lauantai, 11. heinäkuu 2020

Löysin kätköistä valokuvan...


Olen viimeiset viikot tehnyt kuin matkaa isäni lapsuuteen. Mapittanut kansioon hänen töitään, lukenut vanhoja kirjeitä ja katsellut hänen lapsuudenkuviaan. Antanut pois sitä mitä emme tarvitse enää ja laittanut säästöön sellaista minkä haluan jättää perinnöksi itselleni ja siskoni lapsille. Pikkuhiljaa myös pala palalta luopunut ja samalla kuin etsinyt vastauksia  ja ihmetellyt. Löysin eilen isäni huoneesta hänen kätköistä valokuvan. Kuvassa isäni on ehkä noin 18-vuotias. Kuvaa en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Kuvaa katsellessani huomasin, että isäni on muistuttanut nuoruudessaan kasvoiltaan tosi paljon minua. Totesin myös äidilleni, että hänhän on ollut nuorena tosi komea.

Olen täällä joskus kirjoittanutkin, että en isästäni aistinut koskaan pelkoa. En kuullut hänen valittavan kivusta tai säryistä. Vaan näin edessäni vahvan ihmisen joka oli aina valmis asettamaan muut itsensä edelle ja hän oli aina valmis näkemään sen muissa ihmisissä olevan hyvän. Enkä todella kuullut, että hän olisi koskaan elämässään puhunut kenestäkään pahaa. 

Tuon valokuvan kautta heräsi ajatus ja halusin kuulla millainen isäni oli ollut lapsena. Sain kuulla sukulaisiltani, isäni olleen lapsena arka, herkkä ja ujo. Hän ei rakastanut olla huomion keskipisteenä ja valokuvissa olisi miellellään jäänyt aina taka-alalle. Valtavan lahjakas hän oli ollut taiteellisesti aina ja isompana hyvin täydellisyyteen pyrkivä. Hän pärjäsi armeijassa hyvin, vaikka oli hiljaisempi ja syvällisesti asioita pohtiva. Kotona hän ja sisarukset olivat saaneet aika ankarankin kasvatuksen. Sellaisen mitä sota-ajalla oli tapana saada. Sota-aikana tapahtuneista traumoista ei oltu ääneen koskaan puhuttu. Silti ne olivat olemassa. Kehossa olevina jälkinä isän isällä.  Lapsen piti pärjätä ja olla vahva ja selvitä. Isäni oli paljon ollut jo lapsuudessa yksin. Isälläni ei ollut äidin kättä joka olisi hänet saatellut ensimmäisellä luokalla kouluun aamulla. Vaikka kovasti häntä oli jännittänyt ja sitä ääneen pyytänyt. 

Sillä miten isän vanhempi on nähnyt lapsena isäni sillä on ollut merkitys sille, miten isäni on nähnyt itsensä aikuisena. Jos vanhempi ei ole tukenut tai kehunut ei lapsikaan ole oppinut luottamaan itseensä. Jos vanhempi ei ole kertonut rakastavansa lasta, lapsi kokee että rakkaus on ansaittava teoilla ja sisimpään on alkanut kasvaman tunne, että en ole riittävä tällaisena kuin olen. On syntynyt kuin eräänlainen pohja huonolle itsetunnolle  ja tietynlaiselle häpeälle minkä päälle itsetunto on rakentunut. Isäni oli kokenut myös lapsena hylkäämisen tunteita. Pappa joka hänelle oli valtavan tärkeä oli kuollut isän ollessa lapsi ja isäni oli viettänyt hänen luonaan paljon aikaansa. 

Aikuisena kaiken jälkeen, isäni näki lopulta eletyn elämänsä siunauksena. Hän selvisi. Hoiti työnsä enemmän kuin täydellisesti ja omisti vapaa-aikansa muiden auttamiselle. Hän koki kiitollisuutta elämän pienistä asioista ja nojautui uskoonsa vaikeuksien keskellä. Kun minulla oli hätä, hän astui aina esiin ja oli antamassa tukensa. Hän oli se kompassi, kun oma suunta oli hukassa. Hän huokui ulospäin turvallisuutta ja oli monelle vierellä kulkijalle tuki ja turvallinen olkapää mihin oli helppo nojata. Hän oli se joka jaksoi rukoilla murheiden puolesta ja nojata taivaan isään kantaen rukouksin myös sinua. 

Sanoin ystävälleni, että välillä tulee hetkiä jolloin kaipaan niin paljon häntä ja hänen viisauttaan mulla on välillä aivan valtava ikävä! Kuten myös tässä hetkessä kun tätä kirjoitan. On päiviä jolloin aivan on valtava suru. Meillä kaikilla on. Mutta me pärjätään kyllä. Suurenkin surun kanssa selviytyy, kun sitä ei tarvitse kantaa yksin. Meidän ei onneksi tarvitse. 

Isäni oli esikuva monelle muulle. Hänen tapansa nähdä kaikessa ja kaikissa hyvää, suhtautua elämään ja vastoinkäymisiin joustavasti tai nähdä ympärillä uhkien sijaan mahdollisuuksia - elävät ikuisesti. 
Vaikka luopuminen tekeekin välillä suunnattoman kipeää, me pärjäämme täällä kyllä ja  vilkutan täältä taas isä sinulle taivaaseen! 

❤️

C83A3CA0-E4E9-4361-95DB-C4EE67064435.jpg

keskiviikko, 8. heinäkuu 2020

Ilman tunteitani en olisi minä...

 Heräsin loman ensimmäisinä päivänä kireyden ja kiukun tunteeseen. Vähän kuin olisin herännyt väärällä jalalla. Koko keho oli jännittynyt, ei ollenkaan levännyt. Kiukku tunteena on esimerkiksi hyvin energinen tunne, joka kertoo tarpeesta puolustautua tai tuo energiaa jonka avulla voimme tavoitella haluamamiamme asioita. Kiukku on myös tunne mikä voi suojata. Tunteita kun on eritasoisia. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi ärtymys voi näkyä käytöksessä ja kokemuksessa päälimmäisenä tunteena. Tarkemmin kun tunnetilaa tutkii ja sen äärelle pysähtyy kiukun takaa voikin löytyä esimerkiksi suru tai pelko. Toissijainen tunne on tunne joka syntyy ensisijaisesta tunteesta. Ylläolevassa tilanteessa ensin on herännyt surun tunne joka on synnyttänyt vihan tunteen suojaksi. Tunteen heräämiseen on aina jokin syy. Tunteilla on tärkeitä viestejä kerrottavanaan: joