sunnuntai, 13. kesäkuu 2021

Ajatuksia eilisestä…

Heräsin aamulla ihmeelliseen kiitollisuuden tunteeseen. Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä millainen minä olen. Antanut tilaa tunteille, kivulle ja tunnekuohuille. Tänään olin kiitollinen siitä epävarmuudenkin ja ahdistuksen tunteesta, mitä eilen sain kokea. Vaikka sitä on välillä vaikea sietää ja sen keskellä vaikeaa löytää yhteyttä itseeni. Ajattelen, että epävarmuudellakin on viesti  ja se kertoo  minulle, että osa elämästäni on auki ja avoinna. Ja kun kaikki on avoinna, se on elämässäni edessä. 

 

 

Tiedän, että ne ihmiset, joihin reagoin kaikkein voimakkaimmin – olipa se sitten rakkaudella tai vihalla – ovat heijastumia omasta sisäisestä maailmastani. Sanotaan, että se mitä vihaat eniten, on se puoli itsestäsi, jonka voimakkaimmin kiellät. Sitä, mitä eniten rakastat, toivot itsellesi kaikkein eniten. 

 

Hyödynnän itse tätä edellä mainittua ihmissuhteiden tarjoamaa peiliä ohjaamaan omaa kehitystäni. Tavoitteenani on hyvä itsetuntemus. Kun saavutan tämän pisteen, se mitä eniten haluan on siellä automaattisesti, ja samalla häipyvät juuri ne asiat, joita vihaan eniten. Oikeastaan tiedän tämän, että kun reagoin voimalla johonkin tilanteeseen, muistan, että oikeasti kamppailen itseni kanssa. Vastustamiseen turvautuminen on vanhojen koettujen loukkausten ja traumojen  luoma puolustusreaktio ja kun pystyn päästämään irti vihasta, parannan ja eheytän samalla itseäni ja omaa tunnemaailmaani. 

 

Pelko on lopulta muistin tuote, joka majailee menneisyydessä. Kun muistamme, mikä on satuttanut meitä aiemmin, käytämme omaa energiaamme sen varmistamiseen, että jokin vanha kipu ei toistu. Mutta yritys pakottaa menneisyyttä nykyhetkeen ei koskaan pyyhi pois sitä vaaraa, että meihin saattaa sattua. Pelon tehtävä on suojella ja saada poistumaan sieltä missä on uhkia. Ongelmia on rakkaudessa silloin kun ei tunnetasolla pysty tuntemaan olevansa turvassa. Koska kun pelko herää, ei kuule järjen ääntä ja silloin sulkeutuu rakkaudelta. 

 

 

Tämä ”vaara” katoaa vasta siinä vaiheessa, kun löydän oman olemukseni turvan – toisin sanoen rakkauden. Sen löysin eilen sitten lopulta anoppini kautta. Keskustelumme kautta pystyin ottamaan asioihin etäisyyttä ja sain jäsenneltyä ajatuksia ja sain uutta näkökulmaa asioihin. Hänen sanat ja ymmärrys sulattivat sisimpäni. Tuli tunne, ettei enää tarvitse pitää kulisseja yksin pystyssä. Hän on tukenani ja valmis auttamaan. Sisälläni olevan totuuden ja turvan ohjaamana pystyin kohtaamaan minkä tahansa uhan uudessa valossa, koska sisäinen voimani on pelon suhteen haavoittumaton.

 

Terapian kautta kun oma tietoisuus kasvaa, alkaa ymmärtämään paremmin mitä omia kokemuksiaan on kumppaniinsa projisoinut. Ymmärtää myös sitä mitä meissä pitäisi muuttua, että pääsisimme lähemmäksi toisiamme. Suurin ristiriita tuleekin siitä, että toinen osapuoli ei asioita näe samoin. Lopulta vasta kun voi olla avoin toiselle, on oltava avoin itselle. Se on yllättävän vaikeaa. Jos ei edes itse tunnista toiveitaan, tarpeitaan  ja pelkojaan, eikä osaa kertoa niistä toiselle.

