Elämä on tuonut tänä vuonna eteeni useita stressin aiheita, joista osaan liittyi se, etten ole antanut kaikkien tunteitteni elää sisälläni sillä tavoin, että olisin kunnioittanut tunnekehoani. Elämä itsessään on luonut kiirettä elämääni, enkä ole aina ehtinyt pysähtymään ja kuuntelemaan sisintäni. Olen kyennyt suuntaamaan olemistani kyllä positiivisiin asioihin, mutta aina se ei riitä ja aina se ei ollut oikein. Suru on nousut esiin vihana. Olisi ollutkin aika antaa tilaa surulle ja luopumiselle. 

 

Surun kohtaaminen voi olla pelottavaa. Se tuntuu todella välillä siltä, että sattuisi. Silti joku osa minussa pakottaa kohtamaan surun. Antamaan sille tilaa. Suru nousee välillä esiiin uudestaan, sitten se laantuu ja nousee taas esiin. Välillä kutsun sitä luokseni. Muistelen, pysähdyn sen äärelle ja itken. Annan itkun tulla. Olen paljon puhunut avoimesti tästä vuodesta. Vastoinkäymisistä. Tunteista ja ajatuksista mitä kaikkea se on herättänyt. Välillä on tuntunut siltä, kuin elämä olisi lyönyt polvilleen. Lamaannun. Stressaantuneena olen kaukana itsestäni. Kaikki se mikä kuormittaa, rajoittaa tai kurittaa on askel poispäin yhteydestä. 

 

Olen tullut siihen tulokseen, että aivan jokaisella elämässä tulee eteen vaikeita vuosia. Aivan jokainen joutuu luopumaan ja jokaisen elämä täällä päättyy joskus. Luopuminen on osa elämää ja tärkeää on oppia hyväksymään olosuhteet ja nähdä se hyvä ympärillä kaikesta huolimatta. Mitä enemmän taistelen hyväksymistä vastaan, sen enempi väsyn. Lopulta en voi ymmärtää kärsimystä tai sen sanomaa vaikka miten yritän. Mutta voin yrittää oppia vastoinkäymisten ja vaikeuksien kautta, niin pystyn paremmin asian hyväksymään. Nuorempana sitä harvemmin tuli ajatelleeksi ja elämä oli ikäänkuin itsestäänselvää. Tärkeämpää oli enemmänkin se mitä muut minusta ajattelivat. Nykyään sekin ajatus on muuttunut, ja ajattelen että ihmiset ajattelevat mitä ajattelevat. Jos joku haluaa ajatella minusta hyvää, hän löytää siihen syyn. Jos hän haluaa ajatella pahaa, siihenkin varmasti löytyy syy. Kyse ei ole minusta vaan siitä, millaisten linssien läpi hän haluaa katsella minua ja tekojani.

 

Viime viikolla sain puheluun, joka nosti taas surun pintaan. Vihan siitä, että en pysty auttamaan ja ottaa pois toisen kärsimystä vaikka haluaisin. Voin vain istua, hyväksyä olosuhteet ja ristiä käteni ja rukoilla. Hassua miten tuota puhelua ennen minua kuin valmisteltiin. Töiden jälkeen tuli tunne, että on pakko lähteä kävelemään. Hengittää ja kiittää. Kiittää siitä, että olemme saaneet voimaa viedä asioita eteenpäin omassa elämässä ja kiittää siitä, että sain voimaa siihen ja nyt on hetki jolloin täytyy muistaa isääni. Hetken taas jo luulin, että nyt tuli se hetki jolloin yhteinen aikamme on lopussa. Seuraavana päivänä uutiset olivat taas parempia. 

 

En voi lopulta hallita elämää. Voin vain yrittää hyväksyä ja antaa elämän hallita minua. Luottaa siihen, että mitä eteen tulee saan siihen voimaa. Usko tuo turvaa. Keho alkaa oireilemaan vasta  silloin kun pää kieltää sydämen.

 

Koin viime viikolla paljon onnistumisen hetkiä omassa työssäni. Saimme nopeasti tavarat paikoilleen muuton jälkeen. Meillä on kaunis koti. Kaiken vastoinkäymisten jälkeen.

 

 

”Me kuolemme kaikki jonakin päivänä, mutta muina päivinä kannattaisi elää”.

 

13F89540-E44F-4174-9DE9-7F34971E0889.jpg