tiistai, 6. marraskuu 2018

Mitä enempi pystyn kunnioittamaan...

Voi kylläpä olen ollutkin viime viikonlopun väsynyt. Todella väsynyt. Oikeastaan olisin voinut nukkua koko viikonlopun. Perua noin vain kaikki menoni ja jäädä nukkumaan. Päätin silti pitää osan menoistani ja mennä vain aiemmin unille. Pakotin myös itseni salille reippailemaan. Tein kevyemmän treenin kuin normaalisti. Tuntuu, että viikot menevät jo aika hyvin jo. Töissä mielikin on pirteämpi ja jaksan paremmin. Viikonlopun alkaessa nousee esiin se väsymys ja tunteet ja tipahdan hetkeksi niihin. Samoin tämä pimeys on tuntunut tänä syksynä paljon väsyttävämmältä, 

Viime viikolla huomasin, että tunnen jonkinmoista syyllisyyttä. Tiedän, että syyllisyyden tehtävä on kertoa, että en toimi tai ole toiminut arvojeni mukaan ja viesti on, että en ole tehnyt jotakin oikein. Olen päättänyt tehdä mieleni kanssa yhteistyötä. Antaa tilaa  sille. Olen päättänyt kiinnittää huomiota sisimmässäni nousevan tunteeseen. Hyväksyä sen olemassaolon. Olla tuomitsematta ja erittelemättä asiaa sen kummemmin. Pysyen kuitenkin läsnä nykyhetkessä. Tietynlaisena tunteiden tarkkailijana.

Olen huomannut näiden kolmen viikon aikana, että tärkeimpiä ovat olleet ihmiset joiden edessä olen voinut olla aidosti läsnä. Tuntuu, että se saa itseni paremmin voimaantumaan. Tunteet ovat lopulta vain mielen kuohua. Tuska taas joka syntyy tunteiden kautta on jonkin asian piilotajuista vastustamista ja tunteiden voima taas liitoksissa siihen, miten kovasti vastustan omia tunteitani. Mitä enemmän pystyn kunniottamaan nykyhetkeä, sen enempi vapaudun mielen luomasta tuskasta ja surusta. 

Olin tänään terapiassa ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen. Avasin omia tunteitani ja kerroin miten syvällekin olen tunteiden osalta antanut itseni tipauttaa. Jopa niin, että välillä on tuntunut, että itken koko elämäni mittaista surua ja jos surun voisi tuntea kipuna niin olen senkin tuntenut. Terapeuttini mukaan näin se meneekin. Jos elämässä ei ole antanut tilaa surulle, sitä ei osaa silloin kohdata ja kun tietoisuus lisääntyy, myös tunteet lisääntyvät. 

Koirani edusti turvallisuutta ja rakkautta ja antoi merkityksen elämälläni silloin kun sitä ei ollut. Olen omaa surutyötäni tehnyt jo paljon ennen kuin eron hetki koitti. Mielikuvien kautta saatellut hänet viimeiselle matkalle ja miettinyt mikä on koirani paras. Tiedossani oli myös se miten haluan yhteisen matkamme päättyvän. Sen olin luvannut koiralleni ja sen lupauksen pidin.

Terapeuttini mukaan suruni on ollut niin suuri, että se näkyy muutoksena minussa. Olen hoitanut itseäni ja kohdannut suruni juuri niin miten suru olisi hyvä kohdata. Siihen suruun on nitoutunut koko elämäni mittainen suru. Se suru on luonut myös yhteyden minun ja koirani välille. Hän jatkaa elämäänsä minussa ja edustaa tuota turvallisuutta edelleen. Hän on se joka oli tukenani surun keskellä. Kun surussa tipauttaa itsensä syvälle ja uskaltaa kohdata pahimman pelkonsa, ei seuraava pelko mene yhtä syvälle ja kehon hallinta säilyy. 

On luonollista, että haluamme kaiken olevan onnellista ja positiivista, mutta ihmisyys on paljon muutakin. Se on sisimpään tukahdutettua vihaa ja surua. Se on masennusta ja alakuloa. Väsymystä ja haluttomuutta. Tärkeintä on silloinkin kohdata itsensä. Ottaa se sisäinen lapsi lähelle, syliin ja kertoa, että sinä selviät! 