 

 

Tärkeintä onkin ensin tunnistaa, mitä itselleni kuuluu. Miten olen suhteessa puolisooni, miten avoimesti osoitan tunteeni ja ajatukseni? Ratkaisu ei ole se, että rakastuu toiseen. Ydinasia on, miten minä ylipäätään olen parisuhteessa, tämän tai jonkun toisen ihmisen kanssa. Aina kuitenkaan asioita ei saa korjattua. Parisuhteelta ja elämältä saatetaan haluta pysyvästi liian erilaisia asioita. Mutta jos molemmilla on sama tavoite, pitkänkin parisuhteen jälkeen voi kasvaa yhteen joko uudelleen tai ensimmäisen kerran.

 

Kun hyväksyy tunteensa, ei ne enää vie voimiani. Tästä hyväksymisestä sain taas niin suuren määrän energiaa, että tilaa tuli ymmärrykselle ja kiitollisuudelle.

lauantai, 12. kesäkuu 2021

Ne vaikeat tunteet…

Istuin järven rannalla ja hengitin. Ahdisti  hetken niin, että rintaa puristi. Suututti niin, että olisin voinut huutaa maailmalle. Ajatukset olivat kuin kaaoksessa ja niitä oli vaikea jäsentää. Ahdistus on kuin tukehduttavaa ja tukahduttavaa. Se takertuu ja peittää mielen maiseman hetkeksi kuin sumu. Ahdistus peittää kuin näkyvyyden ja pitää otteessaan, ahdistuksesta ei lähde polkuja mihinkään, eikä ole kiinteää maata, mihin astua, vain hengitys mikä maadoittaa ja palauttaa takaisin läsnäolon tilaan.

Ahdistun herkästi. Silloin kun elämä laittaa eteen tilanteita, mitkä muistuttavat parisuhteesta missä en osannut asettaa rajoja. Kadotan hetkeksi kuin yhteyden itseeni. Koko kehoni hälyttää vaarasta ja ulospääsyjä on vain yksi. Poistua ja paeta. Sellainen konfliktien väistely; mukailu, myötäily ja mielistely. Omien tunteidensa ja tarpeidensa alas polkeminen. Se ei ole enää minua! Niillä ehkä onnistuu välttämään tehokkaasti itsessään piilevän heikkouden ja kivun kohtaamista, mutta yhtä tehokkaasti niillä välttää astumasta omaan voimaansa ja pääsemästä aitoon yhteyteen itsensä, sekä lähellä olevien kanssa. Ollakseen miellyttävä, ei tarvitse mielistellä. Ihmissuhteet, jotka rakentuvat sen pohjalle keitä me olemme aidosti ihmisinä, toimivat paremmin ja ovat antoisampia, kuin ihmissuhteet, joissa piilotamme häpeämme, aitoutemme ja osan itsestämme.

 

Suurin riski siinä, että jättää itsensä varjoon ihmissuhteissa asettamalla muiden tarpeet omiensa yläpuolelle, on, että menettää yhteyden itseensä. On osattava asettaa selkeitä rajoja ja huomioida toisen lisäksi yhtä lailla myös omat tunteensa ja tarpeensa. Tasapainoinen ihmissuhde virtaa molempiin suuntiin tasapuolisesti. Jos ei virtaa, silloin on aika pysähtyä ja pohtia onko tämä minua varten? Sitä olen tänään miettinyt. Onko tämä minua varten? 

