Olimme viikonloppuna opintojen äärellä. Teimme paljon kehollisia läsnäoloon ohjaavia harjoituksia ja käyn samaan aikaan myös EFT kurssia. Nämä yhdessä voivat purkaa myös aktivoida ja purkaa kehollisia traumoja. Mulla on myös herkkä hermosto. Hermosto mikä muuttui sairastetun Koronan jälkeen vielä herkemmäksi. Tuntui, että hermostosta tuli yliaktiivinen. Vagushermon ja muun autonomisen hermoston säätelyhäiriöt aiheuttivat sydämen tykytystä, sykkeen ja verenpaineen heilahteluja (esim. pystyasennossa), poikkeavaa hikoilua sekä huimausta.

Koulupäivän aikana pohdin, että en jaksaisi oikein ehkä keskittyä. Olin ollut juuri kipeä, mutta siirsin ajatukset syrjään ja päätin heittäytyä. Koska mitäpä myisin toiselle työssäni, jos en itse voisi sitä allekirjoittaa. Opettajani kertoi, että keholliset harjoitteet ovat kuin lääke, ne toimii, mutta voi saada aikaan myös ”sivuvaikutuksia”.  Mutta yleensä se mikä niitä antaa, korjaa myös kokemuksia eniten. 

Päivän aikana en kokenut oikein mitään.
Oli vaikeuksia pysähtyä itsensä äärelle, mutta pysähdyin. Niin olen tehnyt parin viime vuoden aikana aika useasti. Rikkonut entisiä rutiineja ja antanut tilaa olemiselle. Niimpä nytkin annoin kehon olla ja hengitin. Illalla menin nukkumaan ja ajatuksiin alkoi tulemaan menneitä parisuhteita, epäonnistumisia niihin liittyen. Exäni joka sai aikaan trauman tuli taas uniini. Seuraavana päivänä olo oli melankolinen ja väsynyt. Annoin taas tunteen olla, en lähtenyt analysoimaan sitä pois. Menin äidille ja aika pian ymmärsin, että tämä on tunne mitä olen yrittänyt saada siirrettyä kuin itseäni ulkopuolelle. Etsien syitä muualta. Sen pinnalla on ollut vihaa. Mitä olen yrittänyt purkaa joskus jopa väärällä tavalla. Nyt kun vihan tunnetta ei ollut, oli  vain tämä tunne. Mikä piti sisällään ehkä surua, kuoleman pelkoa ja tunnetta siitä, että jää yksin tunteen kanssa. En alkanut niitä kuitenkaan analysoimaan. Annoin tunteiden olla. Totesin, että nyt on näin ja tältä se tuntuu. Kehosuhteeni kun on aina ollut vahva. Saan paljon informaatiota kehostani ja keho myös viestii minulle. Siksi tunnistan myös kehoni vireystilat selkeästi.

