sunnuntai, 17. maaliskuu 2024

Vanha viisas puu oli todellinen selviytyjä…

”Vanha viisas puu oli kerran vain pieni ja rohkea taimi. Todellinen selviytyjä. Niinkuin sinäkin.” 

 

Siivosin viime viikonloppuna terassia ja istahdin keinuun. Mikä ihana lämpö, mikä ihana kevät. Mietin, että miten hyvä olo mulla onkaan. Olen hyväntuulinen ja tunnen iloa, onnellisuutta ja mielihyvää. Tunnen olevani levollinen.
Mietin miten monesta asiasta ollenkaan selvinnyt näiden vuosien aikana ja edelleen ne omat juureni on vahvasti maassa. Välillä elämääni on mahtunut niitä samoja tunteita kuin sillä pienellä taimella ja olen silti rohkeasti lähtenyt kulkemaan kohti omia unelmia. Välillä on tuntunut siltä kuin huminaa olisi ollut ympärillä liikaa. Silloin olen paennut omiin juuriini ja keskittynyt itseeni, että pysyisin pystyssä sen kaiken keskellä.

 

Viime vuonna tähän aikaan olin todella väsynyt, olin kuin jatkuvasti ”varuillani”. Sellaiset hermoston epämääräiset oireet olivat jo osa melkein jokaista päivää ja näkyivät  mm väsymyksenä, ärtyneisyytenä ja outoina tuntemuksina. Sain silloin läheiseltä ystävältäni ja äidiltäni ja parisuhdeterapeutilta myötätuntoa ja tukea. Sain purkaa haastavia tunteita ja antaa niille tilaa. He kuuntelivat ja olivat läsnä ja sain hermostoni rauhoittumaan, missä pystyin palautumaan ja viemään opintoni päätökseen ja tukemaan myös puolisoani omassa kriisissä. Nyt, kaiken jälkeen oli alkuun vaikea pysähtyä. Teki mieli haalia heti ympärilleen jo uusia opintoja. Vaikka tiesin kyllä, että juuri nyt ei ole aika jatkaa matkaa. Mutta halusin antaa asioille mahdollisuuden ja selvittää asiat itselleni niin, että jos joskus haluan jatkaa matkaa niin tiedän miten asioissa etenen ja mihin suuntaan lähden kulkemaan.

 

Yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä kirjoista itselleni on ollut kirja : ihmisyyden rajalla. Logoterapian perustaja on Viktor Frankl joka kirjoitti kyseisen kirjan ja joka teljettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirille, jossa hän joutui todistamaan ihmisen pimeintä ilmentymää. Se innoitti tekemään matkaan myös Puolaan vuosi sitten. Sittemmin julkaistuissa kirjoissaan Frankl on todennut, että yksi tärkein selviytymiskeino Auschwitzissa oli kyky löytää toivoa toivottomuudesta. 

Frankl kuvaa samassa asiayhteydessä ärsykkeen ja reaktion väliin jäävää tyhjää tilaa, josta käsin voimme tehdä valinnan. Tuo tila toimii lihaksen tavoin. Sitä voi venyttää ja kehittää, mutta ensin siellä on suostuttava viettämään aikaa ja se ei ole aina helppoa. 

 

Kerroin viimeksi parisuhdeterapiassa, että olen yrittänyt opetella siihen, että ainakin puolet päivän tunteista olisi ilon ja mielihyvän tunteita. Olen ajatellut vähän kuin tuon kirjan kirjoittajan tavoin, että asiat eivät tapahdu minulle, vaan minua varten. Olen yrittänyt pohtia mitä tästä voisin oppia ja mitä tällä ehkä halutaan kertoa. Koska en voi useinkaan päättää asioita, joita eteeni tulee. Sen sijaan, voin päättää millaisena ne otan vastaan. Siunauksena, kirouksena vai jonain muuna. Olen näiden vuosien aikana käsitellyt, itkenyt, hävennyt ja hyväksynyt. Olen yrittänyt kirjoittaa tunteitani ulos itsestäni. Havainnoinut miten ne näkyvät ja elävät minussa vielä tänä päivänäkin. Ja silti, jokainen kerta kun tunnen, sen kautta koen vapautuvani tunteiden kuormasta.

