Ihana viikonloppu..

Miten voikaan nauttia vapaista päivistä niin paljon, varsinkin kun on ollut näin ihana keli. On tuntunut siltä, kuin koko hermosto olisi levännyt. Lepo ei ole mulle vain tauko arjesta, vaan tila, jossa kehon ja mielen luontainen tasapaino on palautunut. Ja siltä nyt on tuntunut. 

Istahdin terassin riippukeinuun aurinkoon lukemaan kaupasta löytämääni lehteä. Tuntui vaan tosi hyvältä, ihan vain olla ja istua auringossa ja selailla ja lueskella lehteä. Havahduin siihen, että tämähän on oikeasti tosi hyvä lehti. Just munlainen. Naurahdin miehelleni, että mä olen 50vuotias ja en ole koskaan tilannut lehtiä ja nyt voisi kyllä olla jo sen aika ja laitoin sillä sekunnilla lehden tilaukseen. Tämä pari päivää on tuntunut jo ihan lomalta. Auringon lämpö, kesä ja se, että pääsimme näkemään mun hyvän ystävän kanssa teatterin ja hyvän ruuan äärellä nollasi mieltä ja kehoa. Oikeastaan ihan sama mitä me yhdessä teatterissa katsotaan, meillä on aina yhtä hauskaa. Se on vaan se joku taika. Kun valot sammuvat ja esitys alkaa, tunne on aina yhtä ihmeellinen – vaikka olisin nähnyt saman näytelmän useammankin kerran, se tunne on vaan aina sama. Voi nauraa hauskoille sattumuksille, surra epäoikeudenmukaisuutta ja huokailla rakastavaisten onnea. Ja pakko sanoa, että olemme nähneet aivan mielettömiä teatteriesityksiä.
Teatteriharrastus vaatii toki meiltä aikaa ja rahaa. Mutta olemme todenneet, että rahaa on aikoinaan tyhmempäänkin laitettu, kun kävimme viikonloppuisin baareissa. Nyt laitamme sitä rahaa oikeastaan meidän ystävyyteen.
Ja on aika mahtavaa, että olemme löytänyt teatterin ja teatteri on valloittanut meidät! Ja voimme sanoa, että käymme paljon teatterissa, siksi arvostan aina sitä hetken ainutkertaisuutta. Toki tähän päälle käymme yleensä aina syömässä ja kahvilla tai lasillisella, missä päivitetään ne kuulumiset. Siinä jää sitten hetki aikaa nauraa meidän tyhmille jutuille ja kyllä, aina me puhutaan maailma edes hiukan paremmaksi. Ennen tarvittiin siihen rinnalle alkoholia, nykyisin ei edes sitä. 

Eilen kävin äidin kanssa myös haudalla ja istutin isälle ne kesän ensimmäiset värikkäät kesäkukat. Olimme paljon ulkona auringossa. Hautausmaa oli tosi kaunis. Tilaa jäi myös liikunnalle ja olin niin onnellinen siitä, että pystyin tänään juoksemaan. Ilma oli mitä parhain. Linnut lauloivat ja kielot kukkivat. Tein pitkän juoksulenkin ja kunnon porrastreenin ja se tuntui  vaan niin älyttömän hyvältä. Kävimme päivällisellä anopin patojen äärellä.

Tärkeää oli viikonloppuna keskittyä hyvään, koska mulla oli olo, että tänään joudun käymään läpi kudosneulanäytteen. Jotenkin vaan tiesin sen, olen pari kuukautta odottanut pääseväni lääkäriin ja tänään se vihdoin koitti. Olen ylpeä itsestäni ja siitä miten sanoitin tunteeni ja kerroin ääneen mitä tarvitsen. Vaihtoehto ei ollut kohdallani poistua paikalta. Vaan kulkea tunteen läpi. Toivoin ja sanoitin, että he kertovat minulle siitä mitä tapahtuu ja saisin käsiini jotakin mitä voisin puristaa ja mihin voisin kanavoida pelkoni. Muuten vain hengitin, puristin pyyhettä ja luotin. Rukoilin mielessäni, että anna rauha. Jossain kohtaa huomasin, että tärisin ja muistin opettajani sanat;  keho vapauttaa itsensä tärinän kautta ja näin kävi. 

Nyt sitten odotellaan ja toivotaan toki parasta !

❤️

Ystäväni soitti pitkästä aikaa viime viikolla ja kertoi, että heillä on ollut miehensä kanssa paljon sairauksiin liittyviä huolia. Leikkauksia ja operaatioita, mitkä on vaatineet lääkäreissä käyntejä ja hoitoja sairaaloissa. 

Hän toivoi, että mieli kestää kaiken…

Kun isäni sairastui vakavasti mietin samaa. Tilanne mitä kohtasin hänen vierellään, tuntui hirveältä ja sattui myös minuun. Välillä tuntui siltä, kun minut olisi revitty rikki ja parsittu uudelleen kasaan.
Kun seurasin vierellä sitä läheisen kipua ja elämän kuihtumista, tuli päähän ajatuksia; tässäkö se oli?! Ei ole enää toivoa, ei sanoja; että sinä selviät!
Oli vain se hetki missä kaikki oli hyvin tai hetki missä mikään ei tuntunut olevan hyvin. Jossain kohtaa luovutin ja jossain kohtaa taas sisuunnuin ja totesin, että jotenkin tässä on pakko pysyä kiinni elämässä ja jatkaa elämää. 

Tunnemylläkässä oli tärkeää huomata pienet asiat ja tunnistaa ne voittoina. Nähdä se mikä elämässäni toimii  edelleen? Kaikesta huolimatta, mikä hoituu?
Pieni voitto saattoi olla vaikka se, että hei, tänään jaksoin mennä töihin, selvisin työpäivästä. Tänään taas tunnistin, että tuntui  hiton pahalta. Pystyin itkemään ja hengitämään tunteen läpi ja oli se pieni hetki, milloin tunne päästi irti ja keho rauhoittui.
Tai vaikka ihan se, että sain silmät auki. Nousin sängystä ja keitin aamukahvin ja nautin siitä.

