Olen tässä sairasloman aikana ottanut taas eräänlaista aikaa ja tutustunut taas syvällisemmin itseeni. Tietyllä tapaa sairaudet voivat olla myös siunaus. Ne pakottavat ihmisen pysähtymään. Herkistymään elämälle ja itsensä kuulemiselle. Omalla kohdallani ne pakottavat myös usein käymään lävitse omia tunteita. Ne ovat myös hetkiä jolloin mitataan sitä omaa uskoa ja luottamusta tuleviin päiviin. Usein sairastuessani olen itse nöyrempi. Silloin päätösvalta  ei ole minulla itselleni. Enkä voi kauheasti vaikuttaa asioihin itse. Huomaan silloin kyllä että  tunnen sen sisälläni olevan pikkutytön hyppivän välillä jopa ihan tasajalkaa. Mutta kun mä niin haluan parantua ja tulla kuntoon. Siinä kohtaa usein ajatuksissani joudun aikuisen varmuudella ottamaan tuota pientä tyttöä kädestä kiinni. Nostamaan hänet syliini, halaten häntä ja katsomalla häntä silmiin sanoen että sinulla ei ole mitään hätää ja me selviämme. Huomaan että tuon sisäisen lapsen ääni on päivä päivältä vaimeampi. Enää se ei reagoi asioihin yhtä voimalla. Varmasti siksi, että hyväksyn asiat nyt paremmin ja olen oppinut näkemään mistä mikäkin lopulta juontaa. Usein toteankin itselleni, että nyt on vain aika hoitaa ja pysähtyä ja levätä. Olen kyllä tässäkin asiassa kasvanut paljon. Aikoinaan ennen loppunpalamista en olisi tuskin kirjoittanut edes tällaista päivitystä. Näin työn niin isossa mittasuhteessa. Samoin kuin sen, että muut eivät ehkä pärjää ilman minua ja on vain pakko jaksaa. Jos ei muuten niin vaikka puolikuntoisena. Tänään kyllä ajattelen paljon enemmän itseäni. Olen tietyllä tapaa itsekkäämpi. Ja kuulen oman sisäisen tarpeeni herkemmin. Toisin sanoen en voi huijata itseäni. Tai se kostautuu myöhemmin. Tosiasia on vain se, että pelkästään elämän ollessa hyvin sisäistä kasvua ei tapahdu. Kun pakenemme niitä syvimpiä tunteitamme työhön ja elämän eri aktiviteetteihin emme kuule itseämme. Emme sisäisen lapsemme tärkeää viestiä. 

Ensimmäistä kertaa tämän kolmen vuoden aikana olen tällä viikolla pysähtynyt oikeasti. Niin ja täälläkin se on huomattu että olen kyllä ollut sairaana ennenkin. Ja jopa kuvitellut pysähtyneeni. Silti koen että jokin pieni osa minussa ei ole hyväksynyt sitä ajatusta että nyt täytyy vain olla. Ajatukset ovat kiirehtineet töihin tai liikunnan pariin. Tarkoitan tällä sillä sitä, että nyt en ole kiirehtinyt parantumista ja ajatukset ovat olleet vain tässä hetkessä. En ole haikaillut salille menoa tai töihin pääsyä. Olen hyväksynyt, keskittänyt ajatukseni positiivisiin puoliin tässä ja nyt. Tämä viikko ei ole pitänyt sisällään muuta kuin olemista ja itseni edessä hiljentymistä. Itselläni on ollut myös aikaa käsitellä tiettyjä osa-alueita itsessäni enemmän. Olen tehnyt tietynlaista mielikuva matkaa lapsuuteeni ja nuoruuteni. Ja tajunnut miten mahtavia ihmisiä elämässäni on ollut. Mikä heistä on muokannut sen mitä he ovat tänään. Ja miten kasvattavia tietyt elämäntilanteet ovat omassa elämässäni olleet. On asioita mitä kyllä prosessoin vieläkin. Mutta huomaan että hahmoterpian kautta olen päässyt suuria askeleita eteenpäin. Ja saanut sitä kautta  valtavan määrän ymmärrystä.