lauantai, 26. toukokuu 2018

Aina joskus kirpaisee...

Tunnistan tunteen, kylläpä kirpaisee. Tuntuu ihan samalta kuin lapsuudessa. Silloin kun minua ei nähty tai minua ei kuultu. Lopulta nielin pettymyksen ja suuttumuksen tunteen ja menin huoneeseeni. Itketti! Mutta en aina itkenyt, koska usein mietin, että eihän ehkä pitäisi itkeä. Olenhan se reipas ja kitti tyttö. Koin syyllisyyttä siitä, että tunsin olevani vihainen. Kokosin itseni ja annoin asian olla. Nyt tässä hetkessä, otan aikuisena askeleen taaksepäin ja ymmärrän, että tämä tunne on sieltä hetkestä ja siksi minua vielä tänäkin päivänä kirpaisee. Sanon ääneen, että olen pettynyt ja suututtaa. Hengitän ja rauhoitan näin itseäni. Sanon mielessäni, että tältä minussa nyt tuntuu. Se on ihan OK. Hyväksyn tunteeni. Tässä kohtaa saa tuntua tältä, voin olla vihainen ja voin olla pettynyt, mutta silti ei tarvitse lähteä tunteen vietäväksi. Etsin katseellani ympäriltäni tyyneyttä ja levollisuutta ja ankkuroidun ajatuksen tasolla häneen joka pystyy huokumaan kaaoksen keskellä rauhallisuutta. Imen kuin hänen kauttaan tyyneyttä itseeni. Hengitän! Ja päästän irti. 

Tunteiden sietäminen on avain jaksamiseen. Jokainen tunne on tärkeä. Ilman ikäviä tunteita, emme osaisi varoa vaaraa. Suru taas auttaa pysähtymään. Suru on myös merkki siitä, että olen siirtymävaiheessa. Jokin osa elämässä on päättymässä ja uusi vaihe elämässä alkamassa. Kyse on silloin uudesta alusta. Samalla kun elämässä kääntyy uusi lehti, se on samalla merkki uudesta alusta. Tänään olen työssäni harjoitellut sitä sietämistä. Se  kun toinen ei näe minua ja sitä minun tarvetta ja ehkäpä vielä vähättelee itse asiaa, nostaa itsessäni esiin voimakkaita tunteita tällä hetkellä. Koska olen oppinut pyytämään apua ja tuomaan esiin tarpeitani ihan eri tavalla kuin ennen. Se taas, että jos avunpyyntööni ei vastata myötätunnolla, vaan heitetään vaan olalta nauraen lausahdus koittakaa selvitä, saa itsessäni aikaan saman tunteen kuin lapsuudessa. Jos taas vastaus olisi vaikka pelkkä, että ymmärrän miltä sinusta  tuntuu ja voin samaistua tunteeseesi. Tulisi itsellä olo, että minut nähtiin ja sanomisellani on arvoa. Eikä siihen silloin yhdistyisi se vihan tunne ja pettymyksen tunne, että minua ja minun tarpeitani ei nähdä. 

Tällä viikolla tajusin, että kun tunteen vaste jää itsessäni päälle myös sykkeet on korkealla. Kehoni ja mieleni etsii kuin ulkopuolelta vastauksia ja ratkaisuja, että saisin taas kehoni tilaan jolloin on levollinen olla. Tällä hetkellä en aisti jokaisella solulla, enkä tunne olevani läsnä. Tuntuu, että olen enemmänkin kuin lamaantunut. Koska tiedän, että omassa työssäni on tilanne mihin emme tunnu saavan ratkaisuja aikaan. Lähdin silti tänään salille. Salilla lähinnä purin tunteitani kevyen treenin  kautta. Nyt lähden istumaan aurinkoon ja hengitän. Palautan itseäni tähän hetkeen. Ihanaa viikonloppua ❤️

torstai, 10. toukokuu 2018

Tunteen vaste jää päälle...