Jo vuosia sitten eräs kouluttajani kertoi; että epämukavuuden sietokyky on yksi ihmisen tärkeimmistä psykologisista taidoista, sen välttely johtaa usein ahdistukseen, ylikontrolliin ja elämän kaventumiseen. Se on asia mitä pitää harjoitella paljon ja se on asia mitä pystyy harjoittelemaan . Hän lisäsi, että vaikka miten paljon kävisi terapiaa mutta jos ei suostu sietämään näitä epämukavia tunteita. 
Olisi tärkeää kokea ja kokeilla sellaista, mitä ei ole ennen kokeillut.
On tärkeää altistaa itseään sellaiselle, mikä ei ole tuttua ja turvallista ja huomata mitä kehon tunteita se herättää.
Jos huomaa jatkuvasti vain epäkohtia, asioita missä ei kykene joustamaan, korjattavaa ja parannettavaa. Katoaa lopulta ilo ja palautuminen kestää pidempään. Apu tulee lopulta vain harjoittelemalla, sietämällä epämukavuutta ja tekemällä toisin.  Aivoille tosin epämukavuus on yksi ja sama asia, sitä voi saada aikaan iso tai pieni asia. Jos ihminen on tottunut tekemään pienistä asioista suhteettoman suuria, se herättää myös suhteettoman suurta epämukavuutta, vaikka asia olisi pieni. Lähdimme liikkeelle siitä , että pohdimme yhdessä
miten monta asiaa lopulta tiedostamattamme yritämme pitää kuin omissa käsissämme.
Aika usein kun luomme elämäämme tiedostamattamme kuin sellaista turvallista arjen struktuuria minkä ulkopuolle jäävät ne ikävät asiat ja niistä nousevat tunteet. Luomme sisäistä kiirettä, koska sen kautta  voi suorittaa, mutta ei tuntea. Kouluttajani sanojen jälkeen aloin kuin suostumaan kokemaan epämukavuutta, antaen itselleni samalla mahdollisuuden kasvaa. Epämukavuus kun on aina usein se hinta, joka maksetaan jostain arvokkaasta ja merkityksellisestä. Epämukavuuden sietämistä voi kuitenkin harjoitella parhaiten altistamalla itseään hallitusti ikäville tunteille ja fyysisille tuntemuksille ilman, että pyrkii heti pakenemaan tai korjaamaan tilannetta toisenlaiseksi. Aloin muuttamaan suhtautumista rahaan. En pyydellyt lainatessa pieniä summia takaisin, enkä muistutellut heti lainatusta rahasta, en enää laskenut euroja joka paikassa. Ajattelin, että ehkä toisella vain rahaa ei ollut juuri nyt ja luotan siihen, että hän maksaa  takaisin. Vaikka se ei tapahtuisi heti. Lahjoitin tavaraa, ottamatta mitään korvaukseksi. Pohdin, että jos kyseessä on läheinen ihminen ja voin tuottaa hänelle iloa. Miksipä en näin voisi toimia. Jos konsertti peruuntui tai liput jäi käyttämättä, annoin ne eteenpäin tai jätin paikat tyhjäksi.  Pohdin, että miksipä en voisi tukea artistia kenen musiikkia kuuntelen, vaikka en pääsisi paikalle. Lopetin myös työvuoroista taistelun ja aloin joustamaan ja katsomaan asioita enemmänkin toisen kuin itseni näkökulmasta. Pohdin, että jos asia on hänelle kovin tärkeä, voin itse antaa ja luopua. Omalla kohdalla työvuorot ovat lopulta aika pieni asia ja olen muuttanut suhtautumista siihen, mitä ne mulle merkitsevät. Ne ovat lopulta mulle vain työvuoroja. Pohdin, että saan kuitenkin käydä töissä ja mulla on työpaikka. Kaikilla kun nykyisin sellaista ei ole. 
Samoin aloin tekemään asioita mikä ei tuntunut kivalta. Aloin raivaamaan  kalenterista tilaa menoille, myös perjantai iltoihin, vaikka tiesin olevani väsynyt. En pohtinut enää ennalta, jääkö aikaa palautumiseen ja miten lopulta nukun sen jälkeen. Halusin tällä laskea unipainetta.
Luotin, että jos en nuku yhtenä yönä, uni tulee kyllä seuraavana. Lopulta kaikki tämä alkoi tuottamaan myös tulosta. Lopetin hallitsemasta kuin ulkoista maailmaa yliajattelemalla ja kontrolloimalla sitä. Opettelin myös luopumaan ja kokemaan kiitollisuutta siitä, että saan olla toiselle avuksi. Muutin ajatuksia myötuntoisemmaksi. En vain itseä, vaan myös muita kohtaan.
Aikuisuuden myötä olen oppinut tulemaan näkyväksi itselleni. Olen opetellut katsomaan itseäni myötätunnolla, ilman häpeää, ilman jatkuvaa tarvetta selittää tai peitellä itseäni. Olen opetellut olemaan totta itselleni – myös silloin, kun totuus on ollut raskas kantaa.
Vain siten voin olla näkyvissä ja totta toiselle. Vain siten voin olla vanhempi, joka uskaltaa kohdata myös oman sisäisen lapsensa haavoittuvuuden – ei peläten, vaan kannatellen. Ja samalla antaen hänelle tilaa tulla nähdyksi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin maailma odottaa hänen olevan. 

Lähdimme koulupäivän jälkeen käymään äidin kanssa kaupassa,  kun katselin ympärillä olevia puita. Sen hetken mietin, että niin. Tältä minusta tuntui silloin joskus syksyllä, kun esiin nousi relapsi menneisyyden traumaan liittyen. Silloin turvan tunne ei ollut vain ajatus suojassa olemisesta, vaan se oli syvästi kehollinen ja hermostollinen kokemus. Turvallisuuden tunteen palauttaminen oli trauman hoidon ja toipumisen ehdoton ensimmäinen vaihe. Koska trauma varastoituu kehoon, pelkkä järkeily ei silloin riittänyt, vaan turva täytyi rakentaa takaisin kehotasolta alkaen.
Lähdin kävelemään, käännyin ja yhtäkkiä koin päässäni tunteen mitä en ollut ennen kokenut, huimasi. Maailma pyöri ja painoin kummallakin kädellä päätäni. Sanoin äidille, että tarvitsen tukea: koko maailma pyöri hetken aikaa ja päässä oli outo tunne. Äitini talutti minut hänen luokseen. Istuin tuolille  ja mittasin verenpaineet ja kaikki arvot olivat korkealla, samoin syke. Hengittelin hetken ja totesin aika pian, että nyt täytyy lähteä liikkeelle. Muuten jään tämän tunteen vangiksi. Enkä lähde enää mihinkään. Aivot kun tulkitsevat huimauksen helposti vaaraksi. Niin myös tein. Lähdin hetken päästä kävelylle ja kauppaan ja luotin, että kohtaus oli ohimenevä. Syke ja verenpaine jäi kuitenkin korkealle ja jäin pohtimaan pääsenkö edes sairasloman jälkeen töihin. Päätin luottaa, että pääsen ja siirsin ajatukset sivuun. 

Sain äidistäni tuossa hetkessä turvaa. Hän tarjosi käden, oli lähellä ja talutti. Turvallisuus on ensisijaisesti kehollinen, ei älyllinen kokemus. Kun keho kertoo jännityksestä, hädästä ja pelosta. On tärkeää tankata turvaa. Siksi oli myös nyt tärkeää opetella rauhoittamaqn keho ja saada se tuntemaan, että juuri nyt se on turvassa.
Äidissäni taas on ihailtava piirre. Hän haluaa aina auttaa ja olla myös avuksi toisille.  Niin hän oli tuossakin hetkessä. Tarttui heti käteeni ja sanoi; 

..” ei hätää! Kävellään yhdessä !”