 

 

Olen opetellut katsomaan itseäni kuin ulkoapäin: koska vaikeiden tunteiden keskellä (ainakin omassa päässäni) asiat saavat välillä lähes poikkeuksetta kohtuuttomat mittasuhteet. Siksi tärkeintä on lopulta vain tämä hetki. Yritän kiinnittää huomioni nyt olemassa olevaan hetkeen: koska ne haastavat  tunteet matkaavat usein menneeseen tai tulevaan. Päästän irti, kuljen kohti ja huomaan, ettei mitään pahaa tapahtunut. Epämiellyttäviin tunteisiin liittyy usein lamaantuminen. Myös omalla kohdallani. Siksi on ollut tärkeää uskaltaa kulkea tunnetta kohti. Kun toistuvasti olen kulkenut tunnetta kohti sitä, mikä pelottaa tai tuntuu epämiellyttävältä, sen teho on heikentynyt ja on paljastunut todelliset mittasuhteet, jotka ovat lähes poikkeuksetta tuntemaamme tunnetta pienemmät.

 

Tärkein asia kuitenkin viimeisten vuosien aikana on ollut se, että olen opetellut pitämään huolta hermostoni hyvinvoinnista ja siitä, että voin arjessani hyvin. Olen tietoinen omasta kehostani, siitä miten herkästi voi ottaa tunnetartunnan toisesta ja miten herkästi hermostoni lähtee kierroksille. Näitä tapahtuu herkästi varsinkin omassa parisuhteessani. Siksi olen opetellut tunnistamaan näitä hetkiä ja siinä kohtaa kiinnitän huomiota itseeni ja kehon reaktioihin ja kehoni vireystiloihin ja yritän hengittää nenähengityksellä ja rauhoittaa kehoani: Hengitys onkin mieleni ja kehoni vakaa ankkuri! Siksi teen töitä sen kanssa, että kuuntelen itseäni. 

 

Lapsuutta ja menneisyyden kokemuksia on mahdotonta muuttaa. Mutta se mistä koen kiitollisuutta  on se, että nykyisyyttä ja loppuelämää voin muuttaa aina. Minulla on ollut mahdollisuus vapautua, katkaista siteet menneisyyden haamujen kanssa ja ryhtyä kulkemaan itseni näköistä elämää. Terapia on auttanut muovaamaan aivojani oikeaan suuntaan ja sen ansiosta kuulen tänään paremmin oman ääneni. 
 

❤️
 

IMG_9673.jpg

lauantai, 17. helmikuu 2024

Olen enemmän kuin diagnoosi…

Luin kuukausi sitten kirjan nepsypiirteisiin liittyen ja se herätti pohtimaan asioita syvällisemmin. Tunnistin myös itseni tuosta kirjasta ja uskon, että kaikki jotka sen ääreltä itsensä löytävät tunnistavat myös. Tuskin on sattumaa, että hankit itsellesi kyseisen kirjan ilman syytä.

 

Olen paljon viime aikoina pohtinut sitä, mitä ja ketä varten tarvitsemme diagnooseja? Mitä jos saisimme tukea sellaisina kuin olemme ja osaisimme sanoittaa tunteitamme ja ymmärtäisimme tarpeitamme ja uskaltaisimme pyytää apua? Nykyisin tuntuu, että ihmiset maksavat siitä, että saavat itselleen neurokirjon diagnooseja tai trauman diagnoosin, minkä kautta voisi ymmärtää itseään paremmin ja saada turvaa ja hyväksyntää ja myös perustella sen kautta itselleen ja muille, miksi olen sellainen kuin olen. 