 

Jotta voi kohdata, täytyy itse myös uskaltaa tulla kohdatuksi. Meistä jokainen kantaa mukana vanhempien tarinoita, isovanhempien kokemuksia, sukumme tunnemaisemaa ja koko  historiaa mukanamme. Eikä se ole huono asia, se vaan on. Siksi se myös vaatii enemmän hyväksymistä, kuin syyttelyä menneisyyttä ja siellä olevia ihmisiä kohtaan. Mikäli vastustamme ja syytämme, helposti annamme oman vastuumme pois, jollekin toiselle. Tie aitoon yhteyteen käy lopulta vain aitouden kautta ja vaatii sitä, että rohkenee näyttää myös sen, mikä meissä on särkyvää, sillä ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme. Jokaisessa ihmissuhteessa, jonka haluaa kasvavan hedelmää, on tultava toista vastaan omana itsenään, sillä vain aitojen asioiden välille voi syntyä aitoja asioita. Muutos alkaa siitä, että tekee päätöksen, johon sitoutuu. Se ei vaadi, kuin sen yhden ainoan ihmisen, joka päättää valita toisenlaisen polun edettäväksi. Muutos alkaa pienistä omistautuneista askeleista ja niiden säännöllisistä ottamisesta. 

 

Mä tiedän, että en ole ihmisenä se helpoin.  Mun olisi tärkeää tehdä rauha omien tarpeideni kanssa ja alettava ilmaisemaan niitä rakentavammin. Sekä alettava uskomaan, että olen ihmisenä itse riittävä ja ansaitsen hyvää ja kunnioittavaa kohtelua. Tiedän myös sen, että riidoissa olen herkästi

dramaattinen, uhkailen erolla, otan protestiksi etäisyyttä. Kaiken tämän tarkoitus on saada toisessa reaktio, joka vaan sanoisi: Olet minulle tärkeä. Jos tätä reaktiota ei tule, alkaa ahdistus lisääntyä ja alan etsimään ulospääsyä tilanteesta. Koska koen, että minusta ei välitetä.

❤️

Siksi mun on tärkeää hiljentyä hetkeksi ja hengittää syvään, niin kuulen aidon itseni äänen. Miksi se vain sitten tuntuu niin vaikealta? Koska uskon silloin vilpittömästi, että se on vaikeaa! Kun löydän yhteyden itseeni, on taas helpompi. Enkä  silloin enää kuuntele vain tunteideni luomaa kanavaa, vaan sieluni. 
❤️

Nämä ovat hetkiä, jolloin mun sisäinen lapseni on hädissään ja jolloin kaipaan isääni eniten. Silloin riittäisi kun hän taas soittaisi ja kertoisi, että kaikki on hyvin! 

❤️
 

95EDA5A2-A18F-426A-B51A-C9F2FCB5852E.jpg

sunnuntai, 16. toukokuu 2021

Luottaa huomiseen…

 

”Keinussa vanhus kylän teitä paimentaa.

 

On vieressä tyhjää,

yksinäisyys  kolottaa.

Mut mieli musta taivu ei, hän kiittää päivistään. Ei ilman kolhuja

tästä maailmasta selvii yksikään.

 

Luottaa huomiseen, parempi niin kuin et jäis

liikaa miettimään.

Luottaa huomiseen, hän valot ja varjot kohtaa, ne kuuluu elämään.” 

❤️

Tapasimme ystäväni kanssa perjantaina ja pohdimme yhdessä usein aika syvällisiäkin ajatuksia. Juttelimme miten kiitollisia olemme siitä, että elämä toi meidät jo nuoruudessa yhteen ja miten tärkeää on, että elämässä on heitä kenen edessä uskaltaa häpeästä huolimatta, olla heikko ja kenelle voi sanoa sellaistakin, mikä ei aina herätä vain mukavia tunteita. Meillä kummallakaan ei ole lapsia. Se on ollut kummallakin tavallaan tietoinen valinta. Se ei tarkoita kumminkaan sitä, että emme pitäisi lapsista. Olemme vain saaneet kumpikin nähdä sen elämän varjopuolen ja sen kautta saaneet huomata, että elämä voi pitää sisällään muutakin kuin sen mitä ympäristö määrittää. Pohdimme olevamme onnellisia näin. Voimme tehdä valintoja itsellemme ja elää omien arvojen mukista elämää. Pohdimme myös vanhenemista ja sitä miten tärkeää on elää tässä ja nyt. Elämä sen meille on näyttänyt, että huomisesta ei koskaan tiedä. 