Tällä matkalla olen ymmärtänyt, että kaikki tämä edellä mainittu liittyy hermostoon. Hermosto ei pidä yllätyksistä, raskas vihainen musiikki tai pahin kauhu ei auta hermostoa rentoutumaan. Hermostolle kun kaikki tämä on ihan yhtä todellista, kuin karhu lenkkipolulla.
Hermosto on hyvä nähdä ystävänä, koska sen tärkein tehtävä on pitää meidät elossa.
Hermoston keinot eivät kuitenkaan ole aina meille hyväksi.
Sitä kun ohjaa ainoastaan eloonjääminen, ei niinkään tavoitteet ja toiveet. Hermosto kun voi lopulta jopa estää tavoittelemasta asioita, joita itse haluaisi elämältä. Jos se näkee niissä uhkia, se voi mielestään jopa suojella pitemmällä kiinni suhteesta missä on väkivaltaa. Kuin suhteesta mikä olisi turvallinen. Hermostolle, kun tuttu helvetti on parempi, kuin tuntematon taivas . Siksi on ollut tärkeää oppiq kuulemaan hermoston viestejä, ettei päätyisi sen vietäväksi. Tankata turvaa ja uskoa hyvään, mutta opetella sietämään myös epämukavuutta. Vahvistamatta kuitenkaan enempää itsessä olevaa vihaa. 
Luoda, kuin uutta suuntaa turvallisuustutkalle, mikä seuraa jatkuvasti ulkoista ja sisäistä maailmaa ja skannaa miten turvallista tai vaarallista tässä hetkessä on. Lohdullista tässä kaikessa on se, että hermostoa voi vahvistaa kuin lihasta! Se on oikeastaan hermostotietoisen elämäni suurin tavoite. Kun tätä harjoittelee, hermosto pysyy turvan ja läsnäolon tilassa myös silloin kun elämässä on haastavaa, voimakkaat tunteet pääsevät sitä riepottelemaan entistä harvemmin. Nykyisin en itse tunne enää ihan herkästi työperäistä stressiä ja miten ennen stressasinkaan niin pienistä asioista. En jätä asioita kuitenkaan tekemättä, mutta sellaiset tietyt asiat eivät lähtökohtaisesti ole niin isoja ja vakavia ja hyvä niin. Myös elämän ilon aiheet ovat tulleet arkisemmiksi. Koen suurta onnellisuutta siitä, kun voin mennä aikaisin unille omaan sänkyyn. Tunne on suurin silloin kun olen vaihtanut puhtaat lakanat. Tai siitä, kun saan juoda aamukahvin rauhassa. Voin myös herkistyä siitä, kun aurinko paistaa kauniisti, kun lapsi hymyilee tai kun tiskaan koiran ruokakippoa. Tai siitä, kun kaiken jälkeen kehoni palautuu ja syke laskee.

Elämä on luonteeltaan epäreilua ja hallitsematonta. Se tuli todistettua tälläkin viikolla. Maanataina vielä kaikki oli hyvin: 

Kävin mielessäni jopa ajatuksen:

Ihana syksy! Olen voinut hyvin ja mulla on ollut voimia ja …

PUFF💣💥

Parin päivän päästä tipahdin kuin tähän hetkeen…

Missä voimavarat olivat aivan loppu. Itkin keittiön pöytää vasten ja nojasin käsiini ja totesin, että en jaksa tätä taistelua enää!!! Siinä kohtaa pysäytin ja ajattelin; että mieleni syöttää nyt ajatuksen, että en selviä. Aika nopeasti ymmärsin, että olin nyt tilanteessa. Mitä en voi nyt ratkaista mielellä.

Olin 3 päivää vääntänyt terveydenhoitoon pääsyn kanssa, pitänyt omia puolia ja yrittänyt sanoittaa omaa tarvetta mitä tarvitsen! Olin niin kipeä ! Tuntui, että tilannetta vähäteltiin ja minua ei otettu vakavasti. Tilanne paheni päivä päivältä. Tiesin, että jokin oli nyt pielessä. Tunnen kehoni.

Kaikki se vääntö ja taistelu tuntui yhtäkkiä yksinäiseltä, pelottavalta ja turvattomalta. Hengitin rauhallisesti käsiäni vasten. Tunsin miten kyyneleet valuivat poskea pitkin huulilleni. Siirsin mielen sivuun. Olin opintojen kautta kuullut, että jos mieli hiljenee. Sielu alkaa puhua. Pysähdyin. Kuuntelin kehoani. Kaulaa särki. Ahdisti, olin kauhuissani ja koko keho tuntui todella raskaalta ja kuumalta! Päätin sen hetken, että nyt en korjaa tässä hetkessä mitään, vaan annan sen olla. Tältä

se nyt tuntuu. Todella kurjalta. Kävin keskustelua pääni sisällä. Tekisi mieli jotenkin ratkaista tämä tilanne. Tai huutaa, että nähkää nyt perkele tämä tilanne! Tai antaa tipahtaa itsensä sinne lapsen tasolle! Palautin itseni tähän hetkeen ja totesin, että tämä on asia mitä nyt en vain voinut korjata mielellä. Se ei parannu analysoimalla. Koska se, että jos mieli ei vastusta, stressi pienenee edes vähän. Keskityin siihen hetkeen. Hengitin silmät kiinni. Tunsin jalat lattiaa vasten ja kädet pöytää vasten, minkä pinta oli kyynelistäni kastunut.