 

Neurokirjon henkilöllä on usein haasteita sopeutua yllättäviin muutoksiin, ja usein vaikea sietää pettymyksiä, yllätyksiä ja mukaviakin kohtaamisia ihmisten kanssa. Hän saattaa kuormittua niin aistikokemuksista, liioista virikkeistä kuin sosiaalisesta kanssakäymisestäkin. Hänen voi myös olla vaikea hyväksyä tai sopeutua muutoksiin ja päivärutiineihin tai muuhun arkiseen elämäänsä. Toisaalta,myös traumaattinen ihminen ja ihminen jolla on oman mielenterveyden kanssa ongelmia kokevat samoin. Samoin he, joilla on ongelmia oman hermoston kanssa.

 

Uskon itse, että sillä olisi ollut merkitystä  jos lapsuudessani olisi ymmärretty minulla olevan oppimisvaikeuksia. Silloin olisin saattanut saada parempaa tukea, eikä olisi tarvinnut vasta aikuisena todistaa itselleni, että enhän minä tyhmä ole. Koen aikuisena olevani vain erilainen oppija ja opin ja tunnen asioita eri tavalla. Toisaalta sellaisiahan ihmiset ovat. Yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. 

 

Omalla kohdallani aikuisena tehtyjen neurologisten testien kautta, pystyin saamaan tukea opintoihin aikuisena. Tärkeintä on ollut mielestäni  ymmärtää se, että tällainen oppija minä olen. Näin kehoni ja aivoni ja hermostoni toimivat ja näin voin edesauttaa itseäni jaksamaan. Neurologiset testit eivät ole kuitenkaan koskaan määrittäneet minua ihmisenä: en ole nepsylapsi. Vaan olen aikuinen, joka osaa tarvittaessa pyytää apua, sanoittaa tunteitaan ja tehdä myös asioita mitkä rauhoittavat hermostoani kohti kehoturvaa. En ole vain diagnoosi, minkä suojaan voin kadota ja perustella maailmalle miksi toimin näin. Olen aikuinen, joka voi haasteista huolimatta  toimia turvasatamana itselleni ja selvitä elämäni myrskyistä, tavoitellen unelmiani aivan samalla tavalla kuin hän jolla ei diagnoosia ole. 

 

Uskon, että tässä diagnoosiin tuomassa turvassa kyse on siitä, että me ihmiset tarvitsemme selityksiä ja jonkin vankan teorian, johon uskoa. On todella vaikea ymmärtää, että ihminen nyt on vain niin monimutkainen olento, että elämässä on aina jotakin häikkää, vaikkei mitään sen kummempaa syytä olisikaan. Mihin vaikuttaa lopulta moni eri asia, lapsuuden kokemukset, traumat, mielenterveyden ongelmat, hormonit, ajatukset, vaihdevuodet tai jopa se sairastettu korona. Oikeastaan kaikki se, mikä vaikuttaa hermostoon minussa. 

 

Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, että vaikka itselläni on ollut nepsyhaasteita ja vaikka olen traumatisoitunut, on silti tärkeintä ollut se, että kiinnostus minussa kohdentuu resilienssiin eli selviytymiseen eikä vain näihin edellä mainittuihin tekijöihin. En ole vain trauma tai nepsylapsi, vaan olen aikuinen joka pystyy myös vakauttamaan hermostoaan,

 

Se ”sisäinen lapsi”, se tunteva osa minussa kantaa itsessään kaikkia tunnemuistoja, joita olen ikinä elämässäni kokenut – iloa, rakkautta, turvallisuutta, hyväksyntää, huolenpitoa, yhteisyyttä, luottamusta, kunnioitusta, arvostusta.

Mutta myös rakkaudettomuutta, hylkäämistä, tuskaa, syyllisyyttä, häpeää, surua, vihaa, ohittamista, arvottomuutta, yksinäisyyttä, avuttomuutta, pettymystä, pelkoa, kauhua, epäluottamusta, voimattomuutta. Ja meissä oleva hermosto reagoi tämän pohjalta meissä vielä tänäänkin, koska ruumiilliset reaktiot voivat pysyä samanlaisena koko elämän. Tämä on hyvä muistaa, kun hakee itselleen diagnoosia.

