Palasin omalta opintovapaalta töihin elokuussa. Työhön paluun jälkeen olen paljon pyöritellyt mielessäni asioita, mitkä liittyvät ihmisen tapaan toimia tietyissä tilanteissa. Pyrin olemaan omassa työssäni vähän liiankin pedantti. Teen asioita perusteellisesti ja pyrin siihen, että joustan ja lasken, että kaikki saisivat saman verran aikaa ja tilaa tehdä asioita mitä heille kuuluu. Näin en ole kokenut kuitenkaan aina ympärilläni olevien ihmisten toimivan.

Olen todennut oman elämäni ja omien opintojeni kautta ihmisen mielen olevan hyvin huolikeskeinen ja murehtiminen on hyvin luonnollinen tapa reagoida silloin kun elämässä on haasteita ja silloin aika usein käy niin, että ratkaisujen sijaan mieli alkaa pyöritellä ongelmia ja lopulta niistä tulee se ainoa asia mitä pystymme näkemään. Olenkin päässyt taas näkemään mitä tapahtuu, kun näin käy tiimityössö. Missä yksi on varustettu tällä murehtimiseen pyrkivällä ajatusmallilla milloin toinen taas herkästi lähtee samaan mukaan ja kolmas tarttuu tiimin energioihin ja ei osaa tai uskalla asettaa rajoja ja esittää muutos ajatuksia. Lopputulos on hämmennys ja tila missä aletaan toimimaan näistä uhkakuvista käsin. 

Huolestuneena mielemme kulkee kehää, mantelitumake on jatkuvassa hälytystilassa jolloin se skannaa vain uhkia. Asioiden loputon kelaaminen ei kuitenkaan johda mihinkään rakentavaan. Sen sijaan se johtaa helposti itsekritiikkiin, häpeään ja muihin ikäviin tunteisiin ja lopulta se aiheuttaa meille ihan oikean sisäisen uhkareaktion. Ihminen ajaa kuin itse itse ansaan. 

Synnytämme lopulta uhan omista ajatuksistamme ja tämä käynnistää päälle selviytymistilan, joka tunnetaan myös taistele-pakene tilana tai jää paikoilleen -reaktiona. Tässä tilanteessa pitäisi jonkun tiimissä osata ankkuroitua turvaan ja pysähtyä ja yrittää rauhoittaa levoton työkaveri ja myöskin oma laukkaava mieli ja uhkakuvat. Tai tiimissä siihen ei kukaan pysty, olisi jonkun siihen työpaikalla pystyttävä. Muuten tilanne alkaa vaikuttamaan koko työyhteisöön. 

Sisäisen kriitikkomme ollessa äänessä tarvitsemme sen vastakohdaksi itsemyötätuntoa. Sitä aikuista, joka rauhoittaa siellä sisimmässä olevaa pientä lasta, mikä ehkä kaaoksen keskellä kokee olevansa turvaton. Ettei pääse käymään niin, että se lapsi nousee tekemään valintoja palaveripöydän ääressä tai yhteisen kahvipöydän ääressä ja näin aiheuttamaan ympärilleen kaaosta.

Tunteiden säätely on todella tärkeä taito ihan jokaisella ja sitä voi myös harjoitella. 

Kun olemme tilanteessa, jossa tunteet kuumenevat, lähdemme helposti niiden vietäväksi. Kielteiset tunteet ovat normaaleja ja niitä saa ja pitää voida ilmaista. Mutta sitä pitää pohtia, että miten. Se ei saa johtaa tietenkään toisten loukkaamiseen. Toisinaan hankalien asioiden ja tunteiden käsittelyssä tarvitaan aikaa ja etäisyyttä, ja toisissa hetkissä ne on parempi purkaa heti. 

Olen itse todennut, että kun mieli kuohahtaa, otan etäisyyttä asiaan ja sitä ennen yritän huomioida mitä tunteita tämä tilanne minussa herättää? Liittyykö siihen ehkä jotain fyysisiä tuntemuksia kehossani? Kun tunnistan triggereitä itsessäni, voin hyödyntää niitä valitsemalla tietoisesti, miten toimin tilanteessa ilman että reagoin siihen heti. Tämä auttaa jo paljon tunnistamaan, missä tai miten voin muuttaa ajattelutapaani, jotta voin käsitellä vaikeita tilanteita paremmin.  

Tunteiden säätelyä on mahdollista harjoitella arkisissakin tilanteissa.

