Mulla on jäänyt kaksi tunnekokemuksta omasta lapsuudesta vahvasti mieleen ;

Toinen oli se, että menimme viettämään kesää Savonlinnaan. Olimme aloittamassa lomaa. Tunne oli käsinkosketeltavan innostunut ja odottava. Päivä oli lämmin ja vanhempani antoi meille serkkujen kanssa muutaman markan ja saimme itse käydä ostamassa R- kioskilta irkkareita. Muistan ne katseet, sen levollisen tunneilmapiirin. Oli kesä, oli alkavan yhteisen kesän pirskahteleva riemu. Oli isovanhemmat ja ne irkkarit. Vielä tänäänkin muistan sen salmiakin maun mitä valitsin omaan pussiin ja jos muusta karkista haluan eroon, niistä en koskaan. Jo yksi karkki riittää siihen, että se tuo vielä tänäänkin mielihyvää. 

Toinen rakas muistijälki liittyy lapsuuden kesiin myöskin. Äidin lapsuuden kotiin Keski-Suomeen. Olimme savusaunassa. Oli jälleen kesä, ja auringon lämpö. Oli isoäiti ja äiti ja sisko. Olimme saunoneet juuri savusaunassa. Vetäisin pyyhkeen lantiolle ja juoksin paljain jaloin saunan jälkeen kylmää, kosteaa nurmikkoa pitkin mökkiin. Muistan vieläkin sen tunteen; laskevan auringon lämpö ja säteet iholla,  nurmikon kosteus ja tuoksu ja saunan tuoman lämpö iholla. Kannoin käsissäni pientä limpparipulloa ja juostessani varoin, että sieltä ei läikkynyt juomaa yli. Pullossa oli sitä tummaa Hartwalin omenalimua. Hassua, että juuri tämä hetki, se pienen pieni hetki, on porautunut jonnekin syvälle tunnemaailmaani. Ei siinä ollut sen suurempaa. Oli vain ne tärkeät ihmiset, ja aistikokemukset.
Vielä tänäänkin kesä, sauna, se tietty omenalimu ja nurmikko paljaiden varpaiden alla, saa aikaan tuon hyvän olon tunteen.

Pystyn kuin tavoittamaan tuon pienen lapsen uudestaan vielä tänäänkin, mikä minussa silloin oli ja usko tai älä, on edelleen..

Näihin kumpaankin kokemukseen nitoutuu vahvasti myös läsnäolon tila. Sen ansioista nuo tunteet ja aistikokemukset on kuin koodattu hermostooni. Edelleen rakastan tervan tuoksua, kesän lämpöä ja salmiakin makua. Myös omenalimu maistuu yhtä hyvältä kuin silloin lapsena.

Nämä hetket lapsuudesta on mulle merkityksellisiä. Koska voin palata näihin hetkiin myös aikuisena. Sulkea silmäni ja keskittyä tähän samaiseen läsnäolon hetkeen; heinään varpaiden alla, saunan löylyihin iholla. Tai salmiakin makuun huulilla. Voin tavoittaa, sen rakkauden mitä näissä hetkissä tunsin…

Muistan olleeni lapsena ala-asteella sellainen ujo ja hiljainen, se luokan takapulpetissa omissa maailmassaan viihtyvä introvertti. Teininä en ollut hyvä koulussa ja jännitin ja pelkäsin yli kaiken esillä oloa. Ihailin salaa heitä, ketkä olivat vahvasti esillä. Tykkäsin piirtää ja maalailla
tauluja. Viihdyin myös yksin. Kun lapsena ujouteni vuoksi kuljin usein ”varpaillani” joka paikassa, nuorempana taas samaistuin heihin kenellä voimaa oli ja opin elämään kameleontin tavoin, jotta en aiheuttaisi kenellekään harmia tai muita ikäviä tunteita. Voimakkaat tunteeni näytin vain kotona vanhemmille.
Muuten oli helpompi kääntää tunteet sisäänsä, näin pärjäsin parhaiten, olla kuin se kiltti tyttö. Nuorempana koin sisäistä levottomuutta, jota kukaan ei minussa nähnyt. Kun oli paha olo, kirjoittelin päiväkirjaa, mutta ne syvimmät tunteet jäivät käsittelemättä. Olisin tarvinnut enemmän niitä kehollisia turvan kokemuksia ja sitä, että joku tavoittaa minussa olevan tarpeen. Edelleen se tietynasteinen pelko ja turvattomuus kulki minussa mukana, se teki valintoja puolestani ja esti elämästä. Aloin uskomaan tietämättäni sitä samaa tarinaa kuin lapsena; ehkä olen vähän saamaton. Ehkä en osaa ja pysty. Enkä oikein ääneen osannut pyytää edes apua. Suuntaviitat elämässä katosivat. Aloin rakentamaan roolia, missä kovuudella oli se isompi rooli.