Ammensin siitä hetkestä ja sen kautta voimaa toimia pelosta tai epämukavuudesta huolimatta. Nousin tuolilta, pyyhin kyyneleet ja totesin miehelleni rauhallisesti, että hakeudun tästä sinne avun piiriin ja pyydän apua ja otan yhteyttä ihmisiin silloin, kun olo tuntuu tarpeeksi haavoittuvaiselta.

Tai siltä, että lamaannun ja en jaksa! Mutta nyt jatkan tästä eteenpäin.

Tästä kaikesta opin..

Mun mieli on mun vahvuus ja analysoinnilla on helppo ottaa tilanne haltuun. Mun lohtu on toivo, mutta jos en tule sairaana kohdatuksi. Se herättää mussa toivottomuutta. Silloin mun oma mieli alkaa etsimään kuin ratkaisua, että pääsisi tilanteesta pois. Kenenpä mieli näin ei toimisi, jos kyseessä on kova kipu ja korkea kuume. Mutta aina se ei toimi ja mieli ei löydä ratkaisua.

Ei toimi myöskään aina se, että sanoittaa oman tarpeen. Koska aina sitäkään ei kuulla. Mutta jos jättää sen sanomatta, ei silloin ole myöskään tehnyt sitä mihin itse voisi vaikuttaa. Vaikka se ei veisi aina tilannetta eteenpöin. On silti tehnyt sen, mitä on voinut asialle tehdä.

Näihin päiviin on mahtunut hetkiä mitkä tuntuvat pahalta ja jäin ilman sellaista yhteydenkokemusta, mutta säilytin ja pidin toimintakykyni. Tarkoitus  elämässä kun on oppia  lopultq toimimaan ilman täydellistä varmuutta, mikä samalla lievittää myös ahdistuksen ydinmekanismia, epävarmuusintoleranssia. Menetimme rahaa, mutta sain hoitoa. Tuli olo, että minua ei kuulla. Tulin kuitenkin lopulta kuulluksi ja lopulta nähdyksi. Niinkuin anoppini eilen totesi: 

”…se maksoi, mutta on asioita mitä ei rahassa mitata. Saman te laitatte myös koirien hoitoon, nyt sinun! ”

Ja kiitollinen olen siitä, että mulla on vierellä heitä kenelle jakaa omaa olotilaa, läheiset, ja ystäviä. Heidän kanssaan pystyin jäsentämään ajatuksia silloin kun ote itseen turhautumisen hetkellä katoaa. Olen paljon pohtinut, että saamme aina suvultamme, vanhemmiltamme ja iso- sekä esi-vanhemmiltamme paljon myös hyviä asioita, siunauksia. Emme peri vain taakkoja vaan perimme myös jotakin hyvää ja arvokasta. Perimme voimaa, vahvuutta, sitkeyttä, periksiantamuutta, turvaa, rakkautta, osaamista, yhteyttä, hartautta ja sosiaalisia taitoja.

Sekä uskon siihen, että en ollut yksin ! 

🩷

Mä olen viimeisten kuukausien aikana opiskellut tietoisuustaitoja. Harjoitellut asioita hermostoon, aivoihin ja hormoneihin liittyen.

Ymmärsin jo vuosia sitten, että mulle ominainen tapa toimia on ylianalysointi. Siitä tuli kuin mun elämäntapa. Yliajattelun nurja puoli on se, että se vähentää kykyä olla läsnä ja häiritsee keskittymiskykyä. Sitä on silloin kuin omassa päässä, mutta ei kehossa. Se aiheuttaa myös stressiä, josta voi sitten lopulta seurata ihan fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Luin paljon kirjoja, kävin terapiassa ja prosessoin asioita ja peilasin niiden kautta miksi minusta on tullut minä ja mikä merkitys kaikella kokemalla on siihen kuka olen. Takerruin liikaa menneisyyteen ja niiden herättämiin kokemuksiin ja pyöritin sitä kaikkea omassa päässäni. 

Tänään näen enemmänkin oman elämän kuin kirjastona. Siihen mahtuu erilaisia kirjoja ja teoksia. Mitkä
Herättävät erilaisia tunteita ja niin kuuluukin olla. On rakkaus romaneja, mutta myös trillereitä ja jännitykseen nojaavia tarinoita. On todellisuuteen pohjaavia kertomuksia, mutta myös satukirjoja.
Tänään se mennyt on kuin eräänlainen henkinen kirjasto, voin ottaa sieltä kirjan tutustua siihen, tuntea tunteita ja nostaa kirjan takaisin hyllyyn. Nyt elän enemmän tässä ja olen osa tätä tarinaa, mikä nojaa vain tähän hetkeen. 

Lopulta vuosien saatossa totesin, että tämä jatkuva analysointihan lisää mun kierroksia.
Tai kiertää jopa kehollista tunnetta ja jokin tärkeä kokemus jää sivuun.