Aivomme ovat koko ajan aktiiviset. Ajatuksemme ovat sisäistä puhetta, joiden taustalla on aina omia uskomuksia, jotka ruokkivat emotionaalisia reaktioitamme. Jos voit tutkailla tunteen taustalla olevaa uskomusta, voi aika nopeasti huomata onko se sinulle hyödyllinen vai ei. Jo tämä jo auttaa oivaltamaan toisenlaisia toimintatapoja. 

Kun osaa nimetä ja tunnistaa tunteita, voit alkaa kuunnella niitä tarkemmin. Tunteet ovat viestintuojia ja kertovat meille aina jotain odotuksistamme ja omista tarpeistamme.

 

” Suloisii ja haikeita on naarmut ikävän,

ne hiipii kaiken kauniin rinnalle.

Joitain hetkii vaikeita, nyt vasta ymmärrän, ne vaatii aikaa tulla pinnalle"...

 

 

Olen luontaisesti optimistinen ja toiveikas ihminen, olen joutunut 

kohtaamaan myös kipeitä tunteita, menettämisen pelkoa ja myös hyväksymään sen, kuinka vähän mulla on lopulta kontrollia asioihin, joita tapahtuu ympärilläni. 

 

Näiden tapahtumien johdosta tunteideni päälle muodostui kuin eräänlainen korkki. Päivät ovat kuin seuranneet toisiaan. Kaikki on ollut pohjimmiltaan järjestyksessä ja ihan hyvin, mutta silti olo on ollut erilainen. Muutama viikko sitten tuo korkki hetkeksi kuin aukesi kun olimme puolisoni kanssa taas parisuhdeterapiassa. Yhdessä. Yksin. Erillisinä ja haavoittuvina. Tuntui siltä kuin esirippu olisi laskeutunut ja ne naamiot riisuttu pois ja siinä hetkessä, oli vain ne kummankin kipupisteet ja haavat. 

 

Tämä vuosi on haastanut puolisoani kasvuun ja sen kautta myös minua. Tunteet ovat alkaneet nousemaan pintaan ja mieheni on alkanut kasvamaan kuin  tietoisemmaksi omista tunteistaan. Sen kautta olen ymmärtänyt myös oman osuuteni tässä kaikessa. Sen miten olen vaatinut kuin miestäni kasvuun ja olemme ajautuneet kuin pikkuhiljaa umpikujaan. Olen tämän vuoden aikana ymmärtänyt, että miehelläni se sisäinen lapsi on jäänyt kehittymättä ja hän vasta opettelee synnyttämään sitä itsessään.

Tämän kautta olen alkanut pohtimaan myös sitä miten herkästi me muutumme sellaisiksi, millaisena muut meidät näkevät. Kriisitilanteessa emme usein näe metsää puilta ja sitä miksi toinen pakenee tietokoneelle, kun toinen vaatii riidan selvittelyä. Terapeuttimme on saanut tehdä meidän kanssa nyt töitä, että hän on saanut nämä lapsen tasolle tipahtavat riitapukarit ymmärtämään, mitä oma käytös aiheuttaa toisessa. 

 

Minulle kokonaisvaltainen terveys ja hyvä olo tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että olen turvassa itseni kanssa ja osaan olla enemmän itseni puolella. Se on myös sitä, että osaan kuunnella sisällä olevan sydämeni ääntä. Olen näiden vuosien aikana oppinut hyväksymään keskeneräisyyteni ja epätäydellisyyteni ja sitä kautta myös näkemään ympäristönikin hyväksyvämmin. Vaikka kehoni ei enää eri mittareiden mukaan ole “täydellinen”, kunnioitan sitä juuri sellaisena kuin se on. Tunnistan paremmin nyt synnynnäiset hermostoni piirteet. Pyrin ymmärtämään sitä, että olen elämässäni joka hetki tehnyt parhaani olemassa olevilla voimavaroillani. Ja jos pystyn sanomaa jollekin muulle asialle tarpeen mukaan ei, minun on helpompi sanoa itselleni kyllä. Se jos mikä on lisännyt omaa voimaani ja auttanut samalla myös kehoani voimaan paremmin!