Viimeksi opinnoissa puhuimme psykologisesta turvallisuudesta 
Turvan kokemuksesta. Tähän nojaa oikeastaan kaikki. Turvan kokemus syntyy autonomisessa hermostossa suhteessa  omiin vanhempiin. Ymmärtäminen aikuisena tapahtuu mielessä, mutta opittu vanha tapa elää ja on siellä hermostossa. Siksi voit tietää tarkalleen, mitä haluaisit tehdä toisin – mutta silti jokin sinussa vetää takaisin tuttuun ja turvalliseen hermoston tapaan. Ja siksi se ns lisää yrittäminen ei ole ratkaisu.
Ratkaisu on päinvastainen. Kun muutoksen tieltä poistetaan vastustus, hermosto ei enää taistele muutosta vastaan – eikä tarvitse käyttää vuosia itsensä muuttamiseen.

Voisin sanoa, että turvan kokemus omassa työssäni syntyy kauttani niissä hetkissä, kun kyykistyn aikuisena pienen ihmisen tasolle.
Katson syvälle silmiin, hymyilen, kosketan ja tavoitan sen sisimässä olevan pienen sydämen ja hänen tarpeen. Turvaa syntyy lopulta vain aidossa läsnäolon kokemuksessa ja kosketuksen kautta. On ollut tärkeää oivaltaa, että nämä
lapsuudessa opitut turvan kokemukset siirtyvät mukanamme aikuisuuteen. Joko ne kokemukset hermostossa sitten kohtaavat , tai ne välttelevät. Mutta se mikä lohdullista, sen minkä hermosto on oppinut, sen voi myös vähitellen poisoppia ja ikäänkuin koodata ja rakentaa uudelleen.

Turva ja hoiva on siis kehollisia tunteita ja niitä
Ei tavoita, jos jokin itsessä on aikuisena kesken. Työssäni paljon kohtaan kouluttajani mainitsemaa ns kiintymyshuutoa. Huutoa, että jotain yhteydestä jää katki.
Aika monesti näen, että aikuinen voisi toimia näissä
tilanteissa toisin. Mutta jokin osa hänessä ei ymmärrä toimia. Jos aikuinen ei kohtaa lasta oikein, jää tämä kehollinen vireystila päälle ja tunteiden säätely ei toimi ilman aikuisen tukea. Vastaavasti  silloin kun vaaratutka toimii tasapainoisesti - se viestittää vaarasta oikeaan aikaan. Jos taas tulkitsemme vaaraa tulkintojen nojaamana, vaaratutka alkaa välittämään vaaraa väärissä tilanteissa .

Olen paljon opiskellut elämän aikana. Tärkein matka on ollut se, että olen tehnyt matkaa itseeni. Kohdannut tunteita ja oppinut sanoittamaan tarpeitani. Sen kautta olen kohdannut myös nämä lapsuuden tunteet uudelleen ja olen oppinut sanoittamaan tarpeeni. Olen opetellut olemaan itselleni se vastuullinen vanhempi, joka tuo turvaa sille sisäiselle lapselleen.
Olen saanut rohkeuden toimia, tavoitella unelmia, tunteista huolimatta. Tärkeää on ollut myös se, että ymmärrän muita ja heijastan toisten kautta peiliä myös itseeni. Olen paljon pohtinut, mitä minä teen silloin, kun paine ympärillä kasvaa.

