toisen tapa uskoa välttämättä se oikea tapa uskoa. Oikeastaan silloin vasta myös ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin myöntämään miten heikko ja pieni lopulta ihmisenä olen. Tietyllä tapaa lakkasin olemasta vahva. Uskalsin olla heikko ja luovutin taisteluni. Ja sen tietynlaisen luovuttamisen kautta musta tuli vahvempi. Oma usko on mulle aika henkilökohtainen asia. Enkä halua riidellä uskon asioista. Enemmin ristin käteni ja muistan rukouksin. En myöskään koe olevani sanan varsinaisessa muodossa uskovainen, ennemminkin ihminen ketä haluaa uskoa johonkin  suurempaan. Enkä kuulu mihinkään tiettyyn uskonlahkoon tai johonkin tiettyyn seurakuntaan. Vaan maksan mielelläni kirkollisveron ja olen ihan vain luterilainen. Joka silti uskoo sydämessään. Enkä koe tarvetta saarnata tai tuomita ihmisiä uskon nimissä. 

Miten usko on muuttanut minua? Olen tänään ehkä rauhallisempi ja herkempi tuntemaan ja näkemään asioita. Näen elämän lahjana ja elämän ympärillä jonkinlaisen tarkoituksen. Silti en osaa ajatella  kenenkään elämää helppona. Ja uskon että jokainen joutuu joskus miettimään omaa hengellisyyttään. Lopulta niiden elämän suurien vastoinkäymisten ja vaikeuksien kautta tapahtuu sisäinen kasvu ja syntyy nöyryys elämää kohtaan.

Suhtautumista ulkonäkööni oma usko ei ole muuttanut. Edelleen meikkaan ja rakastan vaatteita ja pukeutumista. Käyn ystävien kanssa välillä istumassa iltaa ja en näe elämääni tiettyjen kieltojen ja raamien sisällä. Alkoholia käytän vähemmän, se on tapahtunut kuin itsestään. En tarvitse reipasta humalatilaa pitääksesi hauskaa. Mutta silti tykkään punaviinistä ja otankin sitä rentoutuakseni tai ruuan kanssa aina välillä.  Oman tieni kautta olen ymmärtänyt myös sen että uskoa voidaan käyttää väärin. Ihmiset jotka  eivät ole kohdanneet koskaan omia heikkouksiaan ja tunteitaan voivat uskon elämänsä  kautta tehdä virhetulkintoja. He voivat jopa tietämättään sitoa elämänsä synnin pelon alle ja odottaa kuin kaikki tehtäisiin yläkerrasta heidän puolesta. Omien käsittelemättömien tunnelukkojen vuoksi saatetaan tulkita raamattua hyvinkin lakihenkisesti ja vanhaan testamenttiin vedoten. Ja lakataan kuin huomaamatta iloitsemasta elämästä. En halua myöskään olla kristitty jonka usko mitataan tekojen kautta. Mitä enemmän teet, sen parempi uskossasi olet.

Jos lapsi kasvaa kristityssä perheessä ja jos vanhemmat kiinnittävät katseensa vain Jumalaan voi lapsesta rukouksista huolimatta kasvaa silti näkymätön. Hän alkaa hakemaan näkyvyyttä ystävien, tekojen  ja toisten ihmisten kautta. Jos synnin merkitystä korostetaan liiaksi, lapsi alkaa pelkäämään elämää. Hän nielaisee vanhemman käsittelemättömät tunteet jota ei ole käsitelty itselleen. Ja lopulta nämä tunteet ohjaavat tekoja. 

On sanottu, että oma isäsuhde on verrannollinen suhteessa Jumalaan. Oma mielipiteeni tämän kaiken jälkeen on se, että psykologiaa ja uskoa ei saisi koskaan erottaa toinen toisistaan. Eikä elämää saisi hengellistää liiaksi. Itse haluan oman uskoni nähdä sen armon kautta. Oma uskoni välittää viestin armosta ja Jumalasta joka välittää. Itselleni usko merkitsee Jumalan luovaa ja pelastavaa läsnäoloa. Ja toivon kautta voin katsoa tulevaisuuteen. Joka lopulta onkuitenkin  samalla myös tässä ja nyt. Koen että oma elämämme on lopulta Jumalan varassa. Ja minun on jättäydyttävä elämän suurissa käännekohdissa  sen armon varaan. Silti koen että saan taas olla tällainen kuin olen nyt. Ja kaiken sen heikkouden, synnit ja rikkinäisyyden lopulta korjaa lopulta se anteeksiantamus Jeesuksessa Kristuksessa. Se mihin Jumalaan itse uskon, ei rankaise. Hänen suunnitelmansa perustuvat lopulta rakkauteen.