Mietin eilen illalla, että toisaalta pitäisi olla onnellinen siitä, että voi tuntea ahdistusta ja pelkoakin. Ne kertovat, että maailmassa on vielä asioita ja joista välitän. Myös nukahtaminen vaatii sen, että välittää itsestään. Nukahtaminen lopulta edellyttää luovuttamista ja hellittämistä. Päästän irti, olen nöyrä ja annan unelle luvan tulla. Pelkkä ajatus siitä, että jos en nyt nukahda ja uni ei tule saa aikaan  sen, että uni karkaa pois. Kuten tunteet, myös uni voi muuttua viholliseksi, kun sitä pyrkii hallitsemaan tiukasti. Itselleni on ollut vaikeita hyväksyä se, että jos en hyväksy jotakin tunnetta ja esitän tyyntä, tunteen tunnollinen vaste jää päälle. Se laittaa kehon autopilotoinnin hälytystilaan ja stressihormonit pitävät silloin kehon herillä. Näin kehon reaktiot, ajatukset ja tunteet pitävät yllä tilaa, jolloin nukahtamista ei tapahdu. 

Olen viimeisen kuukauden aikana tehnyt töitä itseni kanssa, että kohtaan peloista omalla kohdallani suurimman unettomuuden pelon. Oikeastaan vasta nyt tiedän, että minulla on olemassa sellainen pelko. Vaikka kuusi vuotta tätä matkaa on tehty. Olen tiennyt, että olen herkkä reagoimaan unella, mutta se, että pelko on niin suuri, että sitä on ollut vaikea kohdata. Se pelko on ollut ollut niin suuri, että kaikilla poppaskonsteilla olen yrittänyt pitää sen poissa elämästäni. Sitä ei olisi, jollei loppuunpalaminen olisi aikoinaan nostanut esiin unettomia öitä. Nyt olen raottanut tuon pelon ovea ja nostanut tuon asian uudestaan esiin. Terapiassa sanoin, että tämä on asia mikä mun täytyy käsitellä ja hyväksyä. Jopa maalauksen maalaaminen tunteesta ja unesta tuntui aluksi vaikealta. Koska tiesin, että sen jälkeen tunteet nousevat taas yöllä esiin ja jouduin ne kohtaamaan uudestaan, 

Olen yrittänyt ajatella, että en ole uneton, olen vain vähäuninen tiettyinä hetkinä ja kausina. Life kaupan myyjä sanoi minulle, että naiseuteen kuuluu se, että unen rakenne muuttuu. Ihan jokaisella meistä. Unesta tulee silloin kevyempää ja heräilyt kuuluvat asiaan. Samoin ne kuumat tuntemukset. Tärkeintä on oppia hyväksymään ja ajatella, että se on kaikilla naisilla edessä. Se on osa tätä vanhenemista. Ja olla nöyrä unen edessä ja hoitaa ja vaalia sitä ja hyväksyä ja käsitellä tunteet. 

Omalla kohdallani olen herkkä reagoimaan toisen tunteisiin. Mutta en huomaa, että oma yhteys tunteisiin on katki. Empatiasta ja toisten miellyttämisestä kun saa sitä kiitosta. Siihen on työssäkin niin helppoa kuin huomaamatta mennä. Täyttää sitä tunnetta, mistä ehkä itse on jäänyt vaille. Vaikka lopulta kyky olla empaattinen ja myötätuntoinen itseä kohtaan on avain hyvälle unelle ja terveydelle. ❤️

 

tiistai, 8. toukokuu 2018

Maalaa tunteesi...