❤️

Teimme jo vuosia sitten lupauksen, että ystävyytemme kestää ja teemme sen eteen töitä ja olemme toistemme tukena, myös elämän vaikeina hetkinä. Olemme avoimia ja tuemme toisiamme, emme vain niin  että olemme asioista aina samaa mieltä. Vaan myös niin, että tarpeen mukaan myös työnnämme toisiamme kohti oikeita valintoja. Ystäväni nauroikin, että miten monta vuotta hän piilotti minulta ja kaikilta ystäviltään häpeän. Minä olin yksi heistä joka pakotti sen kohtamaan ja nyt hän pystyy puhumaan jo ääneen omasta häpeästään ja sen juurista ja myöntämään, että

 vaikeaa on ollut.

 

Isäni kuoleman jälkeen elämä vähän kuin pysähtyi ja sen jälkeen olen voimallisesti ohjautunut elämään omien arvojen mukaista elämää. Paljon pohtinut myös omaa vanhenemista, jaksamista  ja sitä millainen vanhus haluaisin olla. Olen aina ollut ihminen, joka haluaa olla huoliteltu. Näyttää siltä, että pidän itsestäni huolta ja vuosia sitten sanoin ystävälleni, että ihailen jollakin tavalla Paula Koivuniemeä. Sellainen mä haluan olla vanhempana. Aktiivinen, huumorintajuinen, pilke silmäkulmassa  ja nauttia elämän pienistä hetkistä ja eläkepäivistä. Pukeutua nuorekkaasti, liikkua ja olla itsevarma. Jos se vaatisi vaikka kulmien kohotusta tai kalliimpia hoitoja ja jos siihen olisi varaa, olisin siihen valmis. Elämässä pitäisi olla myös eläkkeellä sisältöä ja asioita mitkä tuovat iloa elämääni. Ja osata myös silloin pohtia aina uudestaan se uusi kipinä ja innostunut mieli, vaikka olisi joutunut elämän johdosta luopumaan asioista.  

❤️
 

Jos menisin näissä pohdinnoissani nyt jopa niin syvälle, että kuvittelisin tuon vanhuksen tuolille minua  vastapäätä olevan tyynyn paikalle. Näen edessäni ryhdikkään mummon. Mummon jonka pitkät vaaleat hiukset ovat jo harmaantuneet kauniisti ja hän on hoikka ja lyhyempi kuin minä nyt. Edelleen hän meikkaa ja on tainnut  hommata jopa ripsienpidennykset, ihan vain itseään ilahduttaakseen. Hän katsoo minua lempeästi ja ymmärtävästi. Halaa ja silittää kädestäni, samalla tavalla kuin äitini ja mummoni ovat minut kohdanneet. Hän on viisaampi kuin minä tänään. Armollisempi itseä kohtaan. Hänestä huokuu levollisuus. Edelleen kuitenkin itsestä huolehtiva ja asioiden eteen tekevä. Hänen kaulassa roikkuu nyt risti. Koska tatuointi jonka hän joskus otti, on rypistynyt vanhuuden mukana. Hän uskoo menetysten jälkeen jälleennäkemisen toivoon ja siihen, että rukouksella on elämässä edelleen paikkansa ja se on vaikeuksien keskellä kantava voima. Hänen vierellään on myös jo kaksi tädin murua, joiden lapset tuovat iloa nyt hänen elämään ja elämässä on myös ystäviä joiden kanssa hän  viettää hauskoja hetkiä ja ehkä jopa se aviopuoliso edelleen. Hän nauttii eläkepäivistä etelässä ja päivinä jolloin ei jaksa enää lentää, hän nauttii elämästä Suomessa. Hän rakastaa  luontoa, vettä ja kukkia. Hän kokee olevansa myös rakastettu ja toivoo saavansa elämän loppumetreille tukea, ymmärrystä ja parasta mahdollista hoitoa. Ehkä hän on nyt myös sisäistänyt ajatuksen, elää omaa eläkeläisen elämää kokematta siitä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Ehkä hän ei edes heti alkaisi täysipäiväiseksi eläkeläiseksi. Vaan onkin  perustanut sen toiminimen ja jatkaa jollakin tapaa toisten auttamista. Saa sillä

