sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Ystäväni suru...

 

Ystäväni saatteli koiransa viimeiselle matkalle ja laittoi minulle viestin, että tiesi luopumisen hetken olevan kova paikka, mutta ei osannut kuvitella sen olevan näin kova ja ahdistuksen kipu on niin rankkaa. Tuntuu, siltä kuin se sattuisi ja on vaikea hengittää. 

 

Suru asuu keuhkoissa ja se tuntuu konaisvaltaisesti koko kehossa. Suru itsessään kuuluu elämään niin kuin ilokin. Kukaan ei tule elämässään säästymään menetyksiltä. Kuoleman aiheuttama menetys on lopullinen ja siksi suru sen jälkeen on vaikein kohdata. Surun kokeminen on ihmisen terve reaktio menetykseen. Suremisen tehtävä on auttaa sopeutumaan uuteen elämään. – Aluksi läsnä on tuska ja kärsimys koko ajan. Sitten se nousee pintaan aaltoina ja purkauksina, ensin ilman ärsykettä, myöhemmin eri muistojen kautta.

 

Myönteisiä, lohduttavia muistoja ja ajatuksia tulee vaalia. Etenemisen merkki surussa on se, että hyviä päiviä on ajan kuluessa yhä enemmän. Surusta voi toipua, mutta suru on hidas ja tarvitsee aikaa. 

 

Kun antaa huomiota tunteille, pääsee pois kiihdyttävästä ja pään sisäisestä asioiden kuvittelemisesta. Näin ollen keskittyy siihen, mihin sinun on mahdollista vaikuttaa, eli siihen omaan olotilaasi. Voit näin vaikuttaa siihen miten suhtaudut siihen, mitä sinussa tapahtuu. Ahdistuksen voima pienenee. 

 

 

Se miten kohtaamme tunteemme juontaa sietä omasta lapsuudesta. Jos lapsena surulle ei ole annettu tilaa, se on vaikeaa kohdata myös aikuisena. Haluamme usein ajatella, että minulla oli hyvä lapsuus ja herää pelko siitä, että se ikään kuin katoaa jos uskallan katsoa ja tutustua, miten minua on kasvatettu. Näin oli myös itsellä terapian alussa. Usein on vaikea ilman ammattilaista mielen tasolla tavoittaa edes sitä mikä on ollut vahingoittavaa. Onko ehkä äidin katse ollut hyväksyvä ja arvostava vai onko se ollut kääntyneenä pois päin ja asento ehkäpä vaikka pettymystä ilmaiseva. Onko isä koskaan kertonut kuinka arvokas, rakas ja tärkeä olet, vai onko hän useammin komentanut pois tärkeämpien tekemisten tieltä. Meillä on monenlaisia sanattomia viestejä, joita olet sitten lapsen silmin ja lapsen mielellä tulkinnut ja näin on alkanut mielessäsi kasvaa käsitys omasta mitättömyydestä, tai tai viallisuudesta. 

 

 

Perhe voi silti olla hyvä nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Sinulla on silti kaikesta huolimatta edelleen se  muistamasi hyvä lapsuus, vaikka toteaisit, että jokin vanhempien tavassa olla vanhempia, on ollut synnyttämässä tunnelukkojasi. Mikään ei ole vain joko tai vaan on ollut luultavasti paljonkin hyvää, jonka avulla olet kuitenkin ponnistanut elämässä. Selvinnyt ja löytänyt vahvuuden. 

 

Tärkein tavoite onkin aikuisena löytää se ymmärrys itseä kohtaan ja sitä auttaa se, että voi jotenkin ehkä saada ymmärrystä sille että ymmärtäisit vanhempiesi tapaa olla vanhempi. Omien vanhempien kasvu oloja on hyödyllistä tutkia elämän jossakin vaiheessa jos vain mahdollista. Syyllisen penkille silti ei ketään tarvitse nostaa. Sitä se ei tarkoita. Sota-aika on jo monen perheen kohdalle tehnyt perinnön mikä on kulkeutunut sukupolvelta toiselle. On ollut pakko olla vahva, itkeminen ei ole auttanut.