Muistan vieläkin sen ihan ensimmäisen hetken kun kävin sairaalassa isäni sairastuttua. Miten sanat siinä hetkessä takertuivat kurkkuun ja pelko kuristi ihan fyysisesti kaulaa. Miten sydän hakkasi ja jalat eivät kantaneet ja miten rauhallinen hengitys helpotti sitä hetkeä.
Yritin olla vahva ja pysyä pystyssä ja olla toisen tukena. Pidin kädestä ja silitin poskea. Kun suljin osastolta lähtiessä oven, romahdin kuin pieni tyttö. Itkin ja huusin, että miksi?! Romahdus liittyi siihen, että kehomme ja mielemme huutaa käsittelemään ne negatiiviset tunteet. Emme voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain vaiheessa tunteet vyöryvät yli, ja silloin pitää pysähtyä.

Sama on ollut omien sairauksien kohdalla. Vaikeinta on elämässäni ollut hyväksyä ahdistavia tapahtumia, jotka tulevat kuin yllätyksenä. Vaikeinta on ollut hyväksyä niihin liittyviä ajatuksia, ajatusten johdosta laskevaa mielentilaa ja hermoston kiihtymistilaa. Tilaa, missä tänään tiedän, että aivot on ns. liskoaivojen varassa. Jähmety tai kuole! Erossa jätetty tai vakavasti sairastunut, tai läheisensä menettänyt voi etsiä pitkään syitä ja selityksiä tapahtumille. Etenkin näitä syitä tulee etsittyä helposti itsestä: kun minä nyt olen tällainen, niin eihän minua kukaan huoli. Miten voikin olla, että juuri minä joudun kokemaan tällaista?!
Sille itsesäälillekin on kyllä aikansa. Sekin kun on eräänlaista tunteiden käsittelyä. Velloa täytyy ja käydä pohjalla omissa tunteissa, jotta voi taas ryhdistäytyä. 

Oleellista kuitenkin  omalla kohdalla on ollut, ettei jää pyörimään tuskaansa ja ajattele, että kaikki on omaa syytäni. Tai se, että sairaudesta ei muodostu osa identiteettiä.
Silloin lamaantuu eikä tule rakentaneeksi vastustuskykyään, sitä omaa tarinaansa.
Avioerosta, sairastumisesta, läheisen kuolemasta tai työpaikan menetyksestä tekee usein mieli puhua. Tämä liittyy jo ihmisten tarpeeseen tarinallistaa tapahtumia ja tulla jollain tavalla nähdyksi.
Minä puhun ystävälle ja kumppanille, joskus jopa terapeutille. Hänelle joka kuuntelee, mutta myös hellästi ravistelee, jos siihen on tarve. Joskus teen tiliä elämästäni Facebookissa tai oman työpaikan kahvihuoneessa. 

Kriisi saa meidät hämillemme, se lyö meidät polvilleen.
Tulee tarve jäsentää kaikkea, panna palikoita paikoilleen. Miten tässä näin kävi? Ääneen ajatteleminen ja ajatusten jäsentäminen on todella tärkeää jossain kriisin vaiheessa.

Muutos on kriisi, kriisi on muutos. Muutokset kasvattavat. Joka kerta sitä tulee väistämättä pohtineeksi omaa elämää ennen ja jälkeen.
Sanoisin, että vahva ihminen, joka on käsitellyt kriisinsä synnyttämät ahdistavat tunteet, uskaltaa katsoa elämäänsä ikään kuin ulkopuolelta ja sanoa ääneen, että kyllä, näin minulle kävi. Tältä se minusta tuntui. Tästä minä selvisin! 

Olen elämäni aikana ymmärtänyt, että vastoinkäymisiin voi valmistautua vahvistamalla psyykkistä sietokykyä eli resilienssiä, pitämällä huolta fyysisestä kunnosta sekä luomalla turvaverkkoja. Tärkeintä on hyväksyä elämän epätäydellisyys ja opetella joustavia ajattelumalleja ennen kriisin iskemistä. Tärkeää on ollut myös ymmärtää, mitä hermostossani tapahtuu ja miten voin tasapainottaa hermostoani ja palauttaa itseäni kaiken jälkeen.

Juttelimme ystäväni kanssa myös siitä, miten olisi hyvä osata myös kuunnella. Lopulta sillä ei ole väliä, mitä olemme kohdanneet, vaan sillä, kuinka opimme sitä katsomaan ja ymmärtämään. Koska aika usein kuvittelemme, että osaisimme ratkaista  toisen pahan olon. Vaikka lopulta terapeuttikaan ei tee tätä potilaan puolesta. Joskus tärkeintä olisi vain sanoa; halusin vain kysyä, miten voit.

Toisaalta taas, omassa elämässäni olen tarvinnut myös heitä ketkä ovat ravistelleet. Alkuun kuunnelleet ja lopulta keskeyttäneet, jos oma näkökyky on alkanut kaventumaan. Koska aika usein käy niin, että kun aivot ovat liskoaivojen varassa, oma näkökyky mahdollisuuksien näkemiseen katoaa. Kun ihminen toimii ”liskoaivojen” varassa, aivojen kehittynein osa eli otsalohko (joka vastaa loogisesta ajattelusta ja harkinnasta) kytkeytyy hetkellisesti pois pelistä. Tällöin toimintaa ohjaavat aivojen vanhimmat osat, kuten mantelitumake ja aivorunko, jotka reagoivat ympäristöön välittömästi ja hälyttävät vaarasta. Silloin toivon, että lähellä oleva ihminen näkee ja auttaa pääsemään tähän hetkeen ja kytkee takaisin tähän hetkeen. 
Se ei silti tarkoita mitätöintiä, vaan kuulemista, ymmärrystä ja tunteiden läpikäyntiä yhdessä. 

Olen saanut tehdä itseni kanssa aika paljon töitä sen jälkeen, kun se ns. hermostoni hajosi. Mulla on myös traumatausta, mikä on tehnyt tästä työstä työläämpää. 