 

Terapiassa nostimme päivänvaloon ne varjot minkä kanssa olemme kotona yrittäneet tulla toimeen huonolla menestyksellä. Pohdimme asioita niin omista kuin toisen tarpeista käsin. Riippuu paljon varmaan ihmisestä mikä lopulta katkaisee kamelin selän. Puolisollani se oli se, että asiat eivät terveyden suhteen menneet niin miten hän oli ehkä alunperin ajattellut. Elämästä alkoi tulla hiljalleen selviytymistä. Selviytymisestä alkoi muodostumaan kuin eräänlainen elämäntapa, vaikka sen pitäisi olla lyhytaikainen vaihe ja kun ei ollut kykyä selvitä itse, alettiin etsimään keinoja selvitä itsensä ulkopuolelta.

 

Siinä sitten minä sohvalla kuuntelin puolisoani, kun hän puhui ja kun minä puhuin, hän kuunteli. Aloimme etsimään terapeutti rinnallamme erilaisia ratkaisuja ongelmaamme. Teimme yhteiset pelisäännöt millä pelata ja sovimme, että mennään niillä eteenpäin ja katsotaan kuinka käy ja

annetaan olla, ellei valoa näy.

 

Nautinto ja elämästä nauttiminen vaatii sen äärelle pysähtymistä. Se vaatii tilaa aivoissa ja mielessä. Jos mieli on koko ajan kuormittunut erilaisista vaatimuksista, ei tilaa ole. Kymmenen vuoden yhteiseen parisuhde taipaleeseemme mahtuu myös näitä kriisin paikkoja. Hetki jolloin minä paloin loppuun ja se hetki kun isäni kuoli ja tämä hetki kun puolisoni alkoi väsymään omaan työhönsä ja hänen henkinen jalka katkesi. Viime vuonna kun tämä kriisi eskaloitui, kohtasimme suhteemme vaikeimman ajanjakson ja silloin aloimme käydä parisuhdeterapiassa. Siitä asti olemme siellä käyneet suhteellisen säännöllisesti kohta puolentoista vuoden ajan. 

 

Voin oikeastaan sanoa, että tärkein matka elämässäsi on ollut matka minuun itseeni. Joskus itsekseen tuleminen on ollut hirveän kivuliasta, mutta sen jälkeen on se turvasatama ollut olemassa itsessäni. Olen tämän vuoden aikana terapiassa käsitellyt paljon surua, omaa parisuhdettamme  ja sitä oman isäni kokoista ikävää ja sitä, miten ison osa turvaa hän vei mukanaan ja miten suurelta tuntuu välillä se taakka, että hoidan nyt aikuisena lapsena äidin asioita ja varaan aikaa hänelle lääkäriin ja samaan aikaan tasapainoilen oman terveyden ja ikäkriisin kanssa. Samalla olen myös ihmetellyt sisimmässä olevaa tyhjyyttä ja riittämättömyyden tunnetta, mitä opintojen ja työn yhdistämien on saanut aikaan. Sitä sellaista tunnetta, että on päiviä milloin oikeastaan mikään ei tunnu miltään ja on päiviä, milloin tunnetasolla tipahdan kuin niihin lapsuuden tunteisiin.  

 

Turvallisuus rakentuu lapsen ensimmäisen 5 v aikana. Samoin turvattomuus ja tämä turvattomuus aktivoituu sitten parisuhteessa. Kriisin keskellä tarvitaan paljon viisautta katsoa toista ihmistä silmiin, samalla ymmärtäen myös hänen prosessia itsestä erillisinä prosessina. Meillä ei ole parisuhteessa oikeutta vaatia toiselta ymmärrystä siihen mitä ehkä ennen on tapahtunut, mutta voimme vaatia toiselta lempeyttä ja ymmärrystä itseä kohtaan tässä hetkessä ja voimme yhdessä pohtia mihin riitelyssä pyrimme? Voittamaan toisen näistä lapsuuden tunteista käsin, vai pääsemään yhteiseen tavoitteeseen. 

Missä kummankin tarpeet ja tunteet tulevat kohdatuksi.

 

Parisuhde ei ole aina helpooa ja siksi voin yhtyä Suvi Teräsniskan laulun sanoihin..

... ja kun asiat nousevat pinnalle,  voimme muuttaa ne paremmin osaksi omaa tarinaamme...

Olen haaveillut jo vuosia siitä, että pääsisin käymään Auschwitzissä. Tänä kesänä se unelma toteutui. Matkasta Krakovaan tuli itselleni merkityksellisempi mitä ajattelin alunperin, koska lähdin matkaan serkkuni kanssa.

