"En ole ehkä vielä perillä, mutta olen pidemmällä kuin eilen."

Kävin viikonloppuna lenkillä. Juoksin samoja lenkkipolkuja, kuin silloin kun olotila oli kaukana voittaja olotilasta. Olen täällä kirjoittanutkin siitä, että kävelystä ja lenkkeilystä tuli itselleni tietynlainen selviytymiskeino. Usein paha olo jäi tuolle lenkille. Muistan yhden päivän, oli harmaata, satoi ja lumi oli sulanut pois. Jo pelkkä näkymä ikkunasta sai mielen alakuloiseksi. Lähdin kävelemään, ahdisti ja kurkkua kuristi. Sain tuosta olotilasta paniikkikohtauksen. Katselin kävellessäni tulvivia jokia ja mielessäni kävi ajatus, että olisi helpompi kävellä sinne jokeen, kuin jatkaa taistelua. Se hetken ajatus oli pelottava ja tajusin, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Kävelin, hengitin ja rauhoittelin itseäni. Tuo kohtaus meni ohi, mutta se jätti mieleen pelon. Ja yhdisti pelon jotenkin tuohon näkymään mitä näin. Ja kun toipumiseni pyörähti kunnolla käyntiin, en pystynyt menemään hetkeen tuolle lenkkipolulle ollenkaan. Se herätti kehossa tunteita, ahdistusta ja toi mieleen takaumia ja muistoja tuosta romahduksesta ja lohduttomasta olosta. Ne tunteet olivat silloin vielä niin pinnassa. Aurinkoiset ilmat saivat tuolle lenkipolulle toisen merkityksen, se toi mieleen uuden elämän alun, ilon ja turvallisuuden tunteen.

Eräänä päivänä viime syksynä koin väsymyksen ja uupumuksen tunteita. Olin menossa töiden jälkeen kampaajalle. Aurinko paistoi ja sitä ennen oli pitkään ollut hämärää ja vesisadetta, noustessani ulos linja-autosta, tuli olo että mun on pakko päästä kävelemään tuo lenkki. Kävelin, hengitin ja nautin varmaan joka solullani. Kiinnitin huomiota kaikkiin ruohon tupsuihin ja oksiin. Nautin tuosta näkymästä, se herätti mussa iloa ja riemua. Ja jotenkin näin kaiken sen tunteen kautta, sen tunteen kun selvisin. Aurinko toi ilon ja tuo tuttu näkymä, järvimaisema toi mieleen sen olotilan, kun saavuin lenkiltä kotiin. Paha olo jäi aina sinne luonnon helmaan. Eilen tuo kaikki tulvahti taas jollain tapaa mieleen, se ei ollut voimakas tunne, se oli vain tunne mikä toi mukanaan ajatuksia. Tohon lenkkipolkuun on syntynyt jonkimoinen tunneside, sinne on päästävä kävelemään aina välillä. Sitä kautta pääsen lähemmäksi tunteitani niin hyvässä kuin pahassa. Joskus se herättää suunnatonta iloa ja joskus taas pakottaa pysähtymään ja kuuntelemaan itseäni. Tärkeintä, että tuo polku antoi mun elämälleni jonkinmoisen suunnan. Se toi eteeni risteyksiä, jolloin jouduin pohtimaan mihin suuntaan jatkan ja auttoi näkemään elämän kauneuden pienissä hetkissä, vesipisarassa kuusen neulasessa. Se opetti läsnäoloa tässä hetkessä ja nosti esiin suurimman tunteen, mikä on tänään kiitollisuus.

Itse kuvaan paljon valokuvia, se on eräänlaista terapiaa. Se auttaa palauttamaan tähän hetkeen.