” Maalaa se! Ota sivellin käteesi ja maalaa unesi paperille!” En tiedä, olenko valmis, sanoin. Kuva unesta minkä näin kun paloin loppuun nousi esiin silti. Se jäi kuin verkkokalvoille uudestaan. Mikä siinä niin pelottaa kysyin itseltäni eilen. Otin siveltimen käteen  ja maalasin. Tunsin kuinka kehoni pisti vastaan. Miksi pelkään? Mitä kehoni haluat kertoa? Turvattomuus on se tunne mitä tunnen kun maalaan sinua minusta ulos. Tunnen pelkoa. Muistan öitä jolloin pelkäsin lapsena pimeää ja tuntui, että vanhempieni makuuhuone oli liian kaukana minusta. Välissä oli vain pimeää. Muistan yön jolloin huusin isääni viereeni nukkumaan, koska heräsin kesken unien ja en uskaltanut nukahtaa yksin. Muistan miten valo toi turvaa ja nukahdin aina univalo päällä ja kun nukahdin, joku kävi sen sammuttamassa. Muistan hetken lapsuudesta jolloin vierellä oleva unirepo toi turvaa. Ja ne hetket aikuisena jolloin entinen mieheni tuli yöllä humalassa kotiin ja pelkäsin missä kunnossa hän oli ja tunsin itseni turvattomaksi. Se kaikki turvattomuus näkyy maalauksessani. Pieni koirani sylissäni edustaa sitä turvallista puolta. Kun katson valmista työtä, liikutun. Tunnen kuinka silmänurkkani kostuu. Tämä uni ja maalaus on kuin loppunpalamiseni symboli. Se kuvastaa sitä sisäisen  lapseni hätää ja turvattomuutta mikä nousi esiin vasta aikuisena. 

Yö on päivän peili. Se lause jäi mieleeni kirjasta jonka luin ja joka koski unettomuutta. Se mitä tunnet ja mitä ajattelet tulee esiin myös yön pimeinä tunteina. Jos keho käy kierroksilla ja päivä pitää yllään paljon kiirettä ja huolia,  pitää päivällä jo olla hetkiä, mitkä niitä laskevat. Taukoja jolloin huomaan, että murehdin. Tärkeintä on hyväksyä tunteet ja ajatukseni. Kun kohtasin turvattomuuden tunteen uudestaan huomasin, että se avasi minussa tahtotilan nähdä asioita tänään ihan eri tavalla. Toimin tänään työssäni, kuin hoitaen tuota haavaumaa itsessäni muiden kautta. Tuntui kuin hyväksyisin toisen haastellisen käytöksen siitä rakkaudesta käsin, mistä itse olen jäänyt paitsi. Ketään ei voi pakottaa nukkumaan. Minä en voi pakottaa itseäni nukkumaan. Siihen voin kuitenkin aina vaikuttaa millainen päivä yön jälkeen seuraa. ❤️

sunnuntai, 6. toukokuu 2018

Muistutan itseäni, että ...

Istun edessäsi. Pyörittelen samalla sormusta sormessani ja tunnen miten poskiani kuumottaa. Tunnen jalkani maata vasten ja selkäni selkänojaa vasten. Hengitykseni jää silti vain puoleen väliin.  Ensimmäinen ajatukseni on, että juoksen tästä ulos. Mutta päätän jäädä ja vain sietää tätä tunnetta. Kuuntelen ja yritän keskittyä ja vedän syvempään henkeä. Muistutan itseäni, että olethan terapeutti ja sinulla on oikeus. Siksi tässä istun. Sanot: ”Ainoastaan se, että tunnistat tunteesi, sanot sen ääneen ja tiedät missä tunne on syntynyt, voi vapauttaa kehosi tästä tunnetilasta, jota mielesi ei tiedä olevan olemassa. Kun kehosi nostaa esiin pelon, sano ääneen, että minulla ei ole hätää, vaan tunnereaktio johtuu ehkä siitä, että rajani on joskus ylitetty tai tarpeeseeni ei ole lapsena vastattu. Hyväksy ja pysy yhteydessä kehoosi. Kuuntele mitä se tahtoo kertoa.”