 

Osa serkuistani on ollut lapsuudesta asti osa elämääni. Heidän kanssaan olen jakanut elämäni erilaisia hetkiä ja saanut aikaan yhteisiä elämän mittaisia muistoja. Kaikkien serkkujeni kanssa en ole ollut paljon tekemisissä aikuisena, muutaman kanssa taas yhteydenpito on ollut tiiviimpää lapsuudesta tähän päivään. Johtuen siitä, että meissä on ollut joitain yhdistäviä tekijöitä ja olemme viihtyneet yhdessä. 

 

Kauneimmat muistot serkuistani ovatkin niitä matkamuistoja elämän varrelta. Yhden niistä muistoista serkkuni minulle reissussa kertoi:

 

”Muistan sun olleen lapsena papan tyttö. Istuit papan sylissä 2-vuotiaana ja yhdessä katselitte mökin ikkunassa olevia kärpäsiä. Sanoit ”kääkä” ja osoitit ikkunassa olevaa kärpästä. Silloin pappa nousi aina penkiltä ja lähti ikkunaan niitä kanssasi ihmettelemään”. 

 

Serkullani onkin uskomaton voima täyttää muistini niillä sydäntä lämmittävimmillä lapsuuden muistoilla. Hän saa aitoudellaan ja hersyvällä naurullaan minutkin nauramaan ja kysymyksillään pohtimaan myös niitä elämän suuria kysymyksiä. 

 

Meillä on myös samanlainen outo huumori ja pidämme kumpikin samoista asioista. Nauramme paljon ja usein pelkkä katseiden kohtaaminen saa aikaan nauruhepulin. Olemme aina äänessä, mutta ajattelemme asioista myös syvällisesti. Kumpikin meistä on taipuvainen myös melankoolisuuteen. Näemme henkisyyden voimavarana. Rakastamme merta, papukaijoja ja koiria. Ja ostamme paljon kenkiä ja koruja. Sauna on meille suorastaan pyhä paikka. 

 

Serkkuni on mua kymmenen vuotta vanhempi, vaikka näyttää ikäistään paljon nuoremmalta. Podemme kumpikin tahollamme eräänlaista ikäkriisiä. Pohdimme elämän rajallisuutta ja ihmettelemme silmäkulmiin muodostuvia ryppyjä ja piilottamme harmaantuneitq hiuksia hiusvärillä. 

 

Serkkuni oli suurin tuki silloin kun elämästäni katosi pohja ja paloin loppuun. Hän ymmärsi mitä kävin läpi, koska oli itse kokenut saman. Hän tuki, kuunteli ja tsemppasi ja sanoi ne tärkeät sanat: sä selviät tästä! 

 

Välissämme on välimatkaa, mutta laitamme toisillemme usein viestejäsi ja videopuheluita. Viestimme päättyy usein sanoihin; olet rakas ! 
 

❤️

 

Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt tuttavuutta tunteeseen mikä itselleni on ollut uusi ja jopa pelottava. Silloin tunnen kuinka näkymättömät sormet kietoutuvat kuin kaulani ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin. Yleensä tämä tunne tulee silloin kun käytän paljon ääntäni tai koen stressiä. Tai silloin jos yritän päästä siitä eroon suorittamalla, tai joudun pakottamaan itseni suorittamaan. Siinä hetkessä korvat alkavat humisemaan ja keuhkoista nousee ahdistus ja kaulaani alkaa kuristamaan.

 

Tällä viikolla pohdittuani asiaa ammattilaisen kanssa sanoin, että kurkkuni on kuin rajoitin. Silloin kun mennään liian lujaa ne näkymättömät sormet tulevat kaulalleni ja silloin tiedän, että on aika himmata. Päästää irti. 

 

Nämä tuntemukset myös kertovat tarinaa siitä, että reppuuni on pakattu liikaa ja jotain on unohdettu ottaa pois. Ne kertovat myös siitä, että olen ollut ylikierroksilla jo pitkään. Enkä ole kuunnellut itseäni. Vaan ajatuksen ja ekoni voimin olen kuvitellut, että pystyn itseäni palauttamaan. 

 

Nämä näkymättömät sormet, ovat näiden kuukausien aikana myös lisänneet ymmärrystäni itsestäni. Tämä kaulaani kuristava heppu kun hiipii esiin aina silloin, kun elämässä on liikaa jotakin. Tämä kyseinen heppu on laittanut myös pohtimaan omaa ikääni syvällisemmin ja sitä mikä tässä elämässä lopulta on merkityksellistä. Olen myös alkanut tekemään siirtoja sinne suuntaan, että ne sormet häviävät kaulaltani. 