 

 

Tunnelukkojensa myöntäminen ja niiden näkeminen on usein vaikeaa myös siksi, että se pakottaa katsomaan omaa itseään  ja sitä sisäistä lasta ja omaa olemistaan ihmissuhteissa nyt aikuisena kun kukaan muu ei voi sinun onneasi tuottaa eikä taata.

 

 

Lapsuudesta opimme tavan miten kohtaamme tunteemme. Olipa se sitten suru tai pelko tai mikä hyvänsä tunne, jota on vaikea sietää,  sitä tulee kohdella samalla tavoin kuin muitakin tunteita. Ottaa  vastaan ja kuunnella. Keskittyä kuulemaan mitä kaikkea on tuon tunteen "alla", mitä muita tunteita.

 

Näin voi löytää ne syvimmät pelot ja ahdistuksen aiheet, jolloin voi ehkä huomata, että ne eivät ole tarpeellisia. Voi vastata itselle noihin tunteisiin mitä huomaa. Tunteet ovat itsessään kuin pieniä lapsia, ne haluavat tulla vain kuulluksi ja nähdyksi. Siksi on hyvä opetella ottamaan vastaan myös elämän tuoma kipu, epämukava ja pelottava tunne. Istua alas tunteen kanssa. Pitää sitä kuin kädestä. Silitellä. Rauhoitella, lohduttaa ja antaa sille huomiota. Miettiä mikä helpottaa omalla kohdalla surun tuomaa kipua. 

 

Voi sanoa jopa itselle ääneen, että olen nyt surullinen. Nyt on surun aika. Saat olla surullinen, tästäkin sinä selviät. Tärkeä on myös jakaa ja käsitellä ikäviä tunteita toisen kanssa. Se on ihan äärimmäisen tärkeää. 

 

❤️

 

lauantai, 7. syyskuu 2019

Ajatuksia kaiken jälkeen...

Elämä on tuonut tänä vuonna eteeni useita stressin aiheita, joista osaan liittyi se, etten ole antanut kaikkien tunteitteni elää sisälläni sillä tavoin, että olisin kunnioittanut tunnekehoani. Elämä itsessään on luonut kiirettä elämääni, enkä ole aina ehtinyt pysähtymään ja kuuntelemaan sisintäni. Olen kyennyt suuntaamaan olemistani kyllä positiivisiin asioihin, mutta aina se ei riitä ja aina se ei ollut oikein. Suru on nousut esiin vihana. Olisi ollutkin aika antaa tilaa surulle ja luopumiselle. 

 

Surun kohtaaminen voi olla pelottavaa. Se tuntuu todella välillä siltä, että sattuisi. Silti joku osa minussa pakottaa kohtamaan surun. Antamaan sille tilaa. Suru nousee välillä esiiin uudestaan, sitten se laantuu ja nousee taas esiin. Välillä kutsun sitä luokseni. Muistelen, pysähdyn sen äärelle ja itken. Annan itkun tulla. Olen paljon puhunut avoimesti tästä vuodesta. Vastoinkäymisistä. Tunteista ja ajatuksista mitä kaikkea se on herättänyt. Välillä on tuntunut siltä, kuin elämä olisi lyönyt polvilleen. Lamaannun. Stressaantuneena olen kaukana itsestäni. Kaikki se mikä kuormittaa, rajoittaa tai kurittaa on askel poispäin yhteydestä. 