Kyllä, kehossani on trauma. Minussa on trauma. Jonka juuret ovat jossakin niinkin kaukana kuin siellä varhaislapsuuden kiintymyssuhteessa ja siellä pienen vauvan turvattomuudessa. Äitini mukaan olen koliikkivauva. Itkenyt monia öitä ja päiviä. Jos mietin itse asiaa, tiedän aika varmuudella, että ihan jokaisen koliikkivauvan elämään mahtuu hetkiä jolloin lapsen tarpeisiin ei vastata. Äiti väsyy ja lapsen ja äidin välille syntyy hetkellisesti erillainen yhteys. Samalla syntyy säröjä lapsen turvattomuuden tunteeseen. Myös äidin sen hetkinen oma turvattomuus voi tarttua lapseen. Tähän aiheeseen liittyen on tehty Suomessa tutkimus. Varhaislapsuudessa koettu stressi voi jättää aivoihin pysyvän molekyylijäljen, joka vaikuttaa nukkumiseen aikuisiällä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että tutkimuksen mukaan stressiä voidaan parantaa terapian kautta. Omalla kohdallani puhutaan myös tunteiden tunnistamattomuudesta ja siitä, että katkaisen yhteyden tunteisiin. Tunteisiin jota on pelottavaa kohdata. Joka on hyvin tyypillistä traumatisoituneella ihmisellä. Olen käsitellyt, kohdannut ja ihmetellyt omaa elämääni kohta kuusi vuotta. Oivaltanut ja ymmärtänyt paljon asioita. Kiitollinen olen siitä, että olen saanut kasvaa kuitenkin hyvässä perheessä. Silti hyvässäkään perheessä ei kaikki tunteet tule aina kohdatuksi. Omat vanhempani ja heidän vanhempansa kantavat mukanaan omia sota-ajan traumoja ja ovat oppineet käsittelemään omia tunteitaan niistä lähtökohdista käsin. Nämä mallit ikävä kyllä periytyvät. Eivät ehkä samoina traumoina mutta tuntemuksina ja välttämiskäyttäytymisenä. Jos vanhempi ei uskalla kohdata omia tunteitaan, ei myöskään lapsi uskalla kohdata tunteitaan. Ne ovat silti olemassa. 

Joskus sitten joillakin tulee vastaan se viimeinen kerta. Kun ei jaksa enää. Se murtaa kipurajan siten, että vasta tuon särkymisen myötä ihminen voi huomata vahvuutensa. Niiden omien sirpaleidensa kautta. Lopulta sen jälkeen ymmärrys on niin suurta, että tuntuu kuin yksikään lyöntikään ei enää pysty satuttamaan. Ne satuttavat lyönnit taas eivät välttämättä ole fyysisiä lyöntejä vaan eräänlaisia henkisen kasvun lyöntejä. Niitä jotka hetkellisesti repivät auki ne vanhat haavat ja mikä saa taas ne vanhat haavat auki vuotaviksi. Omalla kohdallani syvin haava on unettomuuden tuoma kipu. Se oli asia mihin en voinut itse vaikuttaa. Vaan täytyi vain hyväksyä. Se on tänäkin päivänä ehkä vaikein asia hyväksyä. Uni vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti kaikkeen. Näin lähestyttäessä keski-ikää se on vain niin, että unen rakenne muuttuu. On öitä jolloin hormonien luoma sisäinen kuumuus saa esiin tunteita joita on vaikea hyväksyä. Silloin tekisi mieli huutaa! Miksi?! Ja silloin hetkellisesti unohdan sen, että en ole yksin. 

Haluan muistuttaa itseäni, että se mihin minä uskon, ei rankaise. Hän kärsii silläkin hetkellä kun itselläni on paha olla ja hän odottaa, että saa lohduttaa minua. Raivoni ja tunteeni ei myöskään vähennä hänen rakkauttaan, eikä hän hylkää minua jos vain itse haluan mennä hänen lähelleen. ❤️

sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Ne huonosti nukutut yöt...

Se hyväksymisen tärkeys. Niin ja ne huonosti nukutut yöt. Tutustuin unettomuuteen silloin kun paloin loppuun. Ne yöt saivat minussa aikaan traumaattisen muistijäljen. Näin sen tänään koen. Omaan unettomuuteeni en syönyt unilääkkeitä. Ainoastaan 2 kertaa. Mutta söin l- tryptofaania, melatoniinia pätkinä, melissa Dream kapseleita. Tärkein apu kuitenkin tuli terapian kautta. Oivalsin jotain muuta mitä moni lehtiartikkeli kirjoittaa.  

