Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 27. syyskuu 2020

Joskus luulin olevani...

Uskotko jos kerron, että luulin vuosia olevani tyhmä ja tietynlainen epäonnistuja. Tähän kyseiseen uskomukseen littyy epäonnitumisen tunnelukko ja vahvasti uskomus ja tuntemus, että epäonnistuu siinä mihin ryhtyykään ja on hitusen muita huonompi tai kyvyttömämpi. Niitä tyypillisiä ajatuksia, joita itseen kohdistetaan, ovat myös seuraavat: Olen tyhmä ja epäonnistuja. Tämä  tunnelukko syntyy, jos lapsena on tilanteita missä ei saa palautetta siitä missä ei onnistu, eikä saa kannustusta tai tukea asioiden opetteluun. Lapsi on viisas ja se koittaa ratkaista tuota tunnelukkoa itse joko yli-tekemällä ja todistelemalla itselle  ja maailmalle pystyvyyttämme tai sitten sitä ettemme juurikaan aseta itseämme alttiiksi asioille, joissa voisimme kokea onnistumista ja iloa. On siis kaksi vaihtoehtoa, joko päätyä suorittamaan tai välttämään asioiden tekemistä. Tyydymme usein selviytymiseen. Ihmisen pään sisällä tapahtuva keskustelu on usein vain tämän tunnelukon voimasta hyvin alistavaa tai mitätöivää itseä kohtaan. Ja monesti ihminen jää aikuisuudessa kiinni tuttuun ja turvalliseen, eikä uskalla lähteä ja kokeilla omien siipiensä kantavuutta. 
 

❤️

Itse ymmärsin tämän asian aikoinaan terapiassa. Muistan vieläkin sen hetken kun lamppu syttyi minussa ja tajusin, että enhän mä hyvänen aika ole tyhmä! Mulla on ollut lapsuudessa vain oppimisvaikeus ja kun en ole saanut tukea koulussa opintoihini vaikka olisin sitä tarvinnut olen jäänyt jumiin tuohon ajatukseen. Minussa on silloin jo kauan sitten syntynyt tämä tunnelukko, siksi koska en ole saanut koulussa sitä tukea. Ja tämä tunnelukko on se joka uskottelee minulle tänään, että olen tietynlainen epäonnistuja ja mähän voin ja mä pystyn tekemään asioita, kun vain ymmärrän millainen oppija mä olen. Tämän tunnelukon voin siis aikuisena purkaa.

Olin kuitenkin tietämättäni alkanut jo altistamaan itseäni tilanteille, joita välttelin. Olin vaihtanut  työpaikkaa. Olin aloittanut opinnot ja hakenut itselleni apua. Menin lääkäriin ja halusin, että mun oppimisvaikeus todistetaan ja kun sain siitä todistuksen käteeni melkein itkin, mä en ole tyhmä! Vaan olen erilainen oppija. Ainut, että siinä kohtaa tilanne oli mennyt jo aika pitkälle. Olin takonut liian kauan päätäni seinään ja yrittänyt ja vielä vähän yrittänyt. Lopulta jo suoritin opintojani ja unohdin siinä samalla itseni. Paloin loppuun. Terapiassa kuitenkin ymmärsin, että mulla on oikeus hakea tukea opiskeluuni, mutta mun ei tarvitse jättää  matkaa kesken siksi miltä musta tuntuu, vaan voin luottaa siihen et mua tuetaan kulkemaan matka loppuun. Mutta sisäinen lapsen ääntä mä en voi olla kuulematta. Mun täytyy kuunnella ja osata asettaa rajat jaksamiselleni ja kun opiskelen, mulla täytyy olla se palava ilo tehdä sitä. Ja kun sisäinen lapseni huutaa, että mä en selviä ja olen tyhmä. Mä voinkin itseni tuomitsemisen sijaan kysyä ”Mitä jos kaikki meneekin ihan hyvin?”Ja kyllä, en saanut koulussa aikoinaan tukea ja apua mitä olisin tarvinnut. Siksi opettelin luovuttamaan ja aloin uskomaan, että olen epäonnistuja. Mutta nyt mä olen aikuinen ja mä voin pyytää itselleni tukea ja mä voin antaa sille omalle sisäiselle lapselleni turvaa. 