Omassa työssäni tiimin johtajuudesta käsin, olen päässyt oikeastaan sinne harjoituskentälle.
Tämä rooli herättää minussa ajoittain aika haastaviakin tunteita. Epäkohdat kun ei parane itsestään. Vaan niiden takana on aina ihminen, joka nostaa asian esiin ja uskaltaa sanoa ääneen, että tämä nyt vaan ei toimi. On jaksettava kuin taistella sen puolesta mihin haluaa muutostq. Se on ajoittain raskasta ja kuluttavaa. Aika usein myös yksinäistä. Siihen tarvitaan sitä sinnikkyyttä ja myös rohkeutta ja halua vaikuttaa ja tehdä toisin. Koska jos katse kohdentuu vain siihen mikä on huonosti tai rikki, jokin osa alkaa hajoamaan minussa itsessäni. Tämä nostaa esiin sellaista turhautuneisuutta ja jopa kiukkua ja silloin kun nousee aggressio, aivojen fiksuin osa “sammuu” ja toimintaamme alkavat ohjata alkeelliset liskoaivot. Näin käy erityisen helposti siellä
internetin keskusteluissa, tai työpaikoilla tai parisuhteessa. Näissä tilanteissa kun kehossa on päällä puolustusreaktio se ei enää erota ärsyttävää kommenttia hyökkäävästä leijonasta, se tunnistaa kiihtymyksen ja alkaa valmistaa sinua pakoon tai taisteluun. Kun tämä keskustelu menee tunteisiin, järkiaivoilta “sammuvat valot”. Nykyisin tunnistan itsessäni kiihtymisen ja ylivirittymisen merkit. Vaikka itselleni tunnetta ei ole aina kiva kohdata. Ymmärrän, että fiksuin osa aivoistani ei juuri silloin ole käytettävissä, sillä adrenaliini vie minua kuin kiukkuista pässiä narussa. En ole silloin oma järkevä osa itsestäni, vaan alkeellinen liskoversio itsestäni. Siksi tarvitsen sen pienen hetken ja palaan asian äärelle myöhemmin. Vasta silloin kun hermostoni on rauhoittunut. 
Koska oikeasti tämä adrenaliinikuohahdus poistuu elimistöstä noin 20 minuutissa ja tähän väliin jää tila, missä voi valita. Rauhoittumista auttaa omalla kohdallani pitkät uloshengitykset, toisen tuki ja omien tarpeiden sanoittaminen. Ehkä vaikein asia sietää on ollut kipu ja kuoleman pelko. 

Itse ylivirittyneisyyden tila on ehkä
vastaava kuin ohituskaistalla autolla ajaessa – hetken tuntee pystyvänsä tekemään mitä tahansa, mutta jossain vaiheessa vauhti alkaa turruttaa. Ongelmaksi muodostuu se, että viimeistään kotona huomaa, ettei sisäisen kierroslukumittarin lukema laske lainkaan. Täydellinen väsymys tulee mustana huppuna päälle, mutta ylivireystila ei kuitenkaan poistu sohvalla makaamalla.

Eli lopulta, se mitä tapahtui ennen, oli silloin. Merkityksellistä on ymmärtää, mitä minussa tapahtuu juuri nyt. Mitä tarvitsen, että voin tasapainottaa minussa olevan herkän hermoston tilan. Arjessa toistuu yhä useammin jatkuva hermostollinen ylivirittyneisyys sekä mahdollinen ylivireydestä putoaminen alivireyteen ja uuvuttavaan väsymykseen. On tärkeää ymmärtää millä itseään voisi auttaa. Jos olen lamaantunut, mikä tuo turvaa ja auttaa, palauttamaan minut toimintakykyiseksi. Jos olen alivirittynyt, mikä potkaisee minut liikkeelle. Jos kehoni ei voi hyvin, miten voin sietää tätä tunnetta, että en lisää hermostooni paineen tunnetta. 

❤️

Mä aloitin vuosia sitten muuttamaan elämäntapojani. Ymmärsin, että en voi enää syödä ja juoda mitä haluan. Vaan hyvinvointi rakentuu myös ravinnosta mitä syön. Aika paljon olen pohtinut sitä, että miksi minulle on tärkeää muuttaa elämäntapoja. Ja siihen on yksi vastaus; siksi, että voin paremmin ja olen voinut samalla nähdä, että ravinnon ja liikunnan kautta paranee myös sairauksia. Olen hakenut syitä myös syvemmältä itsestäni, koska lääkärillä ei ole ollut oikeastaan syytä ottaa asiaan kantaa painoni puolesta. Koska olen aina ollut painoindeksin mukaan normaalipainoinen.

Ajattelen, että elämäntapamuutos  on oikeastaan pysyvä muutos arjen tavoissa ja ajattelussa. Ei projekti, jonka jälkeen sanotaan taas heippa kaikelle ja palataan vanhaan. Käytännössä se tarkoittaa, että alan tekemään arjessa toistuvia valintoja, jotka tukevat kehoa ja mieltä. Se ei vaadi täydellisyyttä, vaan johdonmukaisuutta.

Elämäntapamuutoksessa on kyse myös käyttäytymisen muuttamisesta. Pelkästään se, että tiedämme mitä kannattaisi tai olisi hyvä tehdä, ei oikein riitä toiminnan muuttamiseen. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Jokainen meistä esimerksiksi taatusti tietää, että painonhallita on helpompaa, jos ei ahmi herkkuja joka päivä. Tai että uneen on sitä helpompi rentoutua, mitä aikaisemmin illalla lopettaa älylaitteiden käytön. Mutta vaikka tiedämme, emme silti osaa aina toimia. Koko homman juju on lopulta siinä, että pääsee kiinni siihen, mikä on itselle se olennainen juttu, jonka takia elämäntapamuutos tuntuu haastavalta. Ratkaisun avaimet löytyvät työstämällä joko omia arvoja, tunne-elämän kysymyksiä tai uskomuksia. On hyvä ollut pohtia, millaiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja onnettomaksi. Olen oivaltanut, että ne onnelliseksi tekevät asiat ovat hyvin yksinkertaisia asioita, tavallista arkea. Omalla kohdalla suurin syy elämäntapamuutokseen on ollut se, että koen etten ole voinut hyvin ja olisi kiva, jos vielä löytyisi jotain sen oman hyvinvointini tueksi. Haluan oikeastaan kokea, että voisin tämän ikäisenä voida kehossani yhtä hyvin kuin vuosia sitten. Vaikka silloin, en todellakaan syönyt terveellisesti. Silloin vain nuorempi kehoni pystyi korjaamaan vielä itse itseään. 

Yhtenä iltana heräsin taas pohtimaan, että perus tunteeni taitaa nykyisin olla väsymys. Toisaalta ymmärrän ja olen hyväksynyt asian, että en ole nuori enää ja tämän ikäisenä se on myös normaalia. Toisaalta taas syvennyin pohtimaan, että jospa tähänkin asiaan voisi vaikuttaa vielä enemmän omilla valinnoilla. 