tavalla myös itse voimaa kohdata elämän haasteita. Tai sitten hän keskittyy maalaamaan ja tekemään asioita mihin silloin on paljon aikaa. Samalla tavalla kuin hänen isäkin eläessään teki. Kun katselen tuota mummoa, näen hänen kumartuvan alaspäin ja hymyilevän. Näen koiran joka istuu ja katselee harmaita hiuksia ja hyppää syliin. 

 

 

 

❤️
 

Tuo vanha minä, toivoisi saavansa elää pitkän terveen elämän. Elämän jossa hän osaisi nähdä ne elämän kauniit värit ja myös hyväksyä elämän harmaat sävyt. Ja hän toivoisi elämän loppumetreillä eläneensä elämän, mistä hän saisi kokea kiitollisuutta ja elämän loppumetreillä olisi myös se tuki joka saattelisi matkaan ja vastassa siellä jossakin ne läheiset ja ne karvaiset ystävät. 

 

❤️

 

lauantai, 8. toukokuu 2021

Ajatuksia ja tunteita…

Takana taas yksi viikko. On oikeastaan ollut taas mielenkiintoista seurata sitä omaa oppimista, kasvua, kykyä pitää rajat ja reagointia tiettyihin tilanteisiin, huomata muutoksia itsessä matkalla kohti syvempää ymmärrystä. On huomannut, että voi suhtautua armollisesti ja rakkaudella myös toisten voimakkaisiin reaktioihin. Ei ole tarvinnut lähteä juupas-eipäs väittelyyn. Vaan voi luottaa siihen omaan kykyyn tehdä päätöksiä asioiden suhteen. Koska lopulta vain  itseään voi muuttaa ja sitä kautta maailma ympärillä muuttuu. 

 

Päätin itse pitkän harkinnan jälkeen ottaa koronarokotuksen. Voin sanoa, että ymmärrän täysin heitä ketkä rokotuksen ottavat ja myös heitä ketkä päättävät rokotuksen jättää ottamatta. Olen vähän jopa hämilläni siltä miten jo pelkkä rokotuksen ottaminen herättää toisessa hyvin voimakkaita tunnereaktiota, sitä myönteistä tai kielteistä vastarintaa. Tai jopa kateutta siitä, että toinen on sen saanut ennen minua. Ajattelen itse, että sellainen molempien ääripäiden toisten solvaaminen ja vastakkainasettelu on surullista ja olen jopa yllättynyt monen ihmisen suhteen siitä, miten rumasti asioista puhutaan. Vaikka samaan aikaan tiedän, että vaikeat ajat paljastavat ihmisten haavat hyvinkin räikeästi. Ja toisaalta taas myös toisten valon ja rakkauden.

 

Myönnän, että itsestäni heräsi monenlaisia tunteita kun istuin odotushuoneessa odottamassa vuoroani ennen rokotusta. Edeltävänä iltana saunassa jopa itkin, kun ajatukset olivat niin sekavat ottamisen suhteen. En pystynyt toimimaan samoin kuin työkaverini. Joka totesi hyvin pontevasti: ”Ai! Minusta ei tunnu siltä. Minä menen! Otan todellakin rokotuksen!! Sen jälkeen en lue uutisia mitä siitä kirjoitetaan.” Harkitsin itse asiaa todella pitkään ja hartaasti. Omaa sisintäni ja sydäntäni kuunnellen. Olisin halunnut jopa Facebookissa kysyä ja keskustella, ihmetellä ja mutustella ja kysellä mitä itse aiot rokotuksen suhteen tehdä ja mitä ajatuksia se sinussa herättää? Mutta en jaksanut. En jaksanut vääntää asiasta. Mainitsin kyllä, että sellaisen otin. Mutta ajatukset olivat hyvin ristiriitaiset.  Facebook poisti kaikki keskustelut mitä aiheesta kirjoitimme. Vaikka keskustelun sävy oli sopuisa. Olen kaikesta huolimatta etsinyt  tietoa ja kysellyt ihmisten kokemuksia. Vaikka rokotukseen päädyin, olen edelleen asian suhteen hyvin harkitsevainen ja tietyllä tapaa jopa skeptinen. Kuulostelen itseäni ja rokotuksen tuomia oireita ja seuraan uutisointia ja toimin seuraavan rokotuksen kohdalla sydäntäni kuunnellen. 