Ja nyt ymmärrän…

”Ahaa. Tätä minä ajattelen.
Tätä minä teen, kun en tunne oloani turvalliseksi”…

Olen opetellut vuosia asettamaan rajoja. Vielä
tärkeämpää on kuitenkin ollut oppia asettamaan rajat oikealla tavalla. On ollut välillä jopa raskastakin huomata, että
kun oppii asettamaan rajat, se herättää vääjäämättä aina tunteen toisessa. Rajojen asettamisesta puuttui itselläni vuosia kuin tasapaino. Alkuun pahoittelin ja koin tästä vahvaa syyllisyyttä. Nyt aika monesti näen jo syvemmälle;

Näen, että hänellä on paha olla, mutta se paha olo on hänen prosessinsa, eikä minun tehtäväni ole korjata sitä.

Tähän liittyen rajoista puhutaan yksilötasolla ns omista rajoista ja laajemmin, tasapainoisista rajoista. Joko rajat ovat liian tiukat tai löysät . 
Tasapainoiset rajat tarkoittavat , että olemme suojassa ja osaamme asettaa rajat, mutta pystymme huomioimaan myös toisen tunteet ja ajatukset. Sekä pystymme säätelemään tunteita toisen kehon viestien mukaan ja osaamme myös arvioida miten kenenkin kanssa kannattaa keskustella ja missä tilanteissa .
Tähän liittyy myös se, miten me kohtaamme toisen, kun toinen viestittää tunteillaan ettei kaikki ole hyvin. Osaanko empaattisesti kohdata, vai kiirehdinkö ja alan neuvomaan toista surussa tai tunteessa eteenpäin.

Olen tehnyt paljon töitä omien tunteiden kanssa. Haastanut itseäni ja opetellut tuntemaan myötätuntoa niin itseäni, kuin toisia kohtaan. Aikoinaan kun prosessoin itseäni terapiassa, koin tulleeni sen jälkeen vähän jopa minäkeskeiseksi. Terapian loppuvaiheen "minäkeskeisyys" on usein välttämätön suojavaihe. Kun rajat löytyvät, niitä joutuu aluksi puolustamaan joskus hyvinkin jyrkästi, jotta ei valuisi takaisin vanhaan. Vasta sen jälkeen, kun rajat tuntuvat turvallisilta, alkaa lopulta laskea suojamuuria ja päästää herkkyyden sekä aidon kohtaamisen esiin.  Haluan seisoa omilla jaloilla, mutta en koskaan niin, että kohtaisin toisen ilman empatiaa ja kiitoksen sanaa. Koen, että silloin jotain jäisi kesken ja en kykenisi näkemään häntä ihmisenä. 

Tänään ymmärrän, että
tunteet tulee ja menee. Samoin ajatukset. Kun odottaa hetken ja kokee tunteen, joka täyttää sillä hetkellä maailmani, hetken päästä se on jo vaihtunut toiseksi. Ellen yliajattelun kautta jatka sen voimaa. Aika usein uskomme ajatuksiamme, välillä pohdin. Mitä meistä tulisi jos uskaltaisimme luottaa.

Siksi näen tärkeänä viikonloput ja arjen joka irrottaa hetkeksi kaikesta. Se ei tarkoita enää sitä, että en voisi tehdä jotakin työasioita kotona tai käydä läpi haastavaa tunnetta läpi töiden jälkeen. Vaan se tarkoittaa sitä, että voin purkaa, sallia ja tunteista huolimatta pysyn toimintakykyisenä. Ja jos jokin työasia kotona auttaa jaksamaan arjessa, silloin sen paikka työstämiseen voi olla joskus myös koti.
Tunnistan nykyisin myös sen, missä menee yliajattelun raja ja miten se vaikuttaa kehooni. Siksi tämä on osattava myös katkaista.

Viime viikonloppuna olin ystäväni kanssa syömässä ja kulttuurin äärellä. Istuimme rannalla, nautimme lämpimästä päivästä ja juttelimme, päivitämme kuulumiset ja nauroimme. Tänä viikonlippuna taas nautin siitä, että sain olla kotona ja kävin laittamassa isän haudan kuntoon. Tein hyvää ruokaa, lepäsin ja istuin terassilla viltin alla.

Ja kumpikin vaihtoehto palveli sen hetkisiä omia tarpeitani..

Olen omassa elämässäni saanut kohdata terveyteeni liittyviä huolia. Siksi terveys ei ole mulle ollut koskaan itsestäänselvyys.

Omasta terveydestään huolehtiminen on kuitenkin normaalia. Nuorempana paljon myös sivuutin asioita, enkä jaksanut niillä vaivata mieltäni. Koska tiesin, että ihmisellä nyt voi olla jokin pieni laukaiseva tekijä, joka saa hänet huolestumaan. Laukaisevan tekijän havaittuaan hän alkaa tulkita omaa kehoaan niin, että kehon toiminnoista ja ilmiöistä löytää ikään kuin ilmiselviä sairauden merkkejä. Siksi en halunnut hakea vain diagnoosia, vaan yritin elää oireiden kanssa. En halunnut olla yhtä kuin sairaus. Silloin kuitenkin koin aika monesti tulleeni kohdatuksi sairauksieni kanssa. Kun menin lääkäriin, minua ei kohdattu vain sairaana vaan ihmisenä. En kokenut vähättelyä,

tai hoitoon pääsyn vaikeutta.

Nyt jokin on muuttunut ja se ei tunnu hyvältä.

Olen tämän vuoden aikana joutunut muutamia kertoja tilanteeseen, missä olen oireideni kanssa kohdannut vähättelyä ja olen joutunut kuin potilaan paikalta siirtämään itseni lääkäriksi ja etsimään kuin vastauksia itse omiin oireisiin. Koska en ole saanut hoitoa niihin muuta kautta.

Näinhän se menee, että kun kiintymyssuhde aktivoituu muuttuu keskustelun dynamiikka. Yleensä tämä tapahtuu omalla kohdallani silloin, kun en tule kohdatuksi.

Silloin koen yksinäisyyttä, ulkopuolisyyttä ja pahaa oloa. Tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään on kuitenkin ihmisen tärkein psyykkinen perustarve. Kun tämä tarve ei täyty, se voi herättää surua, turhautumista tai vihaa. Näin on käynyt myös viime aikoina.

Olen koko elämäni kokenut jossain määrin kipua. Siksi olen opetellut selviämään kivun kanssa. Mulle ns liike on ollut aina lääke ja en ole pystynyt jäämään kipuun makaamaan. Koska se ei vain aina toimi. On ollut pakko opetella elämään kivun kanssa. Muutaman kuukauden ajan olen kuitenkin joutunut päästämään osittain myös tästä ajatuksesta irti oman selkäni kohdalla, aina se pelkkä liike ei tuo apua ja jälleen on ollut pakko pysähtyä ja pyytää apua heiltä ketkä ymmärtävät paremmin mistä on kyse. Olen tullut kohdatuksi maksalla siitä, että saan hoitoa ja olisin jäänyt kipuni kanssa yksin jos rahaa ei olisi ollut. Olen täällä kirjoittanut mielen palikoista, mitä yleensä liikuttelen omassa mielessäni näissä tilanteissa. Samaa teen myös kivun kohdalla: 

Hyväksy kipu osaksi elämää, jotta se ei hallitse kaikkia ajatuksiasi.

Kokeile tietoista ja rauhallista hengitystä kehon rentouttamiseksi ja hengitä sen läpi.

Pidä kiinni säännöllisestä ja terveellisestä arjesta.

Liiku kevyesti omien rajojesi puitteissa.

Tärkeää on ollut jatkaa sellaista arjen elämää. Koska aika moni asia vain kuuluu ikääntymiseen ja moni asia paranee sillä, että liikkuu ja hoitaa kehoa ammattilaisten, lääkkeiden ja liikkumisen voimin.

Se on ollut todella tärkeää, koska jos olen jännittynyt, tuntuu kipu vielä pahemmalta. Seurauksena on silloin kivun ja jännityksen oravanpyörä. Mitä pidän yllä myös omien ajatusten voimalla.

Tämä viikonloppu meni lääkkeiden voimin. Söin sen mitä lääkäri määräsi ja lepäsin. Kirjaimellisesti lepäsin, otin lääkkeet, menin sikiöasentoon ja vaivun omaan ”horrokseen” pariksi tunniksi. Selkä on tänään vähän parempi, ei kunnossa, mutta parempi.

Sen kunniaksi, laitan hiuksiin hiusvärin ja kasvoille kasvonaamion ja ostan jonkun ihanan leivoksen. 

🩷

..Haluan uskoa, että selkä tulee kuntoon…

🩷

Tulin maanantaina kotiin perinteiseltä tyttöjen reissulta. Nukuin sen jälkeen yhdeksän tunnin unet ja seuraavana päivänä olin taas täynnä virtaa. Sykevälivaihtelu on muutenkin tällä lomalla ollut hyvää. Vaikka on ollut hetkiä, milloin olen tuntenut väsymystä.

💚

Jokaisen työvuoden jälkeen tuijottelen aina hetken seinää ja toivon, että pääsisin taas käyntiin. Ja niinkuin täällä olen paljon kirjoittanutkin, että sen tuijottelun kautta muodostuu se tila, jossa voin odotella esiin nousevia tunteita.

Silloin olen herkkä reagoimaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Levänneenä sitten voin saada päähänpiston, että maalanpa tämän seinän. Ajan siltä istumalta kauppaan, ostan maalin ja pensselit ja alan hommiin. Reissun jälkeen otin vain aamukahvin ja istahdin terassille. Olen opetellut sietämään myös sitä, että jokin asia voi ja saa jäädä kesken ja kaikkea ei tarvitse tehdä heti.

Omasta loppuunpalamisesta oppineena voin tänään sanoa, että syyt väsähtämiseen eivät ole niin yksinkertaisia, kuin liiallinen työmäärä ja kiireinen arki. Syy on usein syvemmällä. Lomalla olen siksi yrittänyt välttää sitä, että menisin vauhdikkaasti hetkestä toiseen ja suorittaisin myös vapaa-aikaa. Koska tekemisestä puuttuu silloin sielullinen syvyys. Se ei lataa energiaa, vaan voi viedä sitä. Mutta en ollut myöskään tekemättä yhtään mitään.

Burn out kun syntyy usein hitaasti hiljaisista kompromisseista, jotka vievät sua kauemmaksi siitä, kuka sinä lopulta oot. Taustalla on usein syvälle juurtuneita ajatus- ja toimintamalleja, jotka eivät enää palvele hyvinvointia. Näin oli myös omassa uupumisessa; oli opinnot mitkä oli pakko työn puolesta käydä loppuun ja työ mikä tuntui hyvältä ( turvalliselta ) mikä otettiin pois, koska meni terveys. Oli pakko luopua, mihin mieli ei ollut valmis. En pystynyt itseni kanssa kompromissiin. 

Ehkäpä juuri siksi epävarmuuden sietäminen väsyneenä ja kuormittuneena on mulle haastavaa. Epävarmuuden keskellä kun aivot herkästi alkavat varautua pahimpaan. Silloin en näe enää ratkaisuja. Vaan mieli skannaa koko ajan uhkia. Tämä muistuttaa aika paljonkin siitä, kun joskus paloin loppuun ja siihen liittyen mieli tekee myös virhetulkintoja vielä tänäkin päivänä. 

Monella on tapana käsitellä näitä tunteita ; välttelemällä, tarkistelemalla tai itselleni hyvin tyyppillisellä tavalla , liialla ajattelulla. Kun epävarmuus yritetään ajatella pois, mieli yrittää etsiä siihen ratkaisun ja jos taas päälle jää se ns negatiivinen kehä, se lisää vastaavasti ahdistusta. Omalla kohdallani se ei ole vaihtoehto. Jos keho on väsynyt, ei liikunta silloin vaan toimi. Tälläkin lomalla olen loman alussa keskeyttänyt ihan itseni ääneen ja olen yrittänyt olla läsnä ja olen ottanut murehtimiseen ja yliajatteluun etäisyyttä ja pyrkinyt tekemään ne asiat mihin voin vaikuttaa. Joku joskus sanoi; että murehtiminen voi olla merkki myös älykkyydestä. Fiksut ihmiset osaavat ennakoida ja ymmärtää syvemmin mikä voi mennä pieleen ja koittavat löytää siihen ratkaisukeinoja.

Epävarmuuden ja ahdistuksen hetkissä olen laittanut mielen peruskunnon 5 asiaa kuntoon; uni, terveellinen ruokavalio, säännöllinen liikunta, sosiaaliset suhteet ja mielekäs tekeminen. Näitä palikoita olen liikuttanut tälläkin lomalla. Koska aina kun tekee itselle jotain merkityksellistä kohoaa myös mieliala ja se tekeminen vie huomion pois ajatuksista. 

Tänään annoin aikaa liikunnalle. Eilen annoin aikaa äidille.

Töissapäivänä olemiselle. Kävin silloin verikokeissa, enkä lähtenyt salille, vaan lepäsin. Tiistaina olimme konsertissa ja keskiviikkona kävin kehonkorjauksessa. Se teki todella hyvää ja vapautti kipua ja antoi kehollista tilaa rentoutua. Huomenna menen kylään ystäväni luokse ja maanantaina alkaa arki.

Kun aloitin loman, en saanut kiinni ajatuksesta; että olen lomalla! Ja nyt en saa kiinni ajatuksesta, että aloitan työt. Toisaalta, tarvitseeko?! 

🩷

Jospa menisi vain päivän kerrallaan ja eläisi hetkessä …

🩵

Loman neljäs viikko alkaa olemaan puolessa välissä. Oli eilen ihana todeta, että olen palautunut. Olin loman alussa hermostossani hyvin levoton. Lopulta se, että lähdimme heti etelään auttoi kehoani palautumaan. Vaikkakin kyllä, se ei ole aina helppoa. Loman alkaminen on iso siirtymä, joka nostaa usein pintaan monenlaisia tunteita aina helpotuksesta ahdistukseen ja väsymykseen. Siirtymävaihe vaatii mieleltä ja keholta aikaa sopeutua, ja lopulta tunteiden ailahtelu on siinä kaikessa täysin normaali reaktio arjen pysähtymiseen.

Toisin taas kuin hormonien merkitys tähän kaikkeen. Mikä omalla kohdalla tuntuu välillä hyvin epänormaalilta. On ollut tärkeää valita hitaampi arki, luopua vaatimuksesta olla entisellä tasolla ja antaa lupa itselle levätä. Sallia itselle myös suru, viha tai pelko sen sijaan, että taistelisin omia tunteitani vastaan. Hyväksyä, että kehoni toimii tietyllä tavalla juuri nyt – "antaa kehon olla" ja sallia myös väsymys  ja erinäiset oireet ja kolotukset ilman syyllisyyttä.

Tälläkin lomalla itsemyötunto on ollut tärkeää. Lähtökohta siihen, että voin auttaa tai olla läheisilleni se paras puoli minusta, on ollut se, että pystyn suhtautumaan itseeni ymmärtävästi ja myötätuntoisesti. Myötätunto itseä kohtaan on ollut erityisen tärkeää haastavissa hetkissä. 

Sanoin miehelleni etelässä; 

”Me emme ole yksi, vaan olemme kaksi erillistä ihmistä ja meillä kummallakin oma hermosto ja erillaiset tarpeet. Nämä hermostot kun keskustelevat keskenään. Tunnen kehossani kun sinun hermosto virittyy loman alussa ja minä kuulen ne kehoitukset ”tehdä jotakin” paineena, kun minä samaan aikaan yritän päästää irti ja koitan kertoa, että nyt
tarvitsen lepoa. 

Ja koen ne vaatimukset  silloin ”uhkana” ja liskoaivot kyllä nappaavat tästä heti kopin. Koska koen silloin riittämättömyyttä. Väsymystä ja turhautuneisuutta.

Tarvitsen loman alkuun tilan pysähtyä ja tilan kokea ne tunteet mitä esiin nousee. Jotta en pala loppuun uudestaan. Kun tämän ymmärrät, silloin ei tule riitaa. Se on vain asia mikä täytyy hyväksyä, tai me riitelemme jatkuvasti. Koska ei ole voimaa muuhun”. 

Ja näin se on, kun akut 🪫on tyhjät ei ole mistä antaa muille. Nyt kun on saanut levätä, olen saanut virtaa 🔌jaksanut tehdä asioita ja olen jaksanut olla tukena myös muille. Ja olenhan mä saanut tällä lomalla aikaan myös sen, että otin yhden tai kaksi askelta kohti unelmaani. Perustin yrityksen, sen mistä olen vuosia puhunut ja haaveillut ja suunnittelin nettisivut ja onhan se herättänyt erilaisia ajatuksia ja tunteita. Oma yritys kun on vähän kuin oma lapsi, se on tämän jälkeen mukana elämässä 24/7 ja pyörii mielessä alinomaa. Ja eihän tämä oman yrityksen tarina ole hetkessä syntynyt. Sitä on tässä hiottu ja suunniteltu jo vuosia. Opiskeltu ja haettu suuntaa kaikelle.
Ensimmäinen askel piti tehdä jo koronavuonna, mutta siinä kohtaa se ei ollut realistista.

Kävin toissapäivänä  aamiaisella Helsingissä. Samalla kävin verikokeissa ja sairaanhoitaja alkoi juttelemaan mulle. Hän kyseli mistä tulen ja mitä teen työkseni. Kerroin hänelle ja selvisi, että meillä on aika paljon yhdistäviä tekijöitä. Hän oli innostunut yrityksestäni ja siitä, miten seison vahvasti omilla jaloillani ja kysyi; voimmeko verkostoitua?! Ja sanoi, että on kiinnostunut kuulemaan lisää ja kannusti, että ota omat tilat käyttöön.

Jäin pohtimaan sen jälkeen, että aina kun olen pohtinut että onko tämä nyt sellainen juttu mikä pitää tehdä?! Mulle annetaan eteen niitä kannustajia, ihan tuntemattomista ihmisistä. Löytyi sivun tekijät. Löytyi vertaistukea ja niitä tsemppaajia. Katsotaan mitä kaikkea tässä vielä tuleekaan vastaan. Ja kyllä mä tiedän, että kun pääsen taas loman jälkeen arkeen kiinni ja akut 🪫 tyhjenee, tulee se tunne "poistua pois paikalta". Toisaalta, mä olen myös kokenut sen, että tunteet muuttuvat, kun ottaa tilaa ja sitä omaa aikaa ja antaa niiden olla..

Hassua miten juuri eilen sanoin äidilleni.
On tärkeää välillä pohtia, että olenko tässä kaikessa nyt itseni puolella? Kysymys paljastaa nopeasti, milloin toimii itselleen oikein ja milloin yrittää näyttää muiden silmissä hyvältä tai oikeanlaiselta. Lisäsin myös sen jälkeen, että älä koskaan anna toisen pienentää sun valoa, unelmia ja elämää, äläkä anna lyödä sua muottiin, mihin pitäisi kaikkien mahtua. Kun sellaista ei ole. Vaan kanna itsesi ylpeydellä ja ammenna voimaa heistä, ketkä joskus sanoivat, että sinusta ei ole mihinkään! Kun susta on! Kun minustakin on, vaikka silloin joskus ajattelin ettei ole. Ja itse tahdon entistä enemmän vastaanottaa, sallia ja hyväksyä elämässä tapahtuvat asiat näkökulmasta, että asiat tapahtuvat minua varten. 

Sain opinnoissa käteeni kirjan mikä on puhutellut näiden vuosien aikana ja erityisesti tämän kesän aikana;

Let them; amerikkalaisen motivaatiopuhujan ja kirjailijan Mel Robbinsin kehittämä ja tunnetuksi tekemä elämänfilosofia, jonka ydinidea on lakata tuhlaamasta aikaa ja energiaa asioihin ja ihmisiin, joita ei voi hallita. Teoria opettaa, että nopein tapa saada oma elämä hallintaan on lopettaa muiden ihmisten kontrollointi ja antaa heidän tehdä omat valintansa, virheensä ja päätöksensä.

Et voi muuttaa toista ihmistä, ellei hän itse halua muuttua.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinun pitäisi antaa muiden kävellä ylitsesi ja kohdella sinua huonosti ilman seurauksia. Teorian tavoitteena on auttaa sinua asettamaan terveet rajat: annat muiden tehdä omat valintansa, mutta vastaat itse siitä miten hermostosi näissä tilanteissa reagoi ja miten lähellä omaa elämääsi heidän annat olla. 

🩵

Tulimme eilen etelästä kotiin. Olin niin onnellinen siitä, että lento oli tasainen ilman suuria turbulensseja. Koska ennen lennolle lähtöä, kapteenimme jo kuulutti;

”Tullessamme, ilma oli hyvin tuulinen ja heitteli konetta. Turbulensseja on luvattu myös menomatkalle. Pyydän teitä istumaan silloin omilla paikoillanne!”

Meillä olo ihana lomaviikko. Kun lähdin lomalle, oli hermostoni aivan kuin ylikierroksilla pohjaan juuttunut kaasupoljin. Väsytti, kiukutti ja keho oli kuin krampissa. Tuntui, että kaikki pienikin ponnistus sai kyyneleet silmiin ja tunteen pintaan. Tunnistin, että olin väsynyt ja ylikuormittunut. Vielä etelässäkin oli vaikea pysähtyä. Olin levoton sisäisesti ja sain pakottaa kuin mieltäni rauhoittumaan ja lepäämään. Samaan aikaan seurasin hotellissa olevaa toista pariskuntaa, jotka joka päivä pakkasivat jo aamulla reppunsa ja lähtivät vuorille pyöräilemään. Päivällisellä sitten vaihdoimme kuulumisia, miten he olivat nähneet puoli saarta ja miten vuorilla maisemat olivat niin kauniit ja minä naurahdin, että me olimme nähneet sen tutun allasalueen.  Sanoin sitten jossain kohtaa miehelle, että teidän loma onkin todella reipasta menoa ja lisäsin, että mä olen työvuoden jälkeen niin poikki, että mun on pakko lähteä tänne palautumaan ja luen ensimmäiset päivät vain kirjoja puun tai varjon alla. Ja kyllä, myös tällä lomalla se auttoi ja tunsin kolmannen päivän kohdalla, että voimat palautuivat ja vanne päästä muuttui löysemmäksi. Samalla vapautui tilaa enemmän muulle tekemiselle ja liikunnalle. Mutta vaikka miten paljon olen opiskellut ja tutkiskellut itseäni terapia rinnalla. On tärkein asia ollut hyväksyä pysähtyneisyys. Silloinkin, kun pysähtyneisyys saa aikaan itsessä levottomuutta. Paikoillaan pitää kuitenkin olla ja antaa vanhan purkautua itsestään. Mukavaa se ei ole. Muutos on oikeastaan ollut mulle aina helpompaa, kuin aloillaan oleminen ja pysähtyminen. Mutta vain lopulta näin, minussa oleva hermosto päästää irti ja vapautuu tilaa muulle ja se lieju, joka on kiireen keskellä laskeutunut pohjalle, nousee pintaan. 

Ilahduin tämän viikon aikana myös siitä, että parisuhteestamme on tullut jollakin tapaa tietoisempi. Pienten riitojen ja ajatusvaihtojen jälkeen, herää uteliaisuus, miksi ajauduimme riitaan. On vähemmän syyllisiä ja enemmän tahtotilaa oppia ja kasvaa yhdessä. Koska turvan ja rakkauden lähde on lopulta itsessä. Ilman vahvaa turvan tunnetta pelot ohjaavat suhteen muodostumista ja hylkäämisen pelko laittaa miellyttämään toista ja silloin kadottaa myös itsensä. Opintojen ohessa olemme paljon puhuneet ns kehämallista. Kun suhteessa toiseen tai suhteessa itseen toistuu sama ns kehä omissa ajatuksissa, se vie energiaa. Lopulta kumpikin kun on vastuussa vain omasta kehästä.

Kehä ei pyöri, jos toinen osaa muuttaa omaa käytöstään tai tulkintojaan tilanteesta. Kun toinen ei enää vaadi, jää toiselle tilaa silloin enemmän tulla kohti.

Nyt etelässä olon jälkeen, on hermosto levännyt. Tuon viikon aikana otimme irtiottoja somesta ja työstä sekä arkisista velvotteista. Kallein asia, jota pystyimme toiselle antamaan oli läsnäolomme. Meitä onnisti myös ilmojen suhteen, ei ollut poikkeavia sääolosuhteita ja onnistuimme iloksemme saamaan myös hotellin parhaimman sviitin ja huoneessa oli mukavasti tilaa ja oma poreamme ja kuin meille tehty rauhallinen allasalue (vain aikuisille). Tähtiluokitus varmisti myös sen, että saimme neljän ruokalajin päivällisen joka päivä aamupalan lisäksi. Ehkä eniten tällä lomalla kaipasin ruokaa mikä ei pitäisi sisällään niin paljon sokeria ja vehnää. Mutta, koska valitsemme kohteen säiden ja paikan mukaan, on silloin osattava sietää myös sitä, jos aina kaikki toiveet eivät täyty ruuan kanssa. Lomatunnelmaa lisäsi myös se, että meillä kotona oli Suomessa kaikki hyvin. 

Tänään heti herätessä keitin kaurapuuron, kupin kahvia ja lähdin sen jälkeen salille. Nämä on niitä pieniä hetkiä, mitä arvostan kotona myös lomalla!