Voin kertoa, että
olen etsinyt tietoa, olen lukenut kirjoja ja tutustunut erilaisiin ruokavalioihin. Olen käynyt kursseja ja valmennuksia ja saanut niistä myös apua. Tuntuu ehkä taas kliseiseltä todeta; hormonit. Mutta usko tai älä, tämä elämänvaihe vaihdevuodet tai postmenopaussi ei mene ohi ilman kehollisia muutoksia. Toiset saavat apuja hormoneista. Joskin toisille hormonihoito ei sovi, oireita voi kuitenkin lievittää elämäntapamuutoksilla. Siksi olen alkanut tutkimaan asiaa enemmän. Ja totesin, että tämän ikäisenä elämäntapamuutos perustuu lisäämiseen: enemmän energiaa, enemmän jaksamista, selkeämpi rytmi ja toimivat rutiinit. Muutos syntyy, kun tavat ovat niin helppoja ja arkeen sopivia, että ne muuttuvat osaksi identiteettiä, eivätkä vain lyhyeksi erilliseksi projektiksi.

Vuosia sitten jo luovuin; tupakasta, sen jälkeen oikeastaan alkoholista. Sitten vähensin sokereita, hiilareita ja vehnää ja otin käyttöön yazio sovelluksen ja aloin harrastamaan liikuntaa. Nämä toimivatkin oikeastaan siihen saakka kun alkoi se ns. postmenopaussi.

Vaikein asia itselläni on ollut sietää unen katkonaisuus ja siihen liittyvät ärtyneisyys ja alakuloisuus ja uupumuksen tunteet. Sekä huono palautuminen ja eräänlainen makeanhimo ja vatsan ympärille herkemmin kertyvä rasva. Ja tämä on herättänyt erilaisia ajatuksia. Myös vihan ja kiukun tunteita. En halua kuitenkaan kantaa vihan tunteita mukanani. Ne ovat liian raskaita ja mielestäni merkki jonkinlaisesta keskeneräisyydestä
Siksi kiitän tänään ystävääni siitä, joka sanoi minulle aikoinaan, että sä selviät paremmin kun menet aikaisemmin nukkumaan. Koska ongelma ei ole se, että et nukahtaisi, vaan se, että heräät aikaisemmin. Ja opettelin jo silloin siirtämään kellon rytmiä toiseen suuntaan ja koen, että se on auttanut edes jollakin tavalla. Mutta väsymys ja energiatasot vaihtelevat. Voidaankin sanoa, että väsymys  ja uupumus ovat erittäin yleisiä oireita postmenopaussissa eli vaihdevuosien jälkeisessä ajassa. Vaikka varsinaiset ns. kuumat aallot voivat helpottaa, estrogeenitason pysyvä mataluus voi aiheuttaa monimuotoisia oireita, jotka vaikuttavat jaksamiseen ja arjessa selviämiseen.

Kuukausi sitten juttelin työkaverini kanssa vaihdevuosista, hormoneista ja omasta jaksamisesta. Näiden vuosien aikana kun on ollut tärkeää puhua omista tunteista ja saada myös vertaistukea. Hän kun on saman ikäinen kuin minä. Hän kertoi aloittaneensa valmennuksen, koska halusi eroon sokerin himosta. Pitkän keskustelumme jälkeen päätin lähteä mukaan.

Myönnän, että mun vahvuus ei ole koskaan ollut sellainen asioiden mittailu ja  punnitseminen. Varsinkaan silloin jos kyseessä on ruoka. Mutta, mun vahvuus on epämukavuusalueelle hyppääminen ja sinnikkyys.
Mä en anna helpolla periksi. Siksi ajattelin kokeilla tätäkin. Menin kauppaan ja ostin uudet kivan väriset mittalusikat ja lähdin tälle matkalle. Vaaka kun meiltä löytyi omasta takaa. 

Ja nyt on reilut kaksi viikkoa takana ja uskokaa tai älkää, olen edennyt täysin ohjeiden mukaan. Ja hei, ensimmäinen Vappu ilman sokeria. Edelleen koen haastavana sen mittailun ja punnitsemisen, mutta uskon valmentajaani. Se on ollut toisella viikolla jo helpompaa kuin ensimmäisellä. 
Ja helpottaa vielä enempi kun viikot etenevät ja kaikesta syntyy se elämäntapa ja rutiinit.

Ja onhan tämä muutos tuonut mukanaan myös hyvää, Ja voin kertoa, että se sokerin himo jäi ensimmäiseen päivään ja olen huomannut sen tärkeimmän, että energiaa on enempi Se sokerin himon poistuminen on ollut jopa outoa. Se samanlainen outo tunne tuli kaupassa, kun oli joskus tupakan kanssa. Kun mieli ei enää kaivannut, en tiennyt mitä käsilläni tekisin. Ja nyt huomasin kun mieli ei enää tiennyt millä palkita itseään viikonlopun kunniaksi, mieli on ollut jopa melankolinen. Vaikka olen iloinnut tästä olotilasta ja siitä, että sokeri ei huuda hyllyllä nimeäni ja farkut mitkä eivät menneet jalkaan vielä pari viikkoa sitten, menivät jo nyt. On silti jokin siitä omasta elämän palkitsemisjärjestelmästä ollut poissa. Tällä viikolla kun vappuna voimia on vieneet allergiaoireet, limaisuus ja nenän tukkoisuus. Tajusin eilen, että mullahan ei ole tullut mitään mielitekoja. Vaikka yleensä niitä sairastellessa tulee. Samaan aikaan myös ymmärsin, miksi olen ollut enemmän jopa allapäin. Niin syyhän on juuri tämä. Olen tottunut palkitsemaan itseäni silloin kun olo on kirja ja kun mieli taipuu melankoliaan. Vaikka vertaisryhmän tukea en ole kaivannut, sitäkin olisi ollut tarjolla. Olen ajatellut, että elämäntapa ei synny muiden voimalla, vaan itseni. Vaikka toiset siitä hyötyvät. Omalla kohdalla taas on tärkeää luoda uusia toimintamalleja vanhojen tilalle. Tässä valmennuksessa ehkä eniten olen hyötynyt siitä, että on se ammattilainen joka vastaa kysymyksiin ja kertoo korvaavia vaihtoehtoja jos jokin ei toimi. Näihin neuvoihin olen joutunut turvaamaan tälläkin matkalla. Koen, että olemme tehneet oikeastaan  kaiken yhdessä: suunnittelut ruokailut ja liikunnat. Aluksi jopa olemme laskeneet ne kaikki syömämme ja kuluttamamme kalorit yhdessä. Ja se niin ärsyttävä laskeminen ja mittojen pyörittely on auttanut hahmottamaan kokonaisuutta ja motivoinut samalla syömään kevyemmin sekä liikkumaan. Ja lopulta se, että on tuntunut siltä kuin söisi paljon, on lopulta valinta. Valitsenko pullan, vai samoihin kaloreihin mahtuvan ateriaan. Ja jos se valinta on ateria- niin silloin saat enemmän ns. ”samalla rahalla”.