 

Toisin sanoen voisin sanoa, että tämän jälkeen vielä paremmin ymmärrän sen mikä merkitys lapsuuden traumoilla ja tunnekokemuksilla on omaan hermostooni tänään. Sekä sen, että lapsuuden voimakkaat tunnekokemukset vaikuttavat meissä edelleen myös aikuisena tietynlaisena turvattomuutena. Sillä ymmärryksellä ei kuitenkaan lopulta ole paljon merkitystä, jos ei ymmärrä sitä mikä pitää omaa herkkää hermostoa ylikierroksilla. Koska se lapsuuden traumojen paraneminen siellä hermoston tasolla ei lähde vain sillä, että sitä vain ruoditaan terapiassa ja etsitään kuin tekijöitä ja syitä ulkopuolelta sille miksi hermostoni toimii tietyllä tavalla. Vaan enemmänkin sillä, että opin toimimaan itse niin, että osaan purkaa tunteitani ja ajatuksiani hermostolleni turvallisella tavalla ja osaan hakea turvaa itsestäni ja itselleni ja sen kautta ne kokemukset hiljalleen korvautuvat toisilla kokemuksilla ja ne tunteet minussa eivät tunnu enää niin voimallisesti. Silloin myös kehon autonominen hermosto alkaa toimimaan optimaalisella tavalla ja alkaa korjaamaan itse itseään ja ne näkymättömät sormet pysyvät pois kaulaltani.

 

Ja niinhän se on, mitä enemmän vuosia tulee. Sen enempi näitä näkymättömiä heppuja liikkuu. Joudumme elämässämme aika-ajoin pysähtymään ja kurkkaamaan reppuumme ja pohtimaan mitä juuri sillä hetkellä kannamme repussamme?! Onko painoa liikaa, vai ehkä liian vähän ja mitä otamme sieltä pois, että jaksamme sitä kantaa jatkossa. Joudumme myös enemmän etsimään keinoja siihen miten jaksamme kantaa reppuamme ja tarvitsemme välillä myös muiden apua sitä kantamaan. 
 

❤️

Olen näiden vuosien aikana saanut huomata, että Ihminen on oikeastaan sitä mitä hän ajattelee ! Onneksi meillä on kuitenkin vapaus valita mitä ajattelemme ! Se mitä ajattelemme herättää meissä aina tunteen. Kehosi kuulee kaiken sen, mitä mieli sanoo. 

 

Tunteen kun kokee se purkautuu, ellei ihminen ole jäänyt kiinni johonkin ajatukseen, mikä nostaa esiin uuden tunteen, tunteet kun voivat olla päällekkäin, mutta ne ovat kiinni aina omassa uskomuksessa ja omissa ajatuksissa. Tunteen voima kuitenkin heikkenee kun tätä tunteen purkamista jatketaan aina uudestaan ja uudestaan. Se ei ole aina helppoa ja monesti olemme oppineet kiertämään tunnetta ja painamme sen alas omien uskomustemme vuoksi. Jolloin ajatustemme ja tunteen tuoma viesti ei tavoita ymmärrystämme. Alamme uskomaan tarinaa mitä kehomme ja ajatuksemme nostavat esiin tunnetasolla. Oikeastaan voisi sanoa, että tunnet sitä mihin tarinaan uskot. Hiljalleen kun niitä tarinoita alkaa muutamaan. Niistä tarinoista alkaa päästämään irti, ei ole tarvetta enää tuntea tiettyjä tunteita. Näin omalla kohdallani on käynyt.

 

Negatiiviset ajatukset kuitenkin vääjäämättä vaikuttaa tunteisiin. Ahdistuskin on oikeastaan tunne, mutta se ei ole vaarallinen eikä sitä kannata yrittää työntää sivuun. Se on sinulle pieni (joskin kipeä) toive, että kääntyisit vihdoin itseäsi kohti ja kysyisit, mitä sinulle kuuluu ja mitä ahdistuksen takaa löytyy. Koska  kun alkaa ahdistaa, käy helposti niin, että pian kaikki alkaa ahdistaa. Ahdistus on seurausta siitä, että on ohittanut omat tarpeensa tai tunteensa pitkään. Kun huomaa ahdistuksen, pitäisi kysyä itseltä: Mikä tunne haluaa tulla kuulluksi? Minkä tunteen olen yrittänyt ohittaa? 