 

Sanoin miehelleni, että jotakin on muuttunut  ja ihmisten tapa tuoda asioita esiin on kaikkea muuta kuin toista kunnioittava. Hyökätään ja piikitellään. Jos päätyy ottamaan rokotteen, miksi sitä pitää painottaa, että todellakin otan rokotuksen!! Ja viestittää koko maailmalle, että kaikkien pitää näin toimia. Miksi ei voi antaa tilaa toisen ajatuksille ja tunteille ja jopa peloille? Miksi ei enää haluta kuulla omaa sisäisen lapsen ääntä ja pelkoja, ajatuksia ja syvimpiä pohdintoja. Miksi ei pystytä keskustelemaan asioista sovussa ja luomaan yhteyttä, vaan riitoja? 

 

Ihan jokaisen meistä olisi välillä pysähtyä omien tunteidensa äärelle ja miettiä miksi, tämä asia tuntuu kipeältä ja osuu johonkin ja pohtia ja tutkia omaa reaktiota. Se ei ole aina mukavaa, mutta vapauttavaa. Tunteiden eräs tärkeimmistä tehtävistä onkin kertoa, mikä on oman hyvinvointimme kannalta tärkeää.

 

❤️

 

 

sunnuntai, 25. huhtikuu 2021

Luotan nyt mahdollisuuteen...

Laitoin villasukat jalkaani. Villasukkiin kietoutuu jotakin  turvallista ja lämmintä tunnelmaa. Sellaista kotoista fiilistä, joka muistuttaa rakkaasta mummostani. Istahdin lampaantaljalle ja kaadoin lempimukiini lempijuomaani ja otin pensselin käteeni. Tiputtauduin tunnetasolla hetkeksi tunteisiini. Mitä haluan tulevaisuudelta? Suljin silmäni. Hengitin. Samassa verkkokalvoilleni tuli kuin kuva. Jälleen kuvassa se pieni minä. Se oma sisäinen lapseni. Hän on polvillaan ja suurempi käsi pitää häntä kämmenellään. Tytön katse on kohti taivasta  ja hän istuu kuin suuremman turvassa. 

❤️

Siinä samassa kun piirsin tuota kuvaa, tuli ajatus. Enhän minä itse ole tätä matkaani ajatellut. Miksi siis turhaan mietin sitä. 

Menetin isäni ja hetkeksi tuntui kuin elämältä olisin kadonnut merkitys. Näinhän kriisit tekevät. Suru ja kaipaus tulevat aaltoina ja suru voi lopulta  kestää vuosia. Kokonainen ihminen voi kuitenkin tuntea kaikkia tunteita ja jatkaa silti elämää, tunteista huolimatta.  Siksi elämää ei vain voi laittaa sivuun, että surutyö on tehty vaan huomata ne asiat  miten voin jatkaa eteenpäin. Elämä kun ei ole joko tai asetelma, vaan sekä että. Elämään kuuluu ilot ja surut ja vaikeita tunteita ja elämän on jatkuttava niistä huolimatta. Sen jälkeen tuli se mahdollisuus, annettiin mahdollisuus ja tartuin siihen. Selvisin ja löysin voimavarat itsestäni tähän asti, vaikka vuosi oli raskain kaikista. Nämä tulevat opinnot ei olleet ehkä sitä mitä ajattelin kaiken olevan tulevaisuuttani ajatellen. Mutta se ehkä on jo osa jotain suurempaa mitä vielä tässä kohtaa en hahmota. Ehkä se suurempi hahmottaa ja näkee tarkoituksen kaikessa tässä.