Mutta, mulle itselleni on törkeää pidemmässä juoksussa se, että elämäni ei ole kontrolloitua. 

Enemmänkin …

”Ideaalitilanteessa hyvinvoinnin vaaliminen solahtaa osaksi arkea ja siinä on tilaa myös joustolle.
Hyvinvointia tukevat rutiinit ovat arvokkaita, mutta niiden ei kuulu rajoittaa ja viedä iloa elämästä.”

❤️

” Millä fiiliksellä sä lähdet huomenna töihin?!”- kysäisi puolisoni viime sunnuntaina kun kotiuduin salilta…

Niin. Ehkä sillä, että olen pohtinut, voisinko luoda uusia kokemuksia ja turvallisuutta omaan hermostooni  ja sen vakauttamiseen.

Sisäiseksi lapseksikin sitä kutsutaan. Ja vaikka joskus ehkä tuntuukin, ettei sitä turvallisuutta ole ja turvaa ei nämä tulevaisuuden näkymät aina tuo. On kai normaalia tuntea ja olla välillä väsynyt ja kiukkuinen. Ja pohdin myös, että voisinko kohdata nämä tunnereaktiot sellaisella myötätunnolla.

En niin, että olen tässä nyt suuresti epäonnistunut, kun sain itseni kokemaan taas ahdistusta. Vaan niin, että on ehkä normaalia pelätä, kun ei oikein tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

”Oletko sä sitten murehtija ja huolestuja?!” -hän jatkoi…

Aika moni ihminen murehtii paljon ja huolestuu asioista. Vastasin. Moni herää yöllä kahden tai kolmen aikaan huolimylly päässään. Samaan aikaan saattaa olla kova hiki ja sitten jo kylmä eikä uni meinaa tulla uudelleen. Enkä puhu nyt vaihdevuosiin liittyvästä peiton heiluttelusta eli yöllisistä kuumista aalloista.

Mä kun olin ennen sellainen, mutta nykyisin taas sellainen, että asioihin jumiutuminen on mulle merkki siitä, että jotain täytyy muuttua ja siksi mä reagoin.

Ja nyt viime viikonloppuna mä onnistuin, sain purettua edes jotenkin kehollista, kuristavaa tunnetta ja vaikka se ei aina ole mukava niille lähellä oleville, se on ollut välttämätöntä oman jaksamisen vuoksi.

❤️

Koska se jaksamisen ydin piilee oikeastaan siinä, että osaa toimia. Kun tuntee, että nyt en voi hyvin ja kuorma alkaa painamaan hartioita ;

Osaan paremmin pysähtyä. Ymmärrän tänään, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat sellaisia kuten minä, että olen liikkeessä. Teen asioita ennakoiden ja tiedän, että voimakas tunne, ei ole vain hermoston. Vaan myös sisäisen lapsen ”hätähuuto”. Jokin tässä hetkessä, on ehkä sieltä menneisyydestä. Mikä ei kuulu tähän hetkeen. Jokin myös kertoo siitä, että ehkä on liikaa kaikkea. Mutta nykyisin kuitenkin tiedostan,  olevani tässä hetkessä. Ja on sallittua tuntea. Ja on sallittua ohjata ja sanoittaa oma tarve. Siitä tunteesta huolimatta. 

Jatkuva ylikierroksilla eläminen johti reilu kymmenen vuotta sitten minut tilaan, jossa mikään ei oikein tuntunut miltään. Silloin jouduin pakon sanelemana burnoutin kautta, harjoitella hidastamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Silloin ymmärsin, että suurin voima millä voin jaksaa on läsnäolon tila ja, että enemmän ei ole enemmän. Vaan enemmän on osata pysähtyä ja luoda omien arvojen mukainen elämä.

Tämän jälkeen on menty paljon eteenpäin ja pelkästään työ ei ole enää se mikä tuo elämääni merkitystä. Vaan sen ympärillä on koko elämä, joka tuntuu hyvältä joka päivä, eikä ainoastaan silloin, kun tavoitteet on täytetty. Ja siksi on ollut tärkeää opetella olla tekemättä mitään ja parantaa sen kautta myös läheisten hyvinvointia.

Kun oma hormonitoimintani muuttui, se toi kuitenkin mukanaan kasan haasteita. Ensimmäisen koronan alkuaikoina aloin kärsiä voimakkaasta energiavajeesta. Olin pitkään väsynyt ja alakuloinen, mutta hain silti virtaa ja energiaa opinnoista tai liikunnasta. 

 Nyt olen alkanut ymmärtämään, että omissa toimintavoissani on ollut vielä vähän parantamisen varaa. On ollut pakko taas pysähtyä ja miettiä uudestaan miten liikun, miten opiskelen, mitä ennen kaikkea syön ja miten nukun ja miten palaudun. 

On ollut myös hyvä kiinnittää huomiota omiin ajatuksiin ja tulkintoihin ja siihen, miten voin muuttaa tekijöitä mitkä kuormittavat. 

Koska en halua elää jatkuvassa selviytymistilassa ja palata takaisin siihen, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Onneksi opintojeni kautta olen tänä vuonna saanut kulkea matkaa skeemoihin. Olen saanut huomata, että kannan kahta aika voimakastakin skeema mukanani ja ne ovat; 

Uhrautuvuus: Olet oppinut ottamaan vastuuta muiden tunteista. Kun toinen valittaa, koen alitajuisesti painetta myös ”pelastaa" hänet. Kiukku on suojakeino tätä taakkaa vastaan – mielen tapa sanoa: "En jaksa enää kannatella sinua".