Kukaan ei silloin terapiassa nostanut edes esiin sitä, miten aivot, hermosto ja hormonit toimivat. Tai miten jo pelkät ajatukset heijastuvat hermostoon ja miten aivot voivat luoda näistä ajatuksista kuitenkin todellisuutta siellä hermoston tasolla.

Aivot kun ennakoivat jatkuvasti tulevaa aikaisemman oppimisen perusteella. Vuosien aikana syntyneet assosiaatiot, emotionaalinen oppiminen, implisiittiset muistot ja automatisoituneet toimintamallit vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme, mitä odotamme tapahtuvan ja miten reagoimme - usein jo ennen kuin ehdimme tietoisesti pohtia asiaa. Omalla kohdalla tänään tiedän, että mulla oli jo silloin puutteelliset stressin säätelytaidot. En edes tiennyt, että mussa on hermosto ja keinot säädellä omia tunnereaktioita oli huonot. Koska en tunnistanut  sitä, että aika monesti taustalla oli se yliananalysointi menneeseen ja omat ajatukset ja puutteellinen ymmärrys omasta kehon reaktiotavasta oli pimennossa. Aika monesti kehollinen kokemus jäi kokematta. Nyt tiedän, että täytyy oikeastaan ymmärtää mitä tässä hetkessä tapahtuu ja miksi. Miten minä toimin ja mitä toisessa tapahtuu. Miten pystyn luomaan turvallista tilaa myös heille, ketkä siinä ovat. 

Tämän kaiken ymmärryksen kautta tiedän, että tärkein elämänalue mihin haluan itse vaikuttaa on juurikin se hermosto. Se miten hermostoni toimii, kun paine ympärillä kasvaa. Kaiken keskiössä on uni ja palautuminen ja se on jopa asia mitä joudun varjelemaan, että palaudun paremmin arjen keskellä. Koska huonosti nukutut yöt saavat kehoni ylivirittymään. Päiviin pitää sen johdosta  mahtua niitä hetkiä missä pysähdyn ja asioita mitkä pitää hyväksyä. Tiedän myös sen, että hormonit ovat kehossani muuttuneet ja  ruokavaliolla voin vaikuttaa edes joihinkin kehoni tuntemuksiin. Hyödyn itse tietoisuus ja hengitystaidoista ja mikrotauoista. Jotka ovat pieniä pysähtymisiä arjen keskellä. Mua ei palvele myöskään se, että aamut on kiireisiä. Vaan kehollinen levon tila alkaa jo aamusta. Kiireisinä päivinä olen pyrkinyt vapauttamaan tilaa jostakin ja antamaan tilaa sille, mikä aidosti kiinnostaa ja tuo mielihyvää. Tässäkin tieto siitä mitä kehossa tapahtuu ja mitä hormoneita mistäkin voi saada on oleellista. Siksi aamuisesta rauhallisesta aamukahvista ja kiitollisuuden ja tietoisuuden harjoittamista on tullut jo vuosia sitten osa mun aamuisia rutiineja.

Tällä on merkitytystä. Koska jos lähden ykivireänä liikkeelle, silloin myös teen herkemmin tulkintoja. Olkapäälle nousee herkästi silloin joku sisäinen kriitikko. Ketä kokee riittämättömyyttä ja saa aikaan roskapostia, mikä ei ole totta! Olen paljon harjoitellut myös tunteiden säätelyä ja metakognitiivisuustaitoja. Sekä sitä, että koodaan itseeni korjaavia kokemuksia ja myötuntoisempia ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Ja ennen kaikkea, että ymmärtäisin koska napsahdan autopilotille.
Olen kirkastunut sitä mikä on ajatus ja mikä on tunne. En halua antaa periksi pelolle. Vaan turvan kokemukselle.

Moni saattaa tietää, ettei toisen pettymys tarkoita, että on tehnyt väärin. Silti vain rajan asettamisen jälkeen vatsassa kiertää ja mieli alkaa etsiä kuin syitä perua sanoma. Vaikka tietääkin, ettei jokainen ajatus ole totta. Silti yksi epävarmuutta herättävä tilanne voi käynnistää pitkän analysoinnin ja siinä on lopulta se asian ydin. Matka ymmärryksestä kehollisuuteen vaatii aikaa, mutta sillä on merkitystä lopulta siihen miten kehomme reagoi.

Olen paljon opiskellut, samalla harjoitellut myös asiaa itse. Sen kautta myös kuullut, miten reilussa 10 vuodessa on tullut ymmärrystä siitä, miten ihminen kokonaisuutena on viisas ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Mun omia pulmakohtia on nykyisin herkkä hermosto. Toiset voivat kutsua sitä erityisherkkyydeksi, mutta mä en halua oikeastaan sitä ikäänkuin omaksi ”luonteen piirteeksi”.  Tuskin olen keski-ikäisenä tämän kanssa yksin. Niin moni tuntuu saavan ADHD diagnoosin nykyisin.
Mulle tosin riittää se, että ymmärrän miten hermosto, aivot ja hormonit minussa toimii. Ehkä se kuuluu moneen eri tekijään. Menetelmät kuitenkin tasapainottaa hermostoq ovat samat.
Täälläkin olen avannut, miten moni asia siihen vaikuttaa ja miten erilaiset syyt vaikuttavat kaikkeen. Eniten olen saanut kuitenkin tehdä töitä siinä, että näen, tunnistan ja ymmärrän mitä minussa tapahtuu tietyissä tilanteissa. Tässä on auttanut myös se, että ymmärrän, miten toisen keholliset reaktiot vaikuttavat minuun ja osaan sanoittaa tarvetta myös toiselle. Sitä mitä minä tarvitsen. Koska ilman sitä, ei mikään muutu. 