Minä tai se millainen olen nyt, ei ole yhtä kuin kokemukseni mitä minulle on joskus tapahtunut. Olen se mitä kokemukseni ovat minusta muokanneet. Olen kasvanut nyt aikuiseksi ja löytänyt yhteyden tuohon sisäiseen lapseeni. Häneen joka tuntee ja kokee. Elettyä lapsuutta, epäonnistumisia tai menneisyyden kokemuksia on mahdotonta muuttaa. Mutta nykyisyyttä ja loppuelämää voi muuttaa aina. Minulla on ollut mahdollisuus siis vapautua, katkaista kahleet menneisyyden haamujen kanssa ja ryhtyä kulkemaan itseni kanssa tässä ja nyt.  

❤️

Haluan kiittää itseäni, tästä  matkasta ja rohkeudesta tulla näkyväksi aitona minuna. 

Muutokset itsessäni ovat edellyttäneet itseen kääntymisen, oman hyvin kipeänkin tunnematkan, sen omien varjojen vapauttamisen valoon. Tämän ovat  mahdollistaneet elämän eteen tuomat rankatkin vastoinkäymiset, jotka ovat kerros kerrokselta ottaneet omia naamioita pois. Haluan tämän kaiken johdosta  kertoa sisäiselle lapselleni: Minä näen sinut!  Näen nytkin. Minä tunnen sinut. Sinä et ole viallinen! Vaan täydellinen, sinunlaisena kuin olet nyt. Sinun ei tarvitse hävetä tunteitasi tai tarpeitasi! Sinä olet rakkauden arvoinen, ihan vaan siksi koska olet sinä! 

❤️

Rohkeaksi kasvaminen on aivan eri kuin aikuiseksi tulo. Varttuessaan lapsesta aikuiseksi meille kasvaa kuin paksumpi kuori. Suojaudumme naamioiden taakse. Esitämme rooleja ja otamme etäisyyttä heihin ketkä voivat haavoittaa meitä. Tunnen olevani tänään rohkeampi ja viisaampi oman elämäni suhteen ja samalla olen haavoittuvaisempi. Koen olevani vahvempi ja kiitollinen siitä, että kaiken jälkeen tunnen olevani elossa. Samaan aikaan koen olevani myös hauras, koska tiedän myös elämän olevan sellainen. Kun isäni kuoli, koin olevani yhtä hauras kuin isäni ja tuntui kuin maa olisi kadonnut hetkeksi  jalkojeni alta. Silloin käsitin myös syvällisemmin olevani ihminen, joka voi elää ja kuolla ja se on myös pelottavaa koska sitä emme voi kontrolloida ja sille emme voi mitään. Saan omassa elämässäni turvaa omasta uskostani ja luotan, että elämä ei pääty kuolemaan. Omassa uskossani luovun kuin kontrollista.  Isäni kuolema oli  omassa elämässäni kriisi ja pysähdys mikä herätti miettimään mikä elämässä on tärkeää. Samalla se herätti myös elämään omien arvojen mukaista elämää ja kirkasti jälleen sitä mikä lopulta elämässä on tärkeää ja mistä löytää taas merkitys elämälle. Mitä sen tilalle? 

❤️

Antaudun tänäänkin sen varaan, että että kaikki järjestyy ja voin polvistua kuin tuon suuremman kämmenelle ja luottaa, että minua kannatellaan.  Minussa on toiveikkuutta rakentaa mahdollisuuksia. Sitkeyttä yrittää uudestaan. Uteliaisuutta katsoa mihin tämä johtaa. Kiitollisuutta tästä kaikesta. Kontrollia ja luottamusta siihen, että voin vaikuttaa tähän asiaan itse ja nähdä tarkoitus siinä

mihin se johtaa.

❤️