Toinen niistä on Oikeutus / Suuruus: Jos koet, että toisen heikkous tai valitus on ärsyttävää "hukattua aikaa" tai tehottomuutta, kiukku voi nousta vaativuudesta. Koet, että toisen pitäisi "ottaa itseään niskasta kiinni".

Kun taas toinen ei kohtaa sinua (vetäytyy tai on kylmä) ja se nostaa kiukun, kyseessä on tyypillisesti:

Hylkäämisen pelko: Tämä on yleisin syy. Kun toinen ei kohtaa, koet alitajuista pelkoa yksin jäämisestä. Kiukku on tässä tapauksessa "protesti-itkua": yrität raivolla pakottaa toisen takaisin kontaktiin.

Emotionaalinen deprivaatio (tunnevaje): Koet, ettei tarpeitasi huomioida koskaan. Kun kohtaamista ei tapahdu, kiukku nousee pitkäaikaisesta vaille jäämisestä.

Ja miten iloinen olen siitä, että tänään tiedostan olevani niin pitkällä, että tunnistan nämä.

Ja yleensä tunnen nämä silloin, kun elämässä on liikaa kaikkea. Huomaan kehoni merkit; tunnistan, missä kohtaa kehoa kiukku tuntuu ensimmäisenä (esim. Kuistus kaulalla, kiristys leuassa tai vatsassa) ja ne keholliset reaktiot näiden ympärillä ovat voimakkaita, tunnen kuinka sydän hakkaa ja verenpaine nousee kohisten ja tätä olen reilu vuoden harjoitellut, että osaisin rauhoittaa kehoni ja erottaa vastuun. Ja kyllä, joudun ihan muistuttamaan itseäni, että toisen valitus on hänen tunteensa ja minun tehtävä ei ole korjata sitä. Vaan ehkäpä vain todeta; 

”Kuulen, että sulla on paha olla, mutta en pysty juuri nyt ottamaan tätä vastaan. Palataanko asiaan myöhemmin?"

Tai esittää pyyntö;

⬇️

”Kun sinä vaikenet ja olemme kaikki hiljaa, minulle tulee olo, että et ole täällä ja se saa hämmentymään. Toivoisin, että sanoisit edes jotain."

Koska kun – toisen uhriutuminen ja toisen vetäytyminen – toistuvat, ne luovat usein kehän, jossa kiukku tuntuu ainoalta tavalta pitää puoliaan ja voin kertoa, että se ei toimi!

Oikeutuksen tunnelukon alkaessa hellittää, samanarvoisuus lopulta lisääntyy. Kukaan ei ole toistaan erityisempi tai arvokkaampi, parempi tai huonompi ja kaikkien tarpeet otetaan tasavertaisesti huomioon. Kukaan ei tiedä toisen puolesta miten tämän tulisi elää elämäänsä, eikä kenenkään tarvitse pelätä ylimitoitettuja vihanpurkauksia.

Välillä on omalla kohdalla ollut parempi ottaa aikalisä: Jos mahdollista, poistua jopa jopa paikalta 5 minuutiksi. 

Tai todeta: " Että, nyt en pysty ja palaan asiaan myöhemmin tai, että haluan hetken rauhoittua, jotta en sano pahasti."

Meillä opinnoissa heräteltiin ajatusta, että pitäisi pohtia minkä ikäinen olet kun huudat vaikka puolisollesi.  En ole tätä koskaan oikeastaan pohtinut, mutta kuvittelisin, että lapsi ja varsinkin omassa parisuhteessa on ollut todella haastavaa kutsua paikalle se itsessä oleva aikuinen ja sanoittaa sitä omaa tarvetta, mitä tarvitsee.

Tämä on vaikeinta, mutta tehokkainta. Koska kiukku ja sanomattomat sanat karkottaa toisen, mutta haavoittuvuuden näyttäminen kutsuu lähemmäs. Työssä skeemat aktivoituvat usein samalla tavalla kuin siviilissä, mutta roolit (esim. esihenkilö tai kollega) tuovat mukanaan tarpeen säilyttää se ammatillisuus. Kun toista ei tunne samalla tavalla kuin oman perheen jäsenen tai puolison. Toisaalta taas, siksi on tärkeää myös luoda yhteyttä toiseen ja nähdä myös sen valittajan syvin tarve. Mitä hän tarvitsee, vaikka ei osaa sanoittaa sitä. Työntekijän jatkuva valittaminen kun voi laukaista sinussa vaativuuden tai uhrautuvuuden lukon, jolloin kiukku nousee siitä tunteesta, että toinen "saastuttaa" työilmapiirin tai kaataa vastuunsa sinulle” . Silloin ei myöskään jää tilaa yhteyden kokemukselle. Mutta näissä tietyissä hetkissä pitää osata myös katkaista..

”Minua alkaa turhauttaa, koska tuntuu, että odotat minun ratkaisevan tämän puolestasi. Tarvitsen sitä, että otat itse vastuun tästä asiasta."

”Kun olet hiljaa, minusta tuntuu, että jään ihan yksin. Se tuntuu pahalta. Voisitko vain pitää minua kädestä tai sanoa, että olet siinä.”

Elämän paradoksi onkin oikeastaan se, että jos sinulla on uhrautuvuuden lukko, vedät puoleesi ihmisiä, jotka uhriutuvat.

Jos sinulla on hylkäämisen pelko, saatat päätyä yhteen sellaisten kanssa, jotka vetäytyvät. Tämä on todella turhauttavaa, mutta se on lopulta myös mahdollisuus: voit parantua lukoistasi juuri näissä suhteissa oppimalla reagoimaan uudella tavalla.

Hätälauseet ovat loistava työkalu, koska ne on valmiiksi mietitty "kylmässä tilassa". Kun tilanne kuumenee ja skeema aktivoituu, aivosi eivät kykene luovaan ajatteluun – silloin tarvitset selkeän, lyhyen lauseen, jonka voit sanoa melkein ulkomuistista.

Kuten ;

”Minun on nyt vaikea pysyä tässä keskustelussa mukana, kun painotus on vain ongelmissa. Käännetäänkö katse siihen, mitä voimme tehdä?"