 

Olen tullut siihen tulokseen, että aivan jokaisella elämässä tulee eteen vaikeita vuosia. Aivan jokainen joutuu luopumaan ja jokaisen elämä täällä päättyy joskus. Luopuminen on osa elämää ja tärkeää on oppia hyväksymään olosuhteet ja nähdä se hyvä ympärillä kaikesta huolimatta. Mitä enemmän taistelen hyväksymistä vastaan, sen enempi väsyn. Lopulta en voi ymmärtää kärsimystä tai sen sanomaa vaikka miten yritän. Mutta voin yrittää oppia vastoinkäymisten ja vaikeuksien kautta, niin pystyn paremmin asian hyväksymään. Nuorempana sitä harvemmin tuli ajatelleeksi ja elämä oli ikäänkuin itsestäänselvää. Tärkeämpää oli enemmänkin se mitä muut minusta ajattelivat. Nykyään sekin ajatus on muuttunut, ja ajattelen että ihmiset ajattelevat mitä ajattelevat. Jos joku haluaa ajatella minusta hyvää, hän löytää siihen syyn. Jos hän haluaa ajatella pahaa, siihenkin varmasti löytyy syy. Kyse ei ole minusta vaan siitä, millaisten linssien läpi hän haluaa katsella minua ja tekojani.

 

Viime viikolla sain puheluun, joka nosti taas surun pintaan. Vihan siitä, että en pysty auttamaan ja ottaa pois toisen kärsimystä vaikka haluaisin. Voin vain istua, hyväksyä olosuhteet ja ristiä käteni ja rukoilla. Hassua miten tuota puhelua ennen minua kuin valmisteltiin. Töiden jälkeen tuli tunne, että on pakko lähteä kävelemään. Hengittää ja kiittää. Kiittää siitä, että olemme saaneet voimaa viedä asioita eteenpäin omassa elämässä ja kiittää siitä, että sain voimaa siihen ja nyt on hetki jolloin täytyy muistaa isääni. Hetken taas jo luulin, että nyt tuli se hetki jolloin yhteinen aikamme on lopussa. Seuraavana päivänä uutiset olivat taas parempia. 

 

En voi lopulta hallita elämää. Voin vain yrittää hyväksyä ja antaa elämän hallita minua. Luottaa siihen, että mitä eteen tulee saan siihen voimaa. Usko tuo turvaa. Keho alkaa oireilemaan vasta  silloin kun pää kieltää sydämen.

 

Koin viime viikolla paljon onnistumisen hetkiä omassa työssäni. Saimme nopeasti tavarat paikoilleen muuton jälkeen. Meillä on kaunis koti. Kaiken vastoinkäymisten jälkeen.

 

 

”Me kuolemme kaikki jonakin päivänä, mutta muina päivinä kannattaisi elää”.

 

13F89540-E44F-4174-9DE9-7F34971E0889.jpg

sunnuntai, 11. elokuu 2019

Tiedätkö sitä tunnetta...

Tiedätkö sitä tunnetta kun tuntuu, että elämä menee ihan kamalan nopeasti? Aamulla lähdet töihin ja toteat, että on taas maanantai ja kohta onkin taas jo perjantai ja mietit, että mitähän siinä välissä tapahtui?! Mä tiedän. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sen nopeampaa elämä menee. Ja se on jollakin tapaa jopa pelottavaa. Sellainen tunne siitä, että elämä vie kuin mukanaan on kuin normaalia ja sellaiset ne elämän pienet flow hetket ihan arjen keskellä jää huomaamatta. Omassa työssäni useinkin helposti näin käy. 

 

Omalla työurallani ei ole ollut koskaan itsestään selvää, että saan työskennellä hyvässä tiimissä. Kohdalleni on osunut hyvinkin erilaisia tiimejä ja persoonoita. Persoonoita jotka ovat ajoittain saaneet revittyä auki menneisyyden tunnelukot. 

 

Olen täällä usein kirjoittanutkin, että ne tunnelukot ovat kyllä siellä lapsuudessa hyvinkin hyödyllisiä selviytymiskeinoja, jotka auttavat lasta selviytymään epämukavasta tunteesta. Tunnelukoissa on kuitenkin se ongelma, että ne pitävät ihmisestä tiukasti kiinni ja aktivoituvat sitten vielä aikuisenakin. Vaikka aikuinen tietäisi, että hänen kannattaa käyttäytyä epämukavassa tilanteessa kuin järkevä aikuinen, tunnelukko saattaa lukita hänet toimimaan lapsuudessa opitulla tavalla. Omalla kohdalla ne tunnelukot ovat ongelmallisia siksi, että ne saavat minut esimerkiksi työmaailmassa piilottamaan todellisia tunteita, tukahduttamaan tarpeitani ja näkemään tietyllä tapa todellisuuden vääristyneessä valossa ja näin elämästä ja työstä voi tulla hyvinkin kuormittavaa. 