Muistan lapsuudesta vieläkin sen tunteen kun menin kotiin huonojen koenumeroiden kanssa ja tiesin, että palaute niistä ei ole hyvää. Sitä ei aina sanottu ääneen, mutta muistan ne sellaiset huokaukset. Ne tunteet ovat vielä mussa tänäänkin olemassa. Herkästi uhriudun, jos en meinaa ymmärtää tai osata tehtävän antoa. Kiukuttelen itselleni tunnetasolla ja olen jätttämässä leikin kesken. Samalla tavalla kuin lapsena koulussa, silloin kun mulla ei ollut aikuista vierellä ketä olisi sanonut, että sä selviät ja mä autan sua!  Olin se takapulpetin ujo tyttö joka jäi oppimisvaikeuksiensa kanssa yksin. En uskaltanut sanoa ääneen, että en osaa ja auttatko mua selviämään? Sain mä onneksi kehujakin, koska olin taitava piirtämään ja maalaamaan ja hyvä laulamaan. Mulla ei ollut kuitenkaan rohkeutta lähteä kehittämään itseäni sillä saralla. Koska sisäinen uskomus oli vahvasti, etten pärjää ja tuli useasti tunne, että en jaksa enää edes yrittää. 

❤️

Tähän päivään mennessä olen opiskellut työni ohessa jo monta tutkintoa. Kiitos loppunpalamiseni. Sen kautta voin nyt sanoa löytäneeni itseni ja arvoni mitä kohti haluan ojentautua. Nyt on menossa opinnot mihin en olisi koskaan kuvitellut pystyväni ja haastan sen kautta itseäni joka päivä. Se tunne kun pääsen eteenpäin ja onnistun antaa mulle itselleni paljon. Enää en vain halua selviytyä, vaan haluan  enemmänkin tehdä ja valita asioita sydämestäni käsin. Välillä en onnistu siinä yhtään, välillä taas paljon paremmin. Se rakkaus itseä kohtaan on tässäkin osoittautunut minulle avainasiaksi. Entä jos en tuomitsekkaan enää minussa nousevia reaktioita? Entä jos tämä matka on minulle tarkoitettu? Ja asiat onnistuvat ja ei ala enää tuntumaan siltä, että taon päätäni vain seinään. Ja jos taas alkaa, voin jättää matkan kesken? En siksi, että olen epäonnistuja vaan siksi, että olen tänään aikuinen ja osaan kuunnella sisäisen lapsen ääntä ja en hylkää häntä enää. Entä jos muistaisin myös sen, että minun ei enää ole pakko reagoida huonommuuden tunteisiin?

Ja sallin sen silti, että joskus reagoin.

❤️

Eikä sekään ole lopulta epäonnistumista vaan ihan vain ihmisenä olemista.

❤️

28D8AB72-8640-4378-9B67-C0CD8AEB1ECA.jpg

lauantai, 19. syyskuu 2020

Kun ikävä kasvaa niin suureksi...

...” Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää, kun ikävä kasvaa niin suureks, et sen alle jää”...


Tiedän, että tuleva joulu tulee olemaan täynnä tunteita. Se nostaa niin elävästi mieleen edellisen joulun kun tiesin sisimmässäni, että se olisi meidän yhteinen viimeinen joulu. Kun katsoin sinua silloin, mietin vain miten saan pidettyä itseni kasassa. Otin valokuvia muistoksi koska tiesin, että et olisi seuraavana jouluna enää keskuudessamme. Ajatus siitä tuntui musertavalta. Muistan kun heitimme sinut ja äidin illan päätteksi kotiin, kiitit ja halasit. Sanoit, että ilman meidän apua tämä ei olisi ollut mahdollista. Tiesin sisimmässäni, että olit silloin jo todella heikossa kunnossa ja monelta tuo lähteminen siinä kunnossa yhteiseen joulun viettoon olisi jäänyt tekemättä.  Sinä lähdit. Teit sen meidän vuoksemme. Halusit jättää meille ja siskon lapsille muistoksi valokuvan sinusta heistä ja joulupukista. Ostin sinulle silloin lahjaksi kirjan Isä kerro minulle, se jäi täyttämättä. Voimasi eivät sen kirjoittamiseen enää riittäneet. 

Tänä jouluna joulu on erilainen, viemme yhdessä haudallesi kynttilän ja siskon pojat ovat piirtäneet jo sinulle haudalle kortin, ja halusivat siihen kirjoitettavan: terveiset sinne taivaaseen. Meillä on sinua ikävä! Jos saisin toivoa joululahjan, toivoisin sinut vielä vaikka ihan pieneksi hetkeksi seuraamme. Halaisin sinua, istahtaisin kainaloosi kuin silloin pienenä tyttönä ja kertoisin, miten tärkeä ja rakas olet. Kertoisin myös sinulle miten olemme pitäneet lupauksemme ja huolehtineet kaikki asiat kuntoon. Tiedän, että olisit myös ylpeä minusta ja siitä miten pitkälle olen elämässäni kuolemasi jälkeen päässyt.  Olen Uskaltanut ojentautua sitä kohti, mihin en olisi uskonut pystyväni. On hetkiä jolloin  melkein kuulen äänesi korvissani ja sanoisit hienoa! Sinä pystyt siihen! Muistan sinua, ole vain kiitollinen jokaisesta kokemuksesta ja hetkestä! 

Ikävässä on sellaisesta surumielisyydestään huolimatta on jotakin todella kaunista. Se kertoo siitä, että se mitä kaipaat on ollut todella rakas ja tärkeä se kertoo myös mielikuvista, muistoista ja odotuksista. Se voi myös olla rakkautta menetettyä kohtaan. Tietynlaista haikeutta palata uudestaan sellaiseen paikkaan, jonne ajatukset kerta toisensa jälkeen vievät uudestaan. Ikävä voi kohdistua yhtä hyvin tunteeseen, kosketukseen, nauruun tai vaikkapa ihan tuoksuun. Kaikissa noissa on jotain, jonka haluaisi kokea vielä uudestaan.

Samalla ikävän tunne on myös ihana. Ikävän tunteen kautta koen, että hän on mukana matkassani, jakamassa näitä yhteisiä muistoja. Ainakin ajatuksissani. Samalla voin muistuttaa itseäni taas siitä, miten onnekas olenkaan ollut, että juuri sinä olit isäni ja olen saanut löytää elämääni jotain niin tärkeää ja merkityksellistä. 

On hyvin inhimillistä, että ikävän ollessa raskaimmillaan, tästä voi olla vaikeaa tuntea kiitollisuutta. Oman kehoyhteyden takia ikävä voi tuntua myös fyysisenä kipuna. Näin muistan tunteneeni silloin kun koirani kuoli. Se tuntui nimenomaan kipuna rintakehässä. Ikään kuin koko sydän olisi ollut tunteen voimasta hajoamassa kappaleiksi. Nyt kun kirjoitan tätä, itken. Pitkästä aikaa tunnen kuinka kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Samalla kun tunnen surua, tunnen kuinka selkäkipuni väistyy. Rentoudun. Ja kun nyyhkytän, elimistöni myös rauhoittuu. Siihenkin on syynsä, se vapauttaa oksitosiinia itkun jälkeen. Tämä kemikaali on kehomme oma luontainen puudutusaine. 

Välillä on päiviä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan hyvin. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin mielen ja koko kehon valtaa pohjaton ikävä. Viime viikolla oli sellainen päivä...

... en jäänyt kuitenkaan ikävän alle ❤️ jatkan taas elämää.

 

ABB5E719-96F5-4AB1-97A6-97FF6B505907.jpg

lauantai, 12. syyskuu 2020

Viikonlopun ajatuksia...


Jotenkin ihana työviikko, tuumasin kun lähdin töistä kotiin. Sellaisia onnistumisia, mistä saan kiittää itseäni. Lämpimiä syyspäiviä ja hyvin nukuttuja öitä. Ihana kortti  ystävältä ja lenkki äidin kanssa. Sellaisia pieniä juttuja mistä tuli hyvä mieli. Olen saanut myös huomata, että suru on tehnyt musta rohkeamman. Tietynlaiset haasteet eivät herätä pelon tunteita, vaan luottamusta siihen, että jos tarkoitus on kulkea tätä tietä onnistun ja jos tarkoitus ei ole, vaihdan suuntaa. Eilen tuli isää ikävä. Nousi mieleen  eräs asia minkä olisin halunnut kertoa ja ne hetket kun menimme kylään vanhemmilleni sain ovella halata häntä. Hän aina halusi tietää mitä mulle kuuluu. Hetkeksi taas sisäistin ajatuksen, että niin näitä hetkiä ei enää ole. On uuden elämän alku. 

Muutama vuosi sitten oli valtavan kaunis syksy. Muistan kun seisoin työpaikan pihalla ja ihastelin sen väriloistoa. Mietin silloin mennyttä kesälomaa ja sitä miten sekin oli täydellinen. Kiitin mielessäni kaikesta. Tuntui kuin olisin saanut levätä joka solulla. Siitä muutaman viikon päästä koirani kuoli. Tuntui kun häneen mukanaan olisi lähtenyt palanen minua. Niin painavalta suru tuntui. Tuon syksyn jälkeen elämä on tuonut eteen menetyksiä ja haasteita. Kun isäni sairastui myötäelin vuoden hänen vierellään. Kuoleman jälkeen putosin hetkeksi kuin tyhjiöön ja päätin, että haluan  näyttää itselleni vielä jaksavani ja toivoin että tämän kaiken jälkeen minussa on vielä voimaa. Ymmärsin, että elämästä ei koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan ja syntyi vahva ajatus siitä, että haluan elää omien arvojen mukaista elämää. Suuntaviivat olivat vai hukassa. Paljon pohdin asiaa ja olin jo hakemassa kouluun. Samaan saunaan esimieheni ehdotti mahdollisuutta opiskella omaan työhöni liittyen. Tartuin siihen, koska halusin löytää taas merkityksen elämälleni ja tuntea tunteen, että onnistun ja voin vaikuttaa onnistumiseen itse, koska isäni kuolemaan ja sen tuomaan suruun en voinut vaikuttaa. En silti osannut kuvitella mille matkalle lähdin. Se matka on laittanut haastamaan itseäni ja välillä on tuntunut siltä, että ehkä tämä matka on jonkun toisen matka, ei minun. Mieheni ei ole antanut minun kuitenkaan luovuttaa niissä herkissä vaan on työntänyt silloin mua eteenpäin. Työkaverini ovat kannustaneet ja kehuneet motivaatiota mitä minusssa on. Välillä koko homma on tuntunut kuin johdatukselta ja jos olen meinannut unohtaa ilmoittaa itseni kurssille juuri siinä hetkessä olenkin muistanut kaivaa puhelimen esiin. 

Työni mitä teen ei ole unelmatyötäni. Ohjauduin aikoinaan alalle ihan sattuman kautta. Tänään olen tehnyt sitä jo vuosia. Olen ajatellut, että niin kauan kun minussa on palo tehdä työtäni, se on ala mitä voin tehdä ja niin kauan kuin saan kasvaa työssäni vain taivas on rajana. Koen tällä hetkellä olevani oman työni ammattilainen, vaikka opiskellut tuovatkin siihen paljon uutta. Mulla on tosi mahtava työpaikka ja aivan ihanat työkaverit. Meidän ammattitaidolla edes isot haasteet eivät ole tuntuneet isoilta. Omaan työpaikkaanikin aikoinaan ohjauduin kuin johdatuksessa. Loppuun palaminen avasi siinäkin kohtaa kuin uuden oven. Työssäni me nauretaan paljon, meillä on huumoria  ja me tuetaan toisiamme ja pyritään siihen, että asioista keskustellaan avoimesti.

Tiedän, myös tunteen miten todelta suru ja pelko ja vaikeat tunteet saavat huomaamatta suorittamaan. Se tuntuu todella siinä kohtaa elämän ja kuoleman kysymykseltä. Enkä halua väittää, että  näiden vaikeiden tunteiden kanssa työskentely olisi helppoa. Vähän vaan kato relaat ja silleen. Ei. Koen, että omalla kohdalla tunteiden kohtaamien on välttämätöntä. Olen nykyisin yhteydessä siihen sisäiseen lapseen ihan joka päivä. Kuulen ja näen omat tarpeeni. Mitään opiskelua tai unelmaani en tavoittele ilman yhteyttä itseeni. Koska menee usein ojasta allikkoon, jos emme tiedosta syitä miksi alunalkajamme aloimme suorittamaan elämäämme ja jos unelmien tavoittelun lomassa unohtaa itsensä. On suuri vaara palaa loppuun uudestaan.

Mietin aamulla kun heräsin, että mä  rakastan myös syksyä. Vaikka olen kesänlapsi. Syksyn värit ja se tietynlainen tunnelma.
Mulla on syksystä sellainen ajatus, että syksy kuin sallii sen että on kuin lupa antaa aikaa levolle ja saa vetäytyä viltin alle. Poltan paljon kynttilöitä ja rakastan takan tuomaa valoa. Mulla on terassilla kuin oma kesämökki mihin voin hiljentyä viltin alle nauttimaan syksyn tunnelmasta. 
❤️

sunnuntai, 30. elokuu 2020

Uuden elämän alku...

Viime vuonna tähän aikaan muutimme omaan asuntoon. Lupasin silloin, että en koskaan muuta. Tänä vuonna samaan aikaan  tyhjensimme vanhempieni kodin ja muutimme äitini omaan kotiin. Tämä on ollut osittain myös tosi raskas prosessi. Yllätyimme tavaran määrästä. Onneksi on läheisiä ja ystäviä jotka ovat ottaneet yhteyttä ja tarjonneet auttavan kätensä. Ilman sitä en itse olisi jaksanut. 
❤️

Ajattelin aluksi, että kun vanhempieni koti on saatu tyhjäksi olisi surullinen olo. Jotenkin yllätyin, kun ei suru noussutkaan esiin. Enemmänkin toivo. Toivo ja jonkinmoinen ilo uuden elämän alusta. Koti on lopulta kuitenkin se paikka, missä ihminen tuntee olevansa turvassa ja rakastettu. Kotona saa olla juuri sellainen kuin on, aito ja oma itsensä ilman mitään naamioita tai teeskentelyä. Se ei ole paikka tai paikkakunta. Koti on lopulta meissä. 
❤️

Kaiken tämän keskellä on ollut  silti jollakin oudolla tavalla olo, kuin isä olisi täällä meidän kanssa edelleen. Näkisi tai kannattelisi meitä ajatusten kautta. Toisaalta hetkittäin on taas olo, kun hän olisi muuttanut jo meitä ennen toiseen paikkaan ja odottaa meitä siellä. Tosin näin kävi myös isän kuoleman kohdalla. Kun sain tiedon en osannut edes siinä hetkessä itkeä. Itku tuli sitten kun olin muutaman päivän yrittänyt ymmärtää tapahtunutta. Tunteet ovat sellaisia, että ovat kovin liikkuvaisia luonnoltaan ja jos niiden sallii tulla silloin kun ne ovat tullakseen ne viivähtävät lopulta vain hetken ja jatkavat sen jälkeen matkaansa. Ne ovat silloin välittäneet sen tärkeän viestinsä ja voivat sitten mennä menojaan. Ne eivät koskaan jää asumaan meihin. Se on lohdullista.  Joskus tuntuu siltä, että tunnetta on liikaa emmekä kestä sen kokemista. Tähän pohjautuukin itselläni oma sanonta, en jaksa enää yhtään!! Silloinkin usein auttaa, kun tunnistan itse tunteen ja sanon  hiljaa mielessäni ” hei, tämä on nyt surua” tai huomaankin, että ”nyt olen todella vihainen”. 

Aivokuvauksissa on ihan todettu sellainen asia, että tunteen nimeäminen vähentää sen intensiteettiä.

❤️

Tiedän, että sekin päivä taas koittaa kun muistan, että paikka missä vanhempani ja minä olen asunut suuren osan elämästäni on nyt paikka missä elävät vain muistot. Silloin voin taas tunnistaa tunteen, voin yrittää  suhtautua itseeni sen keskellä lempeästi. Voimakas epämukava tunne tuntuu aina aluksi vaikealta. Sen keskellä voi kohdella itseään kuin ystävänä, joka kärsisi vastaavan voimakkaan tunteen vallassa. Voin sanoa itselleni ”Nyt juuri tuntuu tosi pahalta”. Näin osoitan silloin jo itselleni huomanneeni sen hetkisen tunteen. Sen jälkeen voin taas sanoa itselleni jotakin kannustavaa ja lempeää ja esimerkiksi muistuttaa ihan vain itseäni, että ”tämäkin tunne menee lopulta ohi”. Ja elämä jatkuu ja se lopulta taas kantaa. 

❤️
”Koti” on lopulta olotila hetkissä ja paikassa, jossa sydän pakahtuu tai vähempikin riittää. Elämässänni on ollut onni osata kantaa mukana ”kotia” , olosuhteidenkin muuttuessa. Niin monta kertaa itse olen elämäni aikana muuttanut.

❤️
Mun koko keho oli herätessä tänään sen tuntuinen kuin olisin jäänyt jyrän alle. Eilisen illan istuin kynttilän valossa ja saunoin ja yritin löytää hengityksen kautta yhteyttä kehooni. Koko päivän autoin äitiä asunnolla laittamaan verhoja ja tyhjentämään tavaroita.
Tänään lepään. Syön hyvin. Otan koirani syliini ja hengitän. 
❤️

tiistai, 25. elokuu 2020

Kiitollinen sinusta...

Mulle elämässä yksi tärkeä asia jaksamiseen liittyvä tekijä on nähdä kiitollisuutta ympärilläni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jättäisin huomioimatta kaikki muut tunteeni ja elämäni olisi päivästä toiseen positiivisten ajatusten ilmaan heittelyä ja hifistelyä. Se tarkoittaa enemmänkin omien tunteiden kohtaamista niin hyvässä kuin pahassa. Ymmärrystä siitä, että aivan jokaisella meihin istutetulla tunteella on tärkeä tehtävä.

❤️

Olen näiden vuosien aikaan saanut kokea, että meillä ihmisillä on lopulta monia teitä kiitollisuuteen.

❤️

Muistan kun isälleni vakavan sairastumisen johdosta sanoin, että olosuhteisiin ympärillämme me emme aina voi vaikuttaa ja on asioita mitä meidän täytyy vain hyväksyä, mutta ajatuksiimme voimme vaikuttaa.  Emme  aina kuule Jumalan vastaavan rukouksiimme vaikeuksien keskellä kun katsomme suoraan myrskynsilmään ja Jumalan vastaus ei ollut se mitä me siinä hetkellä toivoimme saavamme, mutta voimme nähdä Jumalan tekevän työtään kun kohdistamme katseemme pois myrskynsilmästä. Se tarkoittaa sitä, että laajennamme katsettamme ja alamme etsimään metsää puiden  sijasta ja pikkuhiljaa kiinnittämään huomiota  asioihin mitkä kaikesta kurjuudesta huolimatta on tässä hetkessä hyvin. 

Emme voi vaikuttaa aina vakavaan sairauteen tai vastoinkäymisiin mitä elämä eteemme asettaa, mutta voimme olla kiitollisia siitä kun saamme hoitoa tai tänään on kivuton päivä. Emme voineet vaikuttaa siihen, että rakas koirani sairastui ja joutui käymään ison leikkauksen läpi, mutta voimme nyt olla kiitollisia siitä, että saimme ajatuksen viedä hänet lääkäriin ajoissa ja hän sai jatkoaikaa leikkauksesta huolimatta. 

On heitä joilla kiitollisuus nousee spontaanisti esiin elämän eri tilanteissa. Itse kutsuisin heitä siunatuksi. Olen elämässäni kuitenkin kokenut  kovia ja haastavia vaiheita ja olen sen kautta joutunut opettelemaan olemaan kiitollinen siitä mikä tässä hetkessä juuri nyt on hyvin, kaikesta huolimatta. Sen kautta olen saanut myös opetella olemaan aidon kiitollinen siitä kun saan elää sitä aivan tavallista arkea ihan pienine iloineen ja suruineen. Moni meistä on tälläkin hetkellä syvässä mylläkässä juuri nyt ja voi tuntua, että elämällä ei ole mitään annettavaa mutta jos opettelet olemaan kiitollinen ne auringon säteet valaisevat kuitenkin kuin mustien ja harmaiden pilvien raoista asioita, joista voi olla kiitollinen.

❤️

Mä olen kiitollinen siitä, että vaikka viime aikoina ollut raskasta, mulla on lähelläni aivan mielettömiä ihmisiä. Heitä jotka ovat hymyileet, saaneet mut nauramaan, hyväksyneet ja kannustaneet ja pitäneet kädestä.

Heitä jotka ovat nähneet minussa hyvää silloinkin, kun en itse ole osannut nähdä. Kiitollinen olen aviomiehestäni jonka vahvuutta ja tapaa auttaa voin vain ihailla.

Olen kiitollinen myös työpaikastani ja siitä että siellä on ilmapiiri mihin on ollut helppo mennä ja olen saanut tulla nähdyksi. Kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut nyt aikaa levolle. Se ei ehkä tapahtunut niin miten itse olisin toivonut, mutta  laittoi kuitenkin pysähtymään itseni äärelle.

Olen kiitollinen myös siitä, että elämä haastaa meitä kohtamaan myös pelkojamme. Aluksi tuntuu, ettei uskalla ja lopulta katsoo sen verran kuin uskaltaa ja pikku hiljaa pelot muuttuvat näkyväksi, hyväksyen ja rakastaen.

Kiitollinen olen äitini onnesta ja siitä, että vihdoin yksi ovi on sulkeutumassa ja toinen aukeamassa.  Kiitollinen olen sinusta, joka tarjosit apuasi juuri silloin kun minusta  alkoi tuntumaan, että miten tästä selviämme.

Tuntuu ihan siltä kuin joku suurempi olisi liikuttanut palapelin paloja ja ne pikkuhiljaa pala kerrallaan ne loksahtelevat paikoilleen.
 

Kiitos myös minä, että olet niin rohkea, että uskallat kyseenalaistaa ja joskus nostaa esiin myös epäkohtia niistä tunteista huolimatta. Kaikki tunteet sallien ja hyväksyen. Kiitos myös sinä, joka olet rohkaissut  kulkemaan omia polkuja omaan aikaan. 

 

❤️