Ihana viikonloppu. Hyvin nukuttu yö ja aamun salitreeni. Mulle kaksi tärkeää asiaa, että jaksan arkea ja sen painetta.

Tämä eräänlainen blogi aikoinaan lähti siitä, että halusin löytää kanavan millä purkaa työn paineita ja sen juurisyitä ja tunteita, mitkä liittyivät loppuunpalamisesta toipumiseen.

Viime aikoina olen paljon pohtinut vähän samoja tunteita ja ajatuksia mitä silloin kävin läpi. Mulla on ollut työpaikka mihin on ollut kiva mennä. Mutta viimeisten kuukausien aikana, mukaan on tullut huoli. Sellainen työnilo sitä omaa asiakkaan parissa tehtävää työtäni kohtaan ei ole kadonnut, mutta huoli siitä omasta jaksamisesta ja oman työni rajaamisesta on noussut enemmän ajatuksiini. Työniloa kun koetaan silloin, kun oma työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Siksi on ollut tärkeää tunnistaa työn mielekkyyttä heikentävät epäkohdat ja viestiä niistä myös esihenkilölle. Koska tämä on se millä voin auttaa itseäni jaksamaan ja riittämään työhöni myös tulevina vuosina. 

Työnilo on vahvasti myönteinen tunnetila, jonka ansiosta töihin on kiva tulla ja sieltä on myös mukava lähteä, kun tietää saaneensa aikaan jotain merkityksellistä. Tätä mä olen saanut kokea aika monta vuotta . Iloa siitä, että saan tehdä ja omat voimavarat riittävät siihen mitä teen. Työniloa tunteva on hyvällä mielellä ja jaksaa tehdä työtään. Hänellä on voimia kohdata haasteet, koska hän tietää, että ne ratkeavat. Mutta. Tällä hetkellä mulla on olo, että ne eivät ratkea. En ole varma onko ihmiset valmiita tuleviin muutoksiin. Voimavarat ovat kaikilla loppu ja siitä kertoo työntekijöiden pitkät poissaolot ja sellainen eräänlainen passiivisuus. Oma työ hoidetaan ja uppoudutaan siihen, mutta sellainen me henki on kadonnut ja se sellainen tekemisen ilo. Yhteisesti sovitut asiat jäävät roikkumaan ja niitä ei tehdä, odotetaan, että joku ne sitten tekee.

Ja ymmärrettäväähän se on. Työyhteisö muodostuu yksilöistä ja yksilöillä on erilaisia päiviä – sekä hyviä että vähemmän hyviä. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja siten myös herkkiä ympäristönsä mielialoille. Työpaikan ”laumassa” tunteet sekoittuvat ja vaikuttavat toisiinsa jopa tahdosta riippumatta. Ja jos ei erota mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa, se riski on suurempi. Vaikkakin tässä kohtaa voin kuitenkin muistuttaa, että kuten mikä tahansa emootio, myös työnilo ailahtelee, eikä sitä aaltoliikettä tarvitse ihmetellä. Se on erilainen vuoden alussa, kuin lopussa. 

Työniloa kuitenkin koetaan silloin, kun työ tuntuu hallittavalta, ymmärrettävältä ja mielekkäältä. Aika usein tätä ilontunnetta nakertavat ”voimavarasyöpöt”, jotka voivat liittyä työyhteisöön tai omaan elämään. Näitä ”voimavarasyöppöjä” olen tunnistanut nyt omassa työssäni ja se on sellainen suurin huoli tällä hetkellä.
Heillä ei ole sellaista osaamistq tarpeeksi, he istuvat palaverissa ja valittavat. He eivät näe ratkaisuja ja haluavat kaikki jäljellä olevat resurssit heille. Samaan aikaan näen, että heillä ei ole osaamista myöskään ratkoa ongelmia koska heiltä uupuu se ohjaava ihminen ketä antaa työlle raamit ja puitteet miten toimitaan. Heiltä uupuu myös se rohkeus tuoda asiat näkyväksi, uupuu se taito sanoittaa mitä minä tarvitsen juuri nyt ja onko tarve mitä sanoitan realistinen. Olenko tehnyt sen mitä minulle kuuluu ja tarvitsenko silti toisen apua. Oma tulkinta tästä on se, että ei olla pohdittu työ raameja ja ei olla tehty omaa työtä mikä itselle kuuluu ja kun rakenteet ei kanna, ei riitä myöskään aikuiset vaikka niitä olisi kymmeniä. Ja väitän, että tässä puhutaan myös pelosta. Pelätään puuttua tiimikaverin toimintaan, koska pelätään tulla hylätyksi. 

Olen huomannut, että työssäni tehdään paljon tulkintoja ja herkästi ajatellaan, että toinen jättäisi asian tekemättä ikäänkuin tahallaan. Ehkä ajatellaan, että ei ole ainakaan minun rooli kertoa, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei ole minun tehtävä puuttua, vaikka asiaan liittyisi yhteinen turvallisuuden riski. Mikä taas osaltaan vahvistaa sitä, että asia on ok ja kenenkään ei tarvitse asiaan puuttua. Itse taas en kykene olemaan sellainen, on ne asiakkaat joiden turvallisuuden vuoksi jokaisen velvollisuus on puuttua. Samoin oletetaan, että ihminen osaa tehdä asian ja muuttaa toimintaa hänelle siitä sanomatta. Vaikka hän todennäköisesti ei tiedä miten, jos kukaan ei sitä hänelle kerro. Tämä taas pitkään jatkuessaan vahvistaa sitä, että ihmiset kääntyvät kuin sisäänpäin.
Pelätään, että en voi astua hänen varpailleen ja lopulta kehot puhuvat ja sitten tunteet ovat ohjaimissa. Itse taas näen, että aika monesti tässä on takana myös kokemattomuus. Yksinkertaisesti ei vain tiedetä, miten asian saisi onnistumaan ja koska kukaan ei uskalla puuttua, törmätään kuin seinään. Sen jälkeen ei jää tilaa tulkinnoille ja niiden kautta nouseville tunteille ja lopulta koetaan epäonnistumista, mikä hiljalleen alkaa nakertamaan omia voimavaroja. Olen huono ja en kykene.