 

Pitkästä aikaa kuitenkin nyt tuntuu jopa siltä, että saan työskennellä tiimissä jossa arki tuntuu sujuvalta. Näkemykset kohtaavat ja työnteko on helppoa ja sujuvaa. Se tunne siitä, että tulen nähdyksi ja kuulluksi täyttyy ja on hyvä olla. Tiedän, että itselläni on herkkä hermosto. Rakensin jo lapsuudessa ympärilleni muurit, etten edes itse tunnistanut tapaani toimia. Vasta loppuunpalaminen paljasti tämän minulle. Tämä oivallus antoi ymmärryksen aika moneen asiaan. Nykyään osaan ja on helpompi elää tämän herkkyyden kanssa. 

 

Työssäni se on kuitenkin vaatinut asioiden puheeksi ottoa ja tunteiden näyttämistä tilanteessa kuin tilanteessa. En voi vain painaa omia tunteitani enää alas ja yksi isoimmista opettelun paikoista onkin ollut itselläni erityiherkkyyden kanssa omien tunteitteni kanssa toimeen tuleminen. Varsinkin kun niiden sen hetkisten tunteiden lisäksi esiin ovat vyöryneet myös ne vuosien tukahdetut, sinne kuoren alle pakatut tunteet. Lapsuudessa tämä auttoi sitä omaa sisäistä lastani selviytymään, nyt aikuisena tämä aikuinen ei tarvitse enää niitä selvitymiskeinoja, vaan hän on oppinut elämän varrella sen, että tunteiden pitää antaa virrata vapaasti ja aina välillä täytyy vetäytyä omiin oloihinsa lepäämään, että jaksaa taas olla niiden ihmisten kanssa jotka saattavat tiedostamatta viedä sitä energiaa. 

 

Viikonloppu meni nopeasti. Kävimme ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja vanhempieni luona kylässä. Olen ollut viime aikoina taas väsyneempi. Nukkunut pidempiä unia ja palautunut huonommin.

Siksi ihan tietoisesti taas antanut aikaa enemmän levolle.

❤️

lauantai, 3. elokuu 2019

Kaiken tämän jälkeen...

” Olet ollut aina sellainen, että et ole päässyt helpolla. Olet joutunut vääntämään oikeuden puolesta, mutta se on hyvä muistaa, että jokainen kerta taistelun jälkeen oikeus on voittanut . Kaikesta huolimatta.” Sanoi ystäväni puhelimessa kun kerroin, että nyt olisi tehnyt mieli luovuttaa. 

 

Tähän kuukauteen on mahtunut niin paljon kaikkea. Aluksi kaikki tuntui kuin sellaiselta johdatukselta ja seuraavassa hetkessä koko homma pyörähti ympäri. Mikään ei mennyt niin miten olisi pitänyt mennä. Viikko sitten pitelin päätä polvissa ja itkin. Sanoin miehelleni, että kaduttaa ja suututtaa. Miksi olen tällainen heittäytyjä, ehdotan kaikkea, otan riskejä ja luotan, että siipeni kantavat ja hetkessä huomaan olevani rähmälleni lattialla. 

 

Ei tässä viime aikoina ole ollut oikeastaan yhtään asiaa mikä olisi mennyt niin, että ei olisi tarvinnut suuttua ja vedota omiin oikeuksiin. Olla jämäkkä ja sanoa, että tämä ei ole meitä kohtaan oikein ja tähän emme suostu ja tätä emme hyväksy. 

 

Välillä on tuntunut siltä, että lamaannun. Välillä taas siltä, että kaikki tehty työ turhauttaa ja suru ja viha nousevat pintaan. Ja vihan voimasta voisi juosta vaikka seinän läpi ja se varmaan onnistuisi.