Tärkein asia oli hyväksyä. Hyväksyä, että lopulta kaikki meistä nukkuvat öitä huonosti. Niinkin  pieni määrä, kuin 2 tuntia syvää unta auttaa jo jaksamaan. Lopulta unen määrällä ei ole niin suurta merkitystä, mutta unen laadulla on. Rutiinit uneen liittyen pitäisi pitää samana. Mennä samaan aikaan iltaisin nukkumaan ja herätä aamuisin samoihin aikoihin. Jättää ne päiväunet pois tai mahdollisimman lyhyiksi. Nousta sängystä hetkeksi ylös ja mennä sänkyyn uudestaan kun tuntuu, että väsyttää. Pitää huolihetkä ennen unia ja välttää kirkasta kännykän tai telkkarin valoa ennen nukahtamista. Hengittää ja tehdä rentoutusharjoituksia. Iltaisin pitäisi syödä kevyttä ja rauhoittaa tietoisesti jo iltarutiinit kuin antaa keholle lupa lepäämiseen. Liikunnalla on tärkeä merkitys uneen. On todistettu tutkimusten valossa, että liikunta parantaa unen laatua. Omalla kohdallani olen pitänyt tärkeänä myös pitää makuuhuoneen viihtyisänä. Vaihdan lakanat kerran viikossa ja tuuletan huonetta ennen unille menoa. Kesäisin makuuhuoneen lämpötila nousee minkä olen huomannut häiritsevän unta. Herään siihen, että tuskailen kuumuutta ja pyörin sängyssäni. Nykyisin en pysty nukkuman ilman silmäsuojaa ja korvatulppia. Huvittavaa, eikö? Herään heti, jos kuulen jotakin tai ensimmäiset valon säteet puskevat ikkunasta sisään.

Ihmismielen autonomisessa hermostossa on ne kaksi puolta. Sympaattinen hermosto edustaa taistelua ja parasympaattinen hermosto lepäämistä. Jotta uni voi tulla, sympaattisen hermoston pitää olla rauhallinen, eikä se tapahdu nappia painamalla. Se usein on kuitenkin se tekijä mikä usein pitää unettomuutta yllä. Keho valmistuu jo tilaan, että uni ei tule ja se saa aikaan stressin. Siksi tämän hermoston rauhoittaminen on unettomuuden hoidossa tärkeää. Hyväksyä ne yöt jolloin ei uni tule ja luottaa siihen, että vähemmälläkin pärjää. Ja hakea apua jos tilanne ajautuu pahaksi. 

Kuulin jostakin, että ihmisellä on päivän aikana 70 000 ajastusta. Illalla kun pääsemme sänkyyn, tunteilla on aikaa nousta esiin. Usein käy myös niin, että tunteet jota ei halua käsitellä nousee esiin illalla kun antaa itselle luvan rauhoittua. Todellisuudessa ne silloin myös suurenevat. Ajatusten rauhoittaminen olisi silloin tärkeää. Omalla kohdallani keho nostaa tunteita esiin. Nukahdan mutta herään jolloin keho nostaa esiin muistijäljen mikä liittyy unettomuuteen mitä koin kun paloin loppuun. Uskon, että unessani kohtaan niitä tunteita mitä päivän aikana olen joko käsitellyt tai jättänyt kohtaamatta. Kehon tehtävä on taas suojata ja herättää ja ilmoittaa, että ei hätää. Jolloin sympaattinen hermosto lähtee leikkiiin mukaan ja alkaa viritelemään kehoa pakene tai puolustaudu tilaan. Tietyt asiat tietyin väliajoin omalla kohdallani nostavat esiin huonosti nukuttujen öitä. Tänä keväänä unen katkonaisuus pyörähti käyntiin siitä kellojen siirrosta. Johon aivoni reagoivat ihan joka ikinen kerta. 

Helpottavaa on kuitenkin kuulla, että olen nukkunut riittävästi jos herään aamulla virkeämpänä. Vaikka uneen olisi kuulunutkin heräilyjä yön aikana. Unen normaaliin rakenteeseen kuuluu havahtuminen puolentoista tunnin välein. Se on jäänne ihmisen kehityshistoriasta. Näitä tulee yössä 4-5 jolloin voi sanoa itselle, että herääminen kuuluu asiaan ja voin antaa itselleni luvan nukahtaa uudestaan. Ajoittainen unettomuus on taas osa ihan tervettä elämää. Ja on hyvin olennainen osa mm. elämän kriiseissä ja erilaisten vaikeiden tunteiden kohdalla. ❤️

29A9DAF1-7621-46D4-9A85-195494515217.jpg