Ja tämä onkin se tekijä mikä kuormittaa itseäni tällä hetkellä eniten. Oikeastaan jopa ahdistaa. Koska minä puutun. Olen iloinen, että olen tunnistanut tämän, miten kuormittavaa se lopulta on. Koska silloin en lähde niin herkästi tunteiden vietäväksi. Itse kun en halua olla ihminen joka napauttelee asioista ja asioiden vierestä ja kääntää katseen toisesta pois. Vaan haluaisin olla hän joka nostaa asian esiin ymmärtäen ja tasavertaisesti kaikkia kuunnellen ja osaa palata asian äärelle uudestaan. 

Näen kuitenkin niin selvästi tämän kuvion ja koen tällä hetkellä olevani ainoa työssäni ketä uskaltaa ottaa asioita esiin ja puuttua ja sanoittaa tarvetta. Sitä tarvetta mitä toiselta toivon ja tarvitsen. Samaan aikaan huomaan olevani myös se, kenelle monesti asioita kerrotaan ja tällä hetkellä voin oikeastaan sanoa miksi. Koska olen kasvanut työssäni ja olen se alan ammattilainen ja mitä näitä oli ja minun on nähty olevan se, kuka uskaltaa ottaa asian puheeksi ja tiedetään, että tässä kun aikani asiasta valitan, hän kyllä tarttuu toimeen ja vie asian loppuun asti ja sitähän se tiimin johtajuus on. Sitä, että joku sanoo sen viimeisen sanan. Eikä vain myötäile kuin lastu laineilla. 

Mutta. Tällä kaikella on sitten myös se toinen puoli. Tehtäväni kun ei ole tehdä asioita kaikkien puolesta, vaan jokaisen pitäisi ottaa vastuu ja tehdä se työn oma osuus.Ei vain oman tiimin, vaan kaikkien puolesta. Koska muuten kaikki alkaa väsymään, enkä jaksa myöskään enää itse työn painetta.

Ja näinhän se menee. Voin unelmoida , pyytää ja toivoa ja lopulta jää jäljelle se oma valinta. Samoin kun parisuhteessa. Joskus on hyvä jäädä, jos on halu muuttua ja lähteä, jos muutosta ei tapahdu.

Hyvä yhteishenki niin kuin hyvä parisuhde, syntyy toisten työn arvostamisesta, avoimuudesta, auttamishalusta, onnistumisesta ja luottamuksesta. Sellaisessa ilmapiirissä myös ongelmat on helpompi ottaa puheeksi. Mutta jos osa vain vaatii ja haluaa kaiken, eikä koskaan anna takaisin, tämä alkaa hiertämään koko talon keskinäisiä välejä. Jokaisen pitäisi huomioida ne työkaverit, ei vain sanomalla huomenta. Vaan pysähtymällä ja kyselemällä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Jokaisen pitäisi sitoutua myös noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä, ei oman tiimin vaan kaikkien jaksamisen puolesta ja myös jos niitä muuttaa, kertoa miksi. Kaikkea rakenteita kun ei voi pitää aina samana, vaan niitä pitää pystyä muuttamaan toimivammiksi, jos jokin asia ei toimi. 

Kaikki tunteet tarttuvat peilisolujen kautta ja ne negatiiviset nopeimmin. Ja tämä onkin se, mihin olen omassa työyhteisössäni kiinnittänyt huomiota. He kenen kanssa olen jakanut ajatuksia ja nauranut , he ovat lähteneet. Jäljellä on he, kenen ketkä eivät kulje kohti, vaan väistävät katsetta ja keskittyvät omaan työhön. Sellainen elämän kepeys ja työnilo on kadonnut. Ja silloin nähdään herkemmin uhkakuvia ja asiat tuodaan esiin väärällä tavalla. Siksi yhteishengestä tulisi huolehtia yhdessä ja hyvän johtamisen pitäisi olla tasapuolista ja vastavuoroista, ja jokainen tarvitsisi palautetta työstään. Viime kädessä toki siihen työniloon vaikuttaa myös se työntekijän näkemys työyhteisöstä ja itsestään – ja sitäkin kun voi kehittää ja sitä olen tehnyt tässä kohta parin vuoden ajan.

Tiedän oman heikon kohtani ja se on hermosto. Tiedän sen, että on ihmisiä mitkä saavat aikaan voimakkaita tunteita, mutta voimakas tunne kertoo aina myös itsestäni. En kuitenkaan halua astua pienen lapsen kenkiin, napautella ja puhua vain omista tarpeistani. Vaan haluan tuoda tarpeeni esiin kaikkia kuunnellen ja tarpeeni esiin tuoden. Tasavertaisesti. En myöskään kykene siihen, että haluan taistella resursseista, vaan haluan selkeät sovitut säännöt mitä kaikki noudattaa ja resurssit, mitkä esihenkilö jakaa. Ei työntekijät, koska se ei kuulu omaan työnkuvani.

Kadonneen työnilon voi onneksi palauttaa. 
Ilo kun on tunnetila, jota voi kokea esimerkiksi onnistuessaan jossakin tehtävässä tai viettäessään aikaa mieluisassa seurassa. Iloa kuvaillaan tyypillisesti tyytyväisyyden tai onnen tunteeksi. Kun tämä kupliva tunne siirretään työelämään, puhutaan työnilosta.

Tässä kohtaa joku terapeutti todnäköisesti kysyisi, miten ja mikä on oman työsi voimavara ;

Siihen vastaisin, että työn hallinnan tunne on yksi isoimmista voimavaroistani. Ja se ei ole asioiden kontrollointia. Ja sitä omaa työtä pitää aina aikaa-ajoin yrittää aina  mahdollisuuksien mukaan tuunata itselle innostavammaksi, sopivammaksi ja merkityksellisemmäksi ja osaltaan, se syntyy niistä asiakkaista ja heidän reaktioista. Sekä osaltaan myös siitä, että heillä olisi hyvä ja turvallinen olla. Sekä siitä, että osaisin rajata sitä mikä minulle kuuluu. Sanoittaa ne  tarpeeni kun olen tiimissä läsnä, jotta edellä mainittu turvallisuus säilyy ja ohjata ihmistä sanoittamaan omat tarpeensa, kun en ole paikalla. Koska lopulta se on silloin heidän tehtävä, eikä minun. Ja kaikesta huolimatta tälläkin viikolla siinä onnistuin.