 

 

Olen viime aikoina kiinnittänyt ihan huomiota siihen, miten lähelläni olevat ihmiset puhuvat ja pohtinut mitä tarinaa he uskovat. On tärkeää osata katkaista negatiivinen ajattelun kierre. Oikeastaan osata tunnistaa se hetki, kun omat ajatukset alkavat saamaan aikaan ahdistusta ja haastavia tunteita ja pohtia, onko ne edes totta. Vai luovatko omat ajatuksesi omaa turvattomuuttasi. Kun voi nähdä maailman turvallisena, ei kehonmielen tarvitse silloin reagoida kaikkeen. Olenkin todennut miten tärkeää on lopulta on tiedostaa, että aina voi valita toisen tien ja rakentaa myös oman uskomuksen oman elämän tarinassa. Kun luot uskomuksen, luot samalla myös todellisuuden. Jokainen voisi oikeastaan kysyä itseltään, mitä hyödyn kun pidän tästä kiinni. 

 

Muullakin on uskomuksia, mitä olen työstänyt;

 

Elämäni on selviytymistä. 

Ikä tuo mukanaan vaivoja.

Flunssakausi tuo mukanaan tartuntoja.

Mikään ei koskaan riitä. 

Koko terveydenhoito pettää.

On aivan turha yrittää.

Ihmisiin ei voi aina luottaa.

Mun täytyy tehdä.

 

Näiden kohdalla olen tehnyt valintoja;

 

Elämään kuuluu vastoinkäymisiä, samoin kuin ilon hetkiä.

Ikä on vain numero, mutta kehooni ja ajatuksiini voin myös osaltaan vaikuttaa itse. 

Flunssakausi ei tarkoita aina tartuntoja. Jos ymmärrät stressin merkityksen terveyteen, et välttämättä edes saa flunssaa.

Minä voin valita mihin riitän.

Vaikka terveydenhuolto on kovilla, on silti heitä ketkä tekevät työnsä hyvin ja suurell sydämellä.

Kun etenen pienin askelin, pääsen lopputulokseen.

Onneksi elämässäni on heitä, joihin voin luottaa.

Minä saan tehdä! 

 

Tämä vuosi, niinkuin edellisetkin vuodet ovat nostaneet esiin stressin oireet, mitkä aika pian nykyisin tunnistan. Korona sai aikaan itselläni autonomisen hermoston toimintahäiriön. Mikä on tuonut jaksamiseen ongelmia. Ehkä suurin ongelmani onkin se, kun olen stressaantunut ja väsynyt, alan herkästi uskomaan tarinaa mitä kehoni sillä hetkellä viestittää ja aika usein se viesti on väärä. Olen kuitenkin jo niin pitkällä, että tiedostan tämän. Sallin tunteet. Yksi yleisimmistä stressin oireistani on vagushermon epätasapainosta johtuva pään ja niskan alueen lihasten jännittyneisyys. Hampaiden yhteen pureminen, migreeni ja niska-hartiaseudun kivut mitkä voivat johtua siitä, että vagushermo ei toimi kuten sen kuuluisi.

 

Olen kärsinyt jännityspäänsäryistä ja stressin aiheuttamasta migreenistä, ahdistuksesta sekä hampaiden yhteen puremisesta jo vuosia. Kaikki oireeni linkittyvät enemmän ja vähemmän stressiin – mitä haastavampaa arki on ja mitä enemmän koen stressiä, sitä tiukemmalle menee kehoni, mieleni ja hermostoni. Ikävintä ehkä kaikessa onkin usein  se, että juuri silloin kun tarvitsisin eniten tasapainottamista, lempeyttä, pysähtymistä ja rentoutumista, ajan löytäminen siihen tuntuu olevan kateissa. 

 

Keho reagoi silloin ulkoiseen paineeseen, ja hermosto menee valmiustilaan. Joudun tasapainottamaan sitä omilla valinnoillani. Sitä olen tehnyt nytkin. Oikeastaan melkein puolisen vuotta. 

Ja sanoisinkin, että tunteet saa nousta ja saa tuntua. Uskaltamalla olla itseni tukena, silloinkin kun koen vaativia (tai todella vaativia) tunteita, vahvistan omia tunnesäätely taitojani ja kykyäni olla hylkäämättä itseäni. 

 

❤️