 

Olen opintojen jälkeen huomannut, että kun nyt kun olen päässyt paremmin rentoutumaan, on olo ollut näiden kuukausien aikana jollakin tavalla yhtä kireä kuin aiemminkin. Koska kehoni on tottunut liian kauan toimimaan ylikierroksilla, joten rentoutumisen hetket ovat olleet tästä syystä vain hetkellisiä, vaikka tilanteen piisi olla toisin päin. Nyt jouduinkin opettamaan hermostoni pitämään rentoa ja tasapainoista oloa normaalitilana. Mikä ei ole helppoa. On selvä, että lihakset vahvistuvat ja kunto kasvaa vain säännöllisellä liikkumisella. Vastaavasti myös hermosto vaatii säännöllistä harjoitusta tasapainossa pysyäkseen.

 

Tämä viikko taas näytti itselleni sen, miten herkästi hermostoni lähtee kierroksille. Miten nopeasti se vaikuttaa yöuniin ja tuntuu koko kehon kipuina ja kireytenä tai yli- ja alivirittymisinä.  Silloin kun aivojeni käyttömuisti kuormittuu, jokin aivoissani vain menee jumiin. Ja tarvitsen silloin sen paremman palomuurin ja aikaa itselleni, että saan taas itseni käyntiin uudelleen. Ja silloin on pakko välttää mielen kuormitustulvaa, muuten aivoni viottuvat. Totesin jo vuosia sitten, että en voi valita, miten kehoni reagoi tunteisiin ja ajatuksiini, mutta onneksi  voin vaikuttaa kehooni ja hermostooni muuta kautta. 

 

Ja mikä tässä elämässä on lopulta kaunista, niin se on se, että jokaisen elämän matka on erilainen ja ainutlaatuinen. Ei siis kannata verrata sitä muiden matkoihin - jokaisella meistä on omat polkumme kuljettavana ja tämä on minun matka!

 

❤️

 

IMG_9059.jpg

torstai, 1. helmikuu 2024

Kohtaaminen verhon toiselta puolelta..

Kävin tänään tutkimuksissa. Samassa sairaalassa missä isäni kuoli. Mieleen tuli paljon muistoja tuolta ajalta, kun kävimme monia kertoja isäni luona ihan siihen viimeiseen hengenvetoon asti. 

 

Siinä kävellessä huokaisin mielessäni: että en tiedä, löydänkö sinne minne pitäisi. Autatko  isä?! Kulje vierelläni ja ole turvanani. Kuljin samoja käytäviä mitä kuljin silloin kun kävin katsomassa isää ensimmäistä kertaa tehohoidosta pääsyn jälkeen. Seisoin saman hissin edustalla, missä ”romahdin” kun tulin huoneesta ulos ja ymmärsin, että tästä päivästä eteenpäin kuljetaan vain sen armon kautta. Muistin äitini halauksen ja sanat: että tästä kyllä selvitään. 

 

En tiedä mitä siinä samaisella käytävällä tänään tapahtui. Se tunne oli sellainen sanoinkuvaamaton turva. Se sama turva, mitä isäni itselleni edusti. Tuntui kun hän olisi tänään kävellyt melkein perässäni. Lohduttanut ja sanonut, että kaikki menee hyvin. Kyyneleet nousivat silmiini. Kohtaamiset mitä sairaalassa koin, olivat täynnä läsnäoloa ja rakkautta. Eräs sairaanhoitaja ohjasi pitkän matkan sinne minne minun piti mennä. Toinen kuunteli ja katsoi syvälle silmiin ja oli läsnä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Se tunne minkä koin tänään, oli sama tunne mitä koin ja tunsin kun isäni kuoli. Se oli se voima, mikä antoi turvaa kulkea kaiken sen läpi. Se oli se mikä lohdutti, kun tuntui siltä, että suru vie pohjan koko elämältä. Ehkä se on se Jumalalta tullut voima, mikä on hoitanut minua ja perhettäni tällä matkalla. Koska aika usein, surun rinnalla on kulkenut vahvasti toivo. Toivo on kuin se valo, mikä tulee esiin harmaiden pilvien välistä. Aina juuri silloin, kun on tuntunut ettei toivoa ole.

