Siitä on tänään vuosi, kun veimme isäni sairaalaan. Siitä päivästä alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. 

Kyseessä oli lopulta syöpä. Kasvain oli puhkaissut suolen  ja saanut aikaan laajalti tuhoa, rajun tulehduksen joka levisi lonkkaan ja sai aikaan kuolion. Lonkasta jouduttiin poistamaan laajalti ihoa ja lihaa. Haava jätettiin avonaiseksi ja sitten myöhemmin  siihen tehtiin osittainen ihon siirto, mikä jätti ihon alle kuitenkin onkalon. Onkaloa yritettiin hoitaa vuoden ajan. Leikkauksia oli monia. Osa leikkauksista oli niin haastavia, että meille sanottiin niistä selvitymisprosentin olevan 1%. Toipuminen oli hidasta. Koko paksusuoli poistettiin, hän sai  pysyvän avanteen, mutta pääkasvain jätettiin koskematta ennalleen. Sitä ei voitu leikata. Syöpä oli levinnyt ja lähettänyt etäpesäkkeitä laajalti. Leikkauksien jälkeen piti toipua niistä , ennen kuin sytostaatteja voitiin edes harkita aloitettavaksi. Keuhkoihin kertyi nestettä ja sitä punkteerattiin monia kertoja pois. Tomografian varjoaineet kertyivät elimistöön ja turvottivat kädet ja saivat aikaan kipuja. Pitkä vuoteessa oleminen sai aikaan keuhkoveritulpat  kumpaankin keuhkoon. Ne saatiin pois liuotushoidolla. Tilanne oli niin paha, että kirjoitin isälleni valmiiksi jo muistokirjoituksen. 

Isäni  oli yhteensä 3.5kk vuodepotilaana sairaalassa. Pikkuhiljaa häntä alettiin kuntouttamaan  ja hän pystyi taas kävelemään ja hoito siirrettiin kotihoitoon. Sen jälkeen aloitettiin sytostaatit, niiden tehtävä ei ollut parantaa vaan hidastaa sairauden kulkua. Aluksi ne näyttivätkin toimivan. Niitä syötiin 11kk. Viikko sitten ne lopetettiin, niistä ei ollut enää tehoa. 

Kotoa isäni on viety sairalaan tämän vuoden aikana ambulanssilla 7 kertaa. Olimme jo hetken iloisia kun luulimme haavan jo parantuneen, mutta kasvain oli kasvanut ja tehnyt edellisen vierelle toisen onkalon. Ja tätä onkaloa tai haavaa ei voida enää puhdistaa tai parantaa, sitä voidaan vain huuhdella. Avannepussi irtoaa jostain syystä useasti, eikä isäni jaksa sitä enää kiinnittää itse. Se käydään nyt vaihtamassa kotihoidon puolesta päivittäin. Isäni on päivä päivältä väsyneempi ja kivut ovat kovia. 

Kun kirjoitan tätä , minussa herää paljon tunteita. Näitä samoja tunteita olen kohdannut tämän vuoden aikana monesti. Kyyti on ollut ajoittain kovaa ja olemme huutaneet tuonne yläkertaan, että miksi?!  Sitten taas levänneet ajatuksessa, että meistä pidetään perheenä huolta. Meitä on muistettu rukouksin, meitä on kannatettu. Pää ajatuksineen on välillä ollut kuin pesukone, mikä pyörii pyörimistään, vaihtaa suuntaa, vaihtaa nopeutta ja lopulta pysähtyy. Olen tuntenut tunteita mitkä lävistävät välillä läpi koko kehoni. Tunteita jolloin olen ollut herkempi kuin koskaan ja aistinut asioita joka solullani ja tunteita jolloin olen romahtanut ihan totaalisesti. Ja tämän keskellä yrittänyt olla reipas ja positiivinen, joka uskoo paranemiseen. Vaikka sisällä kytee pelko luopumisesta, kuolemasta. Pakko on ollut silti jaksaa, omia voimavaroja kuunnellen. 

Se mitä olemme käyneet läpi, jättää jälkensä loppu elämäksi. Se muistuttaa myös rajulla tavalla elämän rajallisuudesta, kannustaa elämään ja nauttimaan juuri tästä hetkestä, tuomaan esille läheisten ainutlaatuisen merkityksen, pelon, toivon ja kiitollisuuden. 

Kun kaikki muu riisutaan ympäriltä ja muuta ei ole enää jäljellä, jäljelle jää vain rakkaus. 

”Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä Jeesus,
usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.”

❤️