Tuntuu, että viimeisten vuosien aikana olen ymmärtänyt jotakin suurempaa ja se oli oikeastaan se puuttuva pala, mitä olen etsinyt, jotta voin kannatella myös muita omassa auttamiseen liittyvässä työssäni ja se liittyy hermoston säätelyyn. Tiedän, että työni on raskasta.

Siksi on tärkeää osata pysähtyä aidosti myös toisen äärelle ja pitää huolta myös itsestä myötätunnon kautta.

🩷

Olin eilen mielenkiintoisella luennolla opintoihin liittyen.

Se alkoi kysymyksellä miksi kehoni huutaa apua ?! 

Pohdimme myös sitä, mikä on tapani silloin toimia. Minulle tuo tapa on käydä ensin omaa tunteen purkua ja sen kautta hakea kuin turvaa muista, kurottautua toista kohti ja jos toinen ei silloin kuule. Ei katso ymmärtävästi, kehoni reagoi. 

Opin myös sen, että jos ihminen ei tunnista omaa tapaansa toimia, tai tunnista omia rooleja ei hän voi kasvaa lähemmäksi itseään tai muita. Siksi on tärkeää luoda itselle selkeä tavoite, ei vain tarina mikä nojaa menneisyyteen ja kokemukseen muista. Koska todellisuudessa tässä hetkessä on vain tämä konkreettinen hetki, se mitä tässä hetkessä tapahtuu.

Vain sitä voi muuttaa, minkä tiedostaa. Luennolla  puhuttiin siitä, että rohkeus ei ole lopulta sitä, että voin kehoittaa toista olemaan pelkäämättä.
Vaan sitä, että autan häntä tunnistamaan oman pelkonsa ja sietämään sitä sitä ennen kaikkea kehollisena kokemuksena ja pysymään toimintakykyisenä pelosta huolimatta.

Totesin kouluttajille, että yritin löytää vuosia rauhaa itseni ulkopuolelta ja tänään ymmärän, että lopulta hain syitä aina muista. Ja nyt olen vuosia tehnyt töitä itseni kanssa, että tunnistaisin ne omat opitut selviytymiskeinot ja erillaiset roolit. Mitkä aktivoituvat tietyissä tilanteissa. Tähän liittyen puhuttiin ennen kaikkea kehollisesta kokemuksesta ja sen tärkeydestä. Koska jos se jää uupumaan, korjaava kokemus jää kokematta ja vain korjaavien kokemusten kautta tunteiden voima heikkenee.
Aika usein se tunnistamaton tunne kun ohjaa elämää ja ihminen tekee valintoja sen ohjaimissa ja jos asia on pimennossa, ei ole myöskään tavoitetta mitä kohti kulkea.

Lopulta aivan kaikessa missä ihminen haluaa kehittyä on kyse tästä.
On sitten urheilija, esihenkilö tai tavallinen tallaaja. Pitää päättää tavoite; ymmärtää tunne , tarve ja oma toiminta. Tehdä siitä kehollinen kokemus ja mennä sitä kohti. 

Omalla kohdalla, nämä vuodet ovat pitäneet sisällään erilaisten roolien tunnistamista ja peilin kääntämistä itseen ja sen kautta muihin. Mitä teen, mitä tunnenj, missä tilanteissa ja miksi. Mitä ajattelen tässä hetkessä ja minkä tunteen se nostaa esiin ja mitä tapahtuu sitten. Mitä jää kameraan jos otan itsestäni videon. Ymmärränkö, pakenenko. Tiuskinko. Onko paikalla minä vai tulkinta sen hetkisestä tilanteessa.

Työssäni tavoite on ollut vahvasti luoda psykologista turvallisuutta. Vaalia yhteyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Pitäen kiinni kuitenkin roolista, mikä työhöni kuuluu.

Ja vasta nyt ymmärsin jotakin muuta..