 

Mietin tänään ymmärtääkö ihminen päiviensä määrän? Onko oma kuolema lopulta luonnollinen osa elämää? Vaikka olen surrut sitä, että emme voineet isää pelastaa ja hänen elämänsä mittainen matka täällä tuli päätökseen. Suruni pimeässä on aina kuitenkin ollut valon säteitä. Valo on siellä, vaikka en sitä aina niin kirkkaana näekään, mutta tietoisuus valosta on auttanut jo jaksamaan.

 

Isäni sanoi minulle kerran, että kuolema on kuin verho tässä välissä ja jätän takkini tänne puolelle, kun lähden. En tiedä miten toivoton suruni olisi, jollen pystyisi samaistumaan isäni ajatukseen. Raamatussa on sanat: Ei ole niin pimeää, ettei Kristus olisi siinä! Nuo sanat tuovat toivoa! Nuo sanat antavat valoa pimeyden keskelle! Enkä tiedä, miten voisin kohdata kuoleman, jollei siinä olisi iänkaikkisen elämän tuomaa toivoa. Syvimmänkin suruni keskellä olen yrittänyt roikkua uskoni varassa!  

 

…ja silloin kun sitä vähiten odottaisi, huomaakin, että hän oli siinä! Siellä verhon toisella puolella, minua tukemassa! 

 

         

 

lauantai, 13. tammikuu 2024

Haaveilua…

Lähes kaikki meistä toivovat elämältään terveyttä, taloudellista tasapainoa, sitä rakastavaa parisuhdetta…niin myös minä! Nämä  “itsestäänselvät” asiat jätän kuitenkin tällä  kertaa kuitenkin pois, ja keskityn hieman henkilökohtaisempiin unelmiin.

 

Tiedän miltä tuntuu, kun ei elämässä oikeastaan tunnu miltään. Se on kuin olotila missä tunteitteni päälle olisi asennettu korkki ja tunteet eivät virtaa vapaasti. Silloin usein olen jo pidempään sivuuttanut omia unelmiani ja haaveitani ja silloin kadotan yhteyden itseen. Tiedän myös miltä tuntuu, kun alkaa rohjeta jälleen elää oman näköistään elämää. Se on jatkuvaa tietoisen valitsemisen virtaa jossa epäonnistumiset, pettymykset ja harha-askeleet ovat osa omaa matkaa. Tulevan tuntemattomuus kutsuu esiin rohkeutta ja virheet antavat mahdollisuuden oppia anteeksiannosta, sekä elämän armollisuudesta.

 

Silloin kun tunnen olevani elämässäni tuuliajolla, tarkastelen, että sivuuttanko omia tunteitani ja tarpeitani jokapäiväisessä elämässä. Se on samalla myös oikea paikka löytää takaisin itsensä äärelle tietoisilla muutoksilla, paremmilla valinnoilla. Eikä suinkaan tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, vaan aloittaa niistä pienimmistä arkisista asioista jotka tarjoavat paikan rohkeudelle uudelleen ja uudelleen joka päivä.

 

Unelmat elämässä ovat lopulta todella tärkeitä, samoin on niiden tavoittelu. Ne tekevät merkityksen elämälle. Olen kuullut monien sanovan, ettei heillä ole unelmia, eikä heillä ole mitään lupauksia elämälle. Se tuntuu jopa vähän surulliselta! Itselleni on tärkeää luvata seisoa itseni puolella ihan joka päivä. Haaveilu ja unelmointi taas eivät tarkoita sitä, että pitäisi olla jotenkin tyytymätön omaan elämään. Omiin unelmiin voi päästä käsiksi jo kysymällä itseltään, että mikä saa juuri minut  loistamaan, mikä olisi parasta mitä elämässäni voisi tapahtua? Kun tekoni on linjassa omien arvojeni ja ajatusteni kanssa, olen linjassa itse oman elämäni kanssa.