 

Lähiaikoina olen huomannut kuinka käsittelen turhautumisen tunnetta. Jos minut ajetaan nurkkaan, osaan valita yleensä näistä kolmesta: asioiden pohtiminen ja siitä ulospääsy, joka siinä

tunnepuuskassa tuntuu täysin pakotetulta ja lisää ahdistusta, ärtymys ja pistävät sanat, joita en ”oikeasti tarkoita” tai painetta purkava, itku. Viimeinen purkaa tilanteen nopeiten sisältäni kehosta. Se myös usein nollaa ulkoisen tilanteen ja antaa mahdollisuuden vetää henkeä ja pohtia asiaa uudestaan.

 

Entinen minä lähti pois ja pakeni paikalta ja nielaisi sanansa. Enää en häpeä tuoda itseäni esiin tai häpeä itkeä toisen edessä. 

Ja olen siitä todella iloinen. Uupumus syntyy siitä, kun ei voi olla kokonainen, oma itsensä kaikkine tunteineen. Jos energiaa kuluu tunteiden tai oman sydämen äänen alas painamiseen, seuraa uupumusta. Se on varma. Jos ei osaa antaa itsensä kokea epävarmuutta, ahdistusta, surua tai levottomuutta vaan jos väkisin vääntäytyy reippaaksi, pystyväksi ja tietäväksi, väsyy. Sekin on varma. Sitä pelaa itsensä kanssa kuin voiman ja voimattomuuden peliä; vertaa itseään toisiin, todistaa osaamistaan, kilpailee ja kohentelee kulissejaan. Sitten tipahtaa taas alas  ja kokee, että on huonompi kuin muut ja tulkitsee sitä olemalla olemassa toisia varten. Aika stressaavaa. 

 

Kaiken tämän jälkeen voin vain sanoa, että olen unelmieni arvoinen. Ja voin kaikesta vastustuksesta huolimatta päästää unelmaani käsiksi. Lopulta tarvitsen vain muiden tukea epäilykseni hetkellä, jotta löydän taas sen rohkeuden itsestäni. Vaikka välillä elämässä on tuntunut siltä, että minut ajetaan nurkkaan ja en voi valita. Voin silti valita mihin suuntaan huomioni. Voin antaa tunteiden virrata vapaasti ja löytää epäonnistumisesta myös hyvän puolen tai opin ja olla kiitollinen siitä.

 

 

7C53B6A1-B2EC-44D2-AFD7-80BACA142B71.jpg

torstai, 18. heinäkuu 2019

Jatkan vielä samasta kuin viimeksi..

Ajattelin vielä jatkaa vähän samasta aiheesta kuin viimeksi. Pariterapeuteilla on tapana kuvailla parisuhteita tietyn kaavan avulla, johon kuuluu kolme vaihetta: rakastuminen, itsenäistyminen ja rakastaminen. Ja eniten eroja näissä kolmesta vaiheesta tapahtuu itsenäistymisen vaiheessa. 

 

Itsenäistymisvaiheessa korostetaan vahvasti sitä omaa itsemääräämisoikeutta sekä haetaan rajoja yhdessä ja erillään ololle. Tämä näkyy parisuhteessa usein valtataisteluna. Tässä vaiheessa tulee usein riitaa ja havaitsemme, ettei se oma kumppani ollutkaan se, keneksi häntä luulimme. Voimme nähdä kumppanissamme myös niitä uusia ja yllättäviäkin puolia, joita silloin ihanassa rakastumisvaiheessa ei vielä tullut esiin tai joita ei kyetty vielä näkemään ollenkaan ja vasta sen jälkeen tulee rakastamisen vaihe

 

Miksi me sitten teemme ”valitsemme väärin"? Miksi se siisteyttä kaipaava ihminen ei valitse siistiä kumppania? Tai miksi se tietynlainen tyyppi ei valitse sitä samanlaista tyyppiä. Yksi näkökulma on se, että vain tämän näennäisen "väärän" valinnan kautta voidaan kohdata jokin omaan elämään liittyvä keskeinen teema. Ja tärkeää onkin se, että sitä kautta on mahdollista kohdata jokin sellainen puoli itsestä, jonka on joutunut aiemmin itsessään ja elämässään pistämään sivuun. 