Puhuin vuosia sitten ystäväni töihin omaan työpaikkaani koska hän on saman alan ammattilainen. Silloin en ehkä vielä ymmärtänyt mistä kaikesta tulee olemaan kyse. Yksityiselämässä olen ollut hän kenen puoleen on voinut kääntyä ja myös hän, ketä voi olla sitä mitä oikeasti on. Työssäni olen se tiimin johtaja, ketä ohjaa ja tekee valintoja, astuen myös välillä toisen varpaille. Se on ollut joinakin päivinä vaikea yhtälö, joka on vaatinut työssä suhteessa toiseen selkeitä rajoja ja sen kirkastamista mitä
työtehtäviin kuuluu ja tietoista roolien erottamista. Asioiden sanoittamista.
Koska kun antaa palautetta sen helposti voi kokea henkilökohtaisena torjuntana tai luottamuksen rikkomisena ystävänä. Aika monesti kun ihminen saattaa mennä palautteen jälkeen puolustuskannalle tai vetäytyä, koska roolit menevät sekaisin. Aika monesti myös turhaudumme siitä kun toinen valittaa ja olen ymmärtänyt, että
tämän valituksen takana on tarve mikä ei ole tarpeeksi selkeä. Oikeastaan siitä puuttuu  se konkreettinen pyyntö. Mikä työelämässä on oleellista, että asiat voivat muuttua ja kasvaa. Haastavaa mulle on ollut myös sellainen ns peiterooli. Rooli mitä muut ei tiedä. On ollut päiviä, missä oma tunne-energia on ollut  sekaisin. Olen pohtinut, miksi se yhteys on katki minkä normaalisti löydän ilman työtä ja syy siihen on tämä, mitä tässä avaan enemmän.

Omalla kohdalla tämä roolien sekaisin meno tapahtuu niissä hetkissä, kun oma hermostoni käy kierroksilla. Stressi nostaa päätään ja omat voimat horjuu ja tulee tunne, että paletti leviää. 

Kouluttajani kysyi, että mitä siinä hetkessä tapahtuu.
Ota kuin kamera käteen ja kuvaa se hetki hetki hetkeltä..

Mitä tunnet kehossa hän jatkoi. Mikä on sun tarve ?! 

Keho ylivirittyy. Mitä yritän sanoittaa sanoiksi. Jos toinen vieressä ei sano mitään ja kääntää pois katseen, virityn lisää. Siinä kohtaa äänen paino nousee ja tunnistan tunteen. Aika monesti myös sanoitan, että asia turhauttaa ja saa aikaan stressiä. Toivon sitä yhteyttä, että toinen pysähtyy ja kuulee, että mä yritän tässä ratkaista jotakin asiaa. Koska jos toinen ei sano mitään, se on merkki mulle jo siitä, että hän ei kuule ja kääntää katseen pois ja silloin pitää selvitä yksin.
Mitä silloin taas tapahtuu, katkeaa yhteys ja tässä piilee se asia mitä olen ymmärtänyt. Tässä kohtaa toinen ottaa tunnetartunnan ja hyökkää/ puolustautuu.
Mussa herää tässä kohtaa myös vihan tunne. Koska olen lopulta yrittänyt kuin hakea selkeyttä ajatuksiin ja yhteyttä toiseen ja toinen kääntää silloin selkänsä. Sisimmässäni koen, että  se pyyntö mitä yritän sanoa sivuutetaan. En oikeastaan saa hermostooni silloin sitä turvaa mitä kaipaan ja mitä aika usein viestitän toiselle. Sitä ankkuria mikä työnnetään pohjaan, että virta ei vie mukanaan. 

Mikä olisi toivottu toiminta ?

Varmaankin se roolien selkeys. Työ on työ. Jos on ongelma: miten se ratkaistaan? Mikä on tarve mitä tavoitellaan ?

Koska kun olen se ystävä, tätä harvemmin tqpahtuu ystävyydessä. Mutta koska työssä rooli on eri, se tiimin johtaja, tämä herkästi tapahtuu. Koska siinä kohtaa kun tunteet nousee on tehty jo paljon; luotu ajatus, mikä luo tunteen ja mikä katkaisee yhteyden toiseen. Koska tiimi on kuin perhe ja kun siihen tulee ristiriita, se saa aikaan joko turvallisuutta tai turvattomuutta ja ainakin omalla kohdalla, kehoni kuin huutamaan. Koska työrooli on lopulta eri kuin ystävän rooli.

Mä olen yrittänyt näiden vuosien ajan pohtia, että mitä minussa tapahtuu kehollisesti aika monissa tilanteissa. Sen kautta on avautunut uusi maailma. Mulle tunteet ovat tänään kehollisia.
Tunnistan päivän aikana monia tunteita, mitkä menevät läpi ja mistä päästän irti. Luennolla avattiin, että tämä on se juttu. Jos ei ymmärrä ja näe hetkiä missä autopilotointi käynnistyy, ei voi syntyä oikeastaan korjaavia kokemuksia. Koska ihminen valitsee toisen tien kulkea. Tänään mä näen ja teen töitä sen eteen, että osaisin sanoittaa tarpeen. Koska ihminen ei palaa aina luontaisesti yhteyteen. Nämä hienot psykologiset termit kun ovat oikeastaan selviytymismalleja ja sitä eräänlaista keinottomuutta, millä tunteita kierretään.
Tunne kun on lopulta kehon mielen viesti, tarve taas kertoo sen mitä yritän suojata ja toiminta se, miten toimin siinä tilanteessa ja sen jälkeen selviää, kykeneekö ihminen yhteyteen vai katkaiseeko hän yhteyden toiseen. Jos toiminta on hyökkäävä  ja irrallaan itsestä, se kertoo, että silloin tapahtui jotakin ja olin ”jossain muualla” kuin tässä. 

Ja tällä tarkoitan sitä, että ihminen voi kävellä 80% kävelylenkeistä niin, että ei osaa kertoa mitä lenkillä näki. Jos joku hänelle pitää pienen kyselyn lenkin jälkeen. 