 

Tänä vuonna haaveilen siitä, että jaksaisin tehdä asioita. Sanoin miehelleni kun lähdin salilta, että tämän tunteen toivoisin jatkuvan. Sen hyvän olon mitä sain nyt treenistä ja se levollinen tunne, kun kehoni on palautunut siitä ja sen tunteen, kun herään hyvin nukutun yön jälkeen. Tänä vuonna on jo ensimmäisen viikon aikana tuntunut siltä, että on ollut helpompi hengittää ilman niitä kaulallani olevani näkyviä sormia, vaikka on päiviä milloin väsymystä vielä tunnenkin. Jotenkin tuntuu, että on helpompi loistaa ja kulkea kohti omien arvojen mukaista elämää. On ihan eri tavalla taas voimia liikkua ja luopua asioista mitkä eivät enää palvele ja ole itselleni niitä omia arvoja vastaavia. Vuosi sitten koin taas niiden tuovan voimaa ja pelastavan jopa päiväni, että jaksoin raahautua tietokoneen äärelle ja silloin niiden piti olla, jotta pääsin teen hetkiseen tavoiteitilaan. Nyt pystyn helpommin tekemään taas valintoja, mitkä palvelevat omaa jaksamista. On jollakin oudolla tavalla kevyempi olla. Nyt on myös aikaa enemmän pysähtyä ja pohtia koska painan kaasua ja koska voin höllätä. Nyt on aikaa myös käsitellä ahdistusta. Tuntuu, että vihdoin on lupa olla se puu joka kaivautuu juuriinsa silloin, kun huminaa on liikaa. Eikä huoju vain myrskyn ja ulkoapäin tulevan paineen mukana, odotellen hetkeä jolloin runko napsahtaa poikki.

 

Viime vuonna ja kahtena edellisenä vuonna tein paljon asioita, onnistuin koska tein paljon asioiden eteen. Vedin kuitenkin itseni äärimmilleen ja on ollut vaikea edes sanoa ääneen, että nyt kaiken jälkeen tuntuu hyvältä. Vaikka itsestäni olen tosi ylpeä, sitä en tarkoita. Ylitin silti omat jaksamiseni rajat, niiden omien valintojen kautta ja siinä on itselleni ollut pureskeltavaa. 

 

Olen alkanut taas maalaamaan. Aloitin kurssin, missä teen päiväkirjaa. Se on ollut jotenkin tosi maadoittavaa, ostin myös uudet ihanat aika kalliitkin lakanat. Niiden ansioista nukuin viime yön kuin sellaisen paremman hotellin sängyssä. Keho on palautunut ja levännyt ja jaksoin taas lähteä salille. Nyt istun tässä kafe latte kahvimukissani ja nautin kiireettömyydestä. Tänään lepään ja annan aikaa levolle. 
 

❤️

 

maanantai, 25. joulukuu 2023

Tänä jouluna joulu oli sydämessä…

Aina vuoden lähentyessä loppuaan, ajatukset alkavat totutusti tehdä sellaista tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta. Miten meni noin kuin omasta mielestä? Vuoden plussat ja miinukset? Mitä jäi ehkä viivan alle?

Viime vuoden lopussa päätin paitsi olla armollisempi itselleni, niin myös keskittyä taas kiittollisuuteen. Koska arjen pyörteissä liian harvoin muistin pysähtyä niiden asioiden äärelle, mikä vetää ne suupielet ylös ja sai onnelliseksi. Olen kuitenkin halunnut jo vuosia  tietoisesti vältellä negatiivisuuden kierrettä elämässäni ja täyttää mielen positiivisuudella, vaikka joka päivä se ei ole helppoa ollutkaan.

Vuoteen mahtui paljon asioita mitkä jäivät mieleen. Pääsin vihdoin  Auschwitziin ja tein kaksi ihanaa etelänmatkaa ja valmistuin. Avioliittoni kriisin johdosta saimme tuntea jonkun, joka ajattelee ja kokee meidän kanssamme ja joka kaukanakin tuntui olevan hengessä vierellämme. Se on ollut tämän vuoden tärkein asia. Samoin läheisten ja ystävien tuki ja heidän kanssa vietetyt hetket. Työssäni sain kokea onnistumisia ja nähdä oman ammatillisen kasvuni. Tänä vuonna olen oppinut paljon itsemyötätuntoa. Siitä on tullut kuin oma supervoimani. Se on mahdollistanut läsnäolon itselle ja tuonut turvaa omassa parisuhteessa. Olen pystynyt ymmärtämään, hyväksymään ja antamaan anteeksi.
Korona opetti myös vaikuttamaan autonomisen hermoston toimintaan ja toi vierelleni viisaita ihmisiä – enkä enää ole hermostoni armoilla, vaan enemmänkin koen olevani oppiva olento ja itseni puolella. Elämä on tapahtunut sen kaikissa väreissä ! Niin edellisinä vuosina kuin tänäkin vuonna. Siksi koen kiitollisuutta tästäkin vuodesta ja niistä ihmisistä kenen kanssa olen saanut kulkea tätä vuoden mittaista mittaista matkaa. 


Ensi vuonna saatan ehkä liikkua enempi. Tai sitten en. Huomaan kuuntelevani nykyisin paljon kehoani ja teen sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä ankkuroituu turvaan. Uskon kuitenkin, että tulen tulevana vuonna satsaamaan enemmän liikkuvusharjoitteluun lihaskunnon ylläpitämiseen. Koska opiskelukiireet on nyt helpottaneet ja sitä aikaa on enempi. Uskon myös potevani ikäkriisiä edelleen ja ehkä kiinnitän huomiota sen johdosta enemmän myös siihen arjen balanssiin. Se tasapaino voi taas tuoda lisää motivaatiota liikkumiseen ja sen, että aika ja voimavarat riittää myös sille vähän raskaammalle liikunnalle. Koti tulee edelleen olemaan se oma turvasatamani. Siihen panostan ja voisin maalata muutaman seinän ja tehdä listaremontin ja kylpyhuoneen pintaremontin. Uskon myös, että tulen tapaamaan enemmän ystäviäni ja kalenterissa onkin jo tulevalle vuodelle tulossa kivoja asioita. Mutta, koska elämä on elämää katsotaan miten ne sitten toteutuu. Edelleen tulen panostamaan hyvinvoivaan ja vahvaan parisuhteeseen ja siihen sydämen pohjassa asti tuntuvaan rakkautteen miestäni ja myös läheisiäni kohtaan. Tulen antamaan aikaani äidille ja siskon perheelle. Ihminen ei voi hyvin silloin jos on kaukana itsestään. Siksi haluan elää ensi vuonnakin niin, että osaan tunnistaa tilanteita missä selviytymisstrategiat minussa aktivoituvat. Haluan nähdä oman käyttäytymisen takana olevan tarpeen ja palauttaa itseni aina yhteyteen ja sinne turvallisuuden tunteeseen minussa.

Vuoden lopuksi koen myös valtavaa kiitollisuutta siitä, että mulla on ympärillä ihmisiä jotka ovat olleet mun tukena. Kiitollinen olen myös yhteisestä joulusta minkä saimme viettää yhdessä perheen kesken. Tänä jouluna en jouluttanut montaa viikkoa, enkä pystyttänyt edes joulukuusta. Tänä jouluna joulu oli sydämessä, missä me kaikki oltiin yhdessä.

❤️

 

IMG_7730.jpg