Jos on joutunut panemaan itsessään olleen pienen lapsen surun sivuun, jotta pärjäisi maailmassa, sen löytyminen jälleen on kuin kadonneen lapsen löytäminen (sisäinen lapsi). Ja näin tämä niin sanottu "väärä valinta" onkin oikea valinta, koska se antaa mahdollisuuden kasvuun ja eheytymiseen parisuhteeseen sitoutumisen kautta. 

 

Itsenäistymisvaiheesta selviäminen näkyy siinä, että

 

  • syntyy uudella tasolla tapahtuva sitoutuminen parisuhteeseen, johon liittyy riittävää vastavuoroisuutta
  • molemmat tunnustavat toistensa arvon
  • molemmat voivat ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan ja ne tulevat riittävästi vastaanotetuksi ja ymmärretyksi

Jotta pystyisi neuvottelemaan omista tarpeistaan kumppanin kanssa on pystyttävä myös kontrolloimaan itseään ja lähestymään ristiriitaisia asioita asioina eikä liian tunnevaltaisesti. Itse opettelen tätä asiaa edelleen, koska olen itse varsinkin emotionaalisesti erityisherkkä ja tulen opettelemaan varmaan vielä pitkään. Tunnen kaikki mahdolliset tunteet erittäin vahvasti, ja myös ilmaisen ne välillä voimakkaasti; niin ilon, surun kuin suuttumuksenkin. Olen aina ollut samanlainen – en kykene peittämään tunteitani, vaikka haluaisin. Itken kun itkettää, ja huudan kun suututtaa ja loppuunpalamiseni korosti tätä piirrettä  vielä entuudestaan. Samoin lähestyvät vaihdevuodet.  Olen herkkä ihminen. Tunnen paljon ja voin tuntea välillä toisenkin tunteita. Herkkyys muodostuu painolastiksi kuitenkin vain silloin, kun tunteet ovat vielä sisälläni. En ymmärrä tai osaa ilmaista niitä oikealla tavalla. Koen, että parisuhteessa on kyettävä erottamaan neuvoteltavat ristiriitaisetkin asiat näistä tunteista. 

 

Niiinkuin viimeksi mainitsinkin, lomani alussa ja väsyneenä ne tunteet nousevat pintaan. Huomaan olevani siinä itsenäistymisenvaiheessa hyvinkin monesti. Koska joudun kosketuksiin väsyneenä aina sen sisäisen lapseni kanssa. Ahdistus ja suru tulevat välillä ensin esiin kiukun kautta. Silloin en vain kestä ulkoisia ärsykkeitä ja tärkeintä on ottaa aikaa itselleni. Panna lenkkarit jalkaan ja lähteä yksin vaikka luontoon lenkille. Tavata ystäviä. Seurata lintujen touhuja, tai meren lippalatusta ja antaa itselle lupa olla ajattelematta mitään. Hengittelen vain syvään.

 

Elokuvat ovat meille kummallekin hyvää terapiaa. Lopulta ei ole väliä vaikka juoni olisi riipaisevakin. Koska usein työstän samalla omia asioitani ja myötäelän tunteiden kautta itse elokuvaa.

Kannatteleva ja voimaa ja iloa tuova asia on ollut tälläkin lomalla se liikunta. Se ei ole minulle koskaan ollut ulkonäköasia, vaan se hyvän olon lähde, tapa iloita elämästä ja siitä, että oma keho toimii ja itsestä tuntuu hyvältä. 

 

Vielä on lomaa jäljellä, mutta myös paljon tekemistä. Voin silti levätä ja laittaa taas kohta elämäni pakettiin ja kääntää uuden sivun. Jännittää. Toivottavasti kaikki vaiva on sitten lopulta kaiken tämän vaivan arvoista...

❤️