Mulle työ on sellainen asia, että teen sen niin hyvin kuin pystyn. Olen ollut tiimissä, missä tiimin johtaja käytti asemaansa väärin ja koko tiimi väsyi. Tähän nitoutui kokemus, mikä oli hyvin kehollinen ja se oli ahdistus. Yritin pitää tätä ahdistusta sisälläni, jolloin sain rytmihäiriöitä.
Pelkäsin, että menetän ammatilliset kasvoni ja en voi olla sitä mitä oikeasti olen ja oikeastaan menetinkin, kun työnohjauksessa huusin työkaverille, että lopeta se valehtelu ja paskan jauhanta. Hän kun oli narisisti. Tiedän, että tässä työ ja ystävyys roolissa on jotakin samaa. Peittelen jotakin ja toisaalta päästän jotakin tunnetasolla ulos ja samaan aikaan tiedän, että enempää ei voi päästää ja jos päästän, on vaara, että menetän ammatilliset kasvoni ja sitä en halua.

Siksi koen, että tämä keskustelu on käytävä..

Koska lopulta tärkeintä on se, että kun toinen kadottaa itsensä. Toinen vetää pinnalle ja työssä rooli on vahvasti työhön liittyvä. Eikä tämä oikeastaan liity, edes vain ystävääni. Vaan kaikkiin, jokaisen pitäisi työyhteisössä vaalia yhteyttä, vaikka tunteet elävät arjen keskellä. Heittää se pelastusrengas, nähdä ja kuulla mitä toisella on arjen keskellä sanottavaa. Helppoa se ei ole, koska mukana on tunteet. Mutta sen voin luvata, että sitä voi harjoitella. 

Äitini kysyi tänään kahvipöydän ääressä, että mitä olet minulta oppinut…

Jäin ihan pohtimaan:

”Sellaista elämän kepeyttä totesin ja sitä, että olen saanut olla sellainen kuin olen. Ei ole tarvinnut pienentää itseään, olet rakastanut ja antanut luvan olla ja kasvaa. Olet kestänyt mun tunteet, etkä ole kääntänyt selkää. Olemme voineet tarkastella elämää, niin mennyttä kuin tulevaa. Pohtia tunteita, tarpeita, käyden läpi myös kipukohtia, välillä itkien ja välillä nauraen, mutta rakastaneet ja rakentaneet yhteyttä ja halanneet aina lopuksi.

Olen oppinut sulta myös sinnikkyyttä, huumoria, puheliaisuutta ja resilienssiä. Sitä, että aivan kaikesta voi selvitä!”

Tänään ymmärrän paremmin miksi minä olen minä ja miksi äiti tuntee niin kuin kokee. 

Ymmärrän nyt myös äidin pelon juuren ja turvattomuuden.
Aittakokemuksen, missä äiti oli lapsi ja pelko meni kehollisena kokemuksena niin suureksi, että se sai äidin lamaantumaan.

”Niin. Silloin tunsin, että naps, sekoan! Hän napsautti sormiaan.

Ja jatkoi. Olin silmät auki koko yön, tuskan hiessä! Ja ajattelin, että se oli tässä! En voinut tehdä muuta kuin rukoilla !”

    ⁃    Olit lamaantunut, totesin!

Vielä tänäänkin pelko taitaa olla yhtä kuin tuo lapsuuden kokemus. Siksi aika usein äitini toteaa, että ei häntä pelota. Jos toimintakyky vain säilyy. Mutta entä jos ei ole kyse sekoamisesta? Entä jos kyseessä oli paniikkikohtaus?! Siinä ajatus on tämä, kun tunne tarttuu ohjaimiin.

Ohjasin äitiäni tuomaan itselleen turvaq ja eriyttämään sitä hetkeä tästä hetkestä. Siinä pohdimme pöydän äärellä tunteita kaiken takana ja ohjasin keskustelua kohti äidin omia tarpeita.
Mikä sitä turvqq tuo, kysyin. Entä mitä sanoisit sille sinussa olevalle lapselle ja miten tärkeää on ymmärtää tänään, että pelollakin on tärkeä tehtävä. Koska jos sitä ei ole, se ei voi pelastaa henkeäsi.  Ymmärrys siitä, että tässä hetkessä kaikki on hyvin ja tässä hetkessä voin jo valita toisin. Ei tarvitse olla jähmettyneenä. Vaan voin olla tarvitseva, tehdä asioita mitkä luo turvaa ja kasvattaa yhteyttä toisiin.

Niitä siinä pohdimme. Yhdessä! Kahvikupin äärellä, vaihtaen ajatuksia. Äiti on yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä- siksi kaikki herättää välillä suuriakin tunteita.
Koska roolit ovat muuttuneet. Mutta rakkaus ei välillämme ole muuttunut ja miten tärkeitä ovat nämä korjaavat kokemukset.

Äitini halasi ja totesi;

Voi rakas! Kiitos näistä kauniista ja hyvistä sanoista . Olen otettu  miten rakkaus  meidän välillä on säilynyt  ja siihen olen aina pyrkinytkin. Enkä halua sitä menettää koskaan .

❤️

Tämä päivä tarjosi kuin uudenlaisen tavan kokea itsensä ja maailman turvalliseksi.