❤️

DED75695-614D-4D58-A932-AFE0B11BF01B.jpg

sunnuntai, 28. lokakuu 2018

Ei ole päivääkään mennyt...

Ei ole päivääkään mennyt niin, että en olisi miettinyt tuota pientä karvaista ystävääni. Suru vain muuttaa muotoaan. Ensin se vyöryy yli ja sitten se nousee pintaan tietyissä hetkissä. Päätin, että annan sille tilaa. Saan surra. Voin yrittää suoriutua päivistä ja järjestää päiviini hetkiä jolloin hengitän, tunnen ja annan tilaa meidän yhteisille muistoille. Välillä on ollut epätodellinen olo. Tunne kuin olisin unessa ja toivoisin, että joku herättäisi ja kaikki olisi miten ennenkin. 

Pahin pelkoni on ollut se hetki kun tiemme eroavat. Voi kuulostaa hassulta, onhan kyseessä vain koira. Tuo koira tuli kuitenkin elämääni silloin kun häntä eniten tarvitsin ja antoi syyn elää. Jo pelkkä ajatus siitä hetkestä, että eroamme on nostanut esiin kuoleman pelon ja herättänyt esiin voimakkaan surun. Olen tätä asiaa prosessoinnut jo nelisen vuotta. Siitä asti, kun sairaus koirallani todettiin. Se on tunteena sama kuin tunne mikä aktivoituu myös silloin, kuin kyse olisi tärkeästä ja rakkaasta ihmisestä ja hänen vakavasta sairaudestaan.Tähän vuodenaikaan liittyy omalla kohdallani muutenkin suuria tunteita ja tämä osui juuri siihen kohtaan, kun lehdet tippuivat puista. En pakota itseäni kuitenkaan enää elämään. Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan ja annan tilaa tunteille. Olen tehnyt matkaa itseeni jo seitsemän vuotta ja avannut ikkunoita ja ovia itseeni trauman kautta. Sen kautta tänään jopa löytänyt itseni. Ilman traumaani ja loppuunpalamista tuskin tuntisin edes tunteita. Sen kautta ajattelen, voisin sanoa, että trauma voisi olla jopa lahja. Se, että olen saanut tutustua itseeni on ollut minulla lahja ja se on elämässäni lopulta ollut kaikista arvokkainta. Ja vain sen kautta on syntynyt myötätunto itseäni kohtaan. 

Koen olevani loppunpalamisen jälkeen kuitenkin parempi ihminen. Olen saanut kohdata yli sukupolvien kulkeneita taakkoja tekemällä ne näkyväksi itselleni. Saanut sen kautta myös syvempää ymmärrystä. Ilman tätä loppuunpalamisen ja trauman tuomaa kipua ja tietynlaista pakkoa tuskin tälle matkalle olisin koskaan lähtenyt. Menneisyyteni varjot ja opitut käyttäytymismallit olisivat vain menneet eteenpäin ja estäneet elämästä. Tänään ne päättyvät minuun. 

Loppuunpalaminenhan vasta räjäytti traumani pintaan. Vielä tänäänkin mietin, miksi tunnen niin isosti, vaikka olen saanut elää niin hyvän elämän. Asiat olisivat voineet olla paljon huonommin. Ja edelleen kohtaan päiviä, jolloin arjen eri askareet siinä hetkessä tuntuvat siltä, että en selviä tästä hetkestä. Kun reppu on täynnä, se pienkin ylimääräinen pisara tuntuu olevan sen viimeinen pisara. Onneksi taas sellaiset elämän pienet asiat mitä ennen stressasin tuntuvat nykyisin ihan mitättömän pieniltä. 

Kaikki tämä on vaatinut hirvittävästi rohkeutta ja voimaa, kun olen kuunnellut aidosti tunteitani ja sitä miltä sisäisestä lapsestani oikeasti tuntuu. Tuntea tunteet uudestaan ja vapautua niistä. Ne raskaimmat vaiheet ovat takana päin. Nykyisin vain tietyt asiat, kuten koirani kuolema tai läheisen menettämisen pelko ja yllättävät elämän kriisit triggeriöivät ne uudestaan pintaan. Onneksi suurin osa päivistä kuitenkin on kevyempiä. 

Onneksi tämä kaikki on opettanut tavan toimia omaksi hyväkseni, kun maa jalkojen alta tuntuu katoavan. Tiedän kenen puoleen voin kääntyä ja kenen edessä voin itkeä ja tulla nähdyksi. Pystyn puhumaan ja jakamaan kokemaani, joka rakentaa luottamusta. Vaikka välilä on murheellinen ja surullinenkin olo, on turvallinen maaperä jolla seistä. 

B3C48FC0-AEA1-48A9-8285-48B2E8D78583.jpg

perjantai, 19. lokakuu 2018

Raskas viikko...

Olen tämän viikon itkenyt joka päivä. Välillä koonnut itseni ja taas muistellut ja itkenyt. Kerännyt pois koirani ruokakupit ja siivonnut pois tavaroita ja leluja jotka kuuluivat hänelle. Välillä on sattunut ikävä niin paljon, että on tuntunut siltä kuin sydän pakahtuisi. Välillä taas ollut helpompaa ja hetken päästä taas suru on vyörynyt yli. Se, että koirani tuli elämääni silloin kun minulla oli vaikeaa, antoi syyn elää. Kutsuisin sitä rakkaudeksi. Miehet vaihtuivat, mutta hän oli ja pysyi. Odotti aina ovella kun tulin kotiin ja lohdutti kun oli paha olla. 

Tällä hetkellä saan surra. Annan tilaa tunteille. Suru ei välttämättä lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja se on armollista. Suru helpottaa vain sillä, että sille antaa tilaa. Myönnän, että välillä tulee kuin kiire. Kiire pois surusta, jolloin tilalla on ahdistus. Yritän antaa surun nyt olla niin kuin se nyt on. Se on nyt päällimmäisenä ja jonain päivänä pikkuhiljaa se siirtyy enemmän taka-alalle. Kaikki tunteet mitä tähän liittyy on lopulta sallittuja. Tunteita ei voi muuttaa napista painamalla, ainoastaan hyväksymällä. Suru on terapeuttini mukaan madoittava tunne ja herkistää meitä. Tärkeintä olisi olla rauhassa omassa suruprosessissa ja niissä tunteissa mitä se herättää. Se mitä käyn läpi on ihmillistä ja tuska muuttuu lopulta kauneudeksi. 

Tämä viikko on ollut raskas. Jos en tietäisi, että kyseessä on suru, voisin kuvitella olevani polttanut itseni loppuun uudestaan. Toisaalta, kyseessä on kriisi. Niin kuin loppuunpalaminenkin oli. Tunteet pitää käsitellä ja hyväksyä ja luottaa, että lopulta elämä kantaa. 

❤️

torstai, 18. lokakuu 2018

Pieni koirani...

Olen itkenyt. Voi kuinka olenkaan itkenyt. En olisi uskonut miten niin pieni voi jättää niin suuren aukon sydämeen siirtyessään ajasta iäisyyteen ja miten suuri voi olla ikävä. On hetkiä jolloin tuntuu, että kaikki on hyvin ja hetkiä jolloin suru vyöryy yli. Todellisuutta on vaikea hyväksyä. Välillä on  jopa sisäistä tärinää. Vatsa on sekaisin ja keho on kuin ”peura ajovaloissa”. 

Tämä muistuttaa tietyllä tapaa loppuunpalamista. Tunteet taustalla ovat samoja kuin silloin. Tänään tosin osaan tunnistaa tunteita ja sietää eri tavalla ahdistusta. Annan myös tilaa surulle. Ajattelen, että jos selviän tästä hetkestä, voin surra sitten illalla. Kaikki muistot tuntuvat tällä hetkellä kipeiltä. Olen silti katsellut yhteisiä kuvia ja muistellut ja antanut itseni tuntea ikävää ja surua. Se on ainut tapa millä voin selvitä menetykseni yli. Ikävän laatu ja suru kertovat siitä, että koirani oli minulle rakas ja tärkeä. 

Ystävät ja läheiset. Asian puhuminen on ollut tärkeää, tuoda esiin tunteeni ja ulkoistaa asia, tulla nähdyksi ja saada myötätuntoa. En ole yksin ja suru kuuluu osana elämään. Niin kuin ystäväni sanoi, olemme kaikki täällä lainassa. Lohduttavaa on se, että uskon meidän joskus tapaavan. Sitä ennen minun täytyy täyttää uudestaan tuo pienen koiran jättämä sydämessäni oleva aukko ja jatkaa elämää. Vaikka nyt se tuntuu raskaalta. Jonain päivänä suru hellittää ja tilalla on kauniit muistot. Pieni koirani on nyt taivaassa. 

💔

5BD9C698-339C-4509-9D48-EBDED9A7B665.jpg

tiistai, 16. lokakuu 2018

Muistan sen päivän...

Muistan sen päivän kuin eilisen kun tulin luoksesi. Kannoit minut pahvilaatikossa pieneen kotiisi. Istuin laatikossa ja katsoin suurilla silmilläni sinua ja otin ensimmäiset askeleeni yhteiseen elämäämme suoraan syliisi. 

 

Olet pitänyt minusta hyvää huolta. Antanut ruokaa, käyttänyt lenkeillä ja ollut aina elämässäni läsnä. Muistat varmaan vielä sen päivän kun olit kanssani eläinlääkärissä ja lääkäri kertoi, että sydämessäni on vikaa. Huomasin, että säikähdit ja sinä itkit. Yritin niin kovasti kotimatkalla lohduttaa sinua nuolemalla kättäsi. Tahdoin vain kertoa sinulle, että minä taistelen vielä, jos sinä olet valmis minua hoitamaan. Ja sinä olit! Ilman sinun apuasi, elämäni ei olisi jatkunut näinkään pitkälle. 

 

Olet kertonut minulle monta kertaa elämäni aikana että rakastat minua niin paljon.  Ja jos jonain päivänä tulee se hetki, että sinun täytyy päättää elämä puolestani vaikka se olisi miten vaikeaa sinä olet silloin vierelläni. Etkä silloin pitkitä kärsimyksiäni, jos mitään ei ole tehtävissä. Viimeiset viikot hengitykseni on ollut raskas. Olen silti yrittänyt vielä jaksaa. Siksi heilutin sinulle häntääni ja olin iloinen kun tulit töistä kotiin ja nuolinpa vielä jalkasi kun tulit saunasta. 

 

Tänään on kuitenkin se hetki kun meidän on aika erota. Sain sinun kauttasi elämälleni kuitenkin jatkoaikaa. - 4 vuotta on pitkä aika. Ne sinun rukoukset ja huokaukset siis kuultiin. Elämäni on silti lyhyempi kuin sinun elämäsi. Tänään olen jo vanha, sairas ja väsynyt. Tiedäthän sinä, että en minä sano sinulle hyvästi lopullisesti. Sydämessäsi toivon sinun tietävän, että me näemme vielä ja silloin minä olen vastassa sinua. 

 

Kun olen  tässä sylissäsi, tunnen kyyneleesi pienellä kuonollani ja sykkeesi ihollani. Tunnen olevani kuitenkin turvassa tässä. . En pelkää. Minulla on hyvä olla. Tässä kohtaa haluan vain kertoa sinulle kuinka kiitollinen olen kanssasi tehdystä yhteisestä matkasta. Katso, kun heilautan sinulle vielä häntää hyvästiksi ja nuolaisen vielä kättäsi. Rakastan sinua! Olethan vielä tässä vierelläni hetken, siihen asti kun hengitän viimeisen kerran. Lupaathan minulle, että sinä jatkat elämääsi. Väsyttää ! Ethän itke siksi, että lähden. Itke siksi, että välimatka välissämme synnyttää ikävää. Mutta muista, en minä ole poissa. Jätän sinulle minun tassunjälkeni ja se elää sinussa aina, sydämessäsi. Olen kanssasi sinun muistoissasi. Ja lupaan sinulle, sinä näet minut vielä ja sen jälkeen me emme enää koskaan eroa..❤️ Sitä ennen sinä jatkat vielä elämääsi ilman minua.

 

Ennen me olimme me 2, tästä eteenpäin olet 1. ja sinä selviät! 

❤️