Eräs terapeutti kertoi minulle kerran tarinan ja tutkimustuloksen hiiristä. Nämä pienet hiiret laitettiin elämään laatikkoon ja heille aiheutettiin tietoisesti äänen kautta trauma. Jokunen aika tämän jälkeen näille hiirille annettiin mahdollisuus myös poistua oven kautta tuosta laatikosta. Ne hiiret jotka jäivät vanhaan laatikkoon asumaan jähmettyivät aina kauhusta kun kuulivat vastaavan äänen uudestaan. Ne hiiret jotka lopulta uskalsivat ja poistuivat tuosta tutusta laatikosta uuteen laatikkoon jonkin ajan kuluttua traumasta toipuivat traumasta nopeammin. Eivätkä enää reagoineet tuohon traumaattiseen ääneen niin voimakkaasti uudessa paikassa. He toipuivat nopeammin.

Tuo tutkimustulos nousi taas mieleen viime viikolla. Kun kävin uudella salilla liikkumassa. Jäin miettimään, että mitä jos olisin valinnut korttini eri tavalla. Jäänyt siihen vanhaan elämään, tietyllä tapaa tuttuun ja turvalliseen kotiin missä kaikki voimakkaimmat tunteet nousivat esiin ensimmäistä kertaa. Nousisivatko tietyt muistot esiin vielä voimakkaammin kuin tänään. Jos jokin asia elämässä muistuttaisi siitä mitä kävin läpi kun paloin loppuun. Jähmettysinkö pelosta niin kuin nuo pienet hiiret. Vai kokisinko uhkat tulevan ulkopuolelta ja toteisin olevani täysin turvassa noiden tuttujen ja turvallisten seinien sisällä. Sitä en voi tietää tänään ja oikeastaan ei edes tarvitse. Lähinnä se miten tuo tarinan mieleen tuleminen nosti esiin kiitollisuuden. Se on tärkeintä. Uskalsin lähteä, uskalsin hypätä tuntemattomaan ja tässä olen tänään. Kiitollinen siitä, että olen. En kaipaa niitä lenkkipolkuja missä juoksin kun olin totaalisen uupunut. Enkä sitä kotia missä kaikki tapahtui. Olen kääntänyt uuden sivun elämässä. Nyt on hyvä, siinä missä olen tänään. Jonain päivänä on taas aika lähteä ja astua uuteen. 

Tänään makoilen auringossa etelässä. Samaan aikaan kun olemme olleet täällä, maailmalla tapahtuu kauheita asioita. Ihan kilometrien päässä täältä missä nyt olemme. Ajatusta on vaikea jopa käsittää. Mikään ei ole lopulta elämässä itsestäänselvää. Kun asiaa miettii tarkemmin, se on todella pelottavaa. Niin pelottavaa, että se monien ihmisten kohdalla estää koko matkustamisen. Itsekin pelkään välillä. On normaalia pelätä. Tänään kuljen pelkoni kanssa käsi kädessä. Ikäänkuin olen samalla viivalla. En anna pelon viedä minua, vaan kuljen sen edellä. On hetkiä jolloin pelko puristaa tiukemmin, silloin päästän itse irti. Hyväksyn, että nyt pelkään. Mutta sanon itselleni että ei hätää. Tästäkin selvitään! Hengitän ja rauhoitun. Ristin käteni ja luotan. Olen nauttinut joka hetkestä täällä. Jos jostakin olen elämässä todella kiitollinen, ne ovat juuri näitä hetkiä. Hetkiä, jolloin voin istua turkoosin meren ääressä. Uittaa varpaitani merivedessä ja tuntea kuinka aurinko lämmittää ihollani. Täällä tunnen, että elän. Aivan joka solullani. Nautin ja olen läsnä jokaisessa hetkessä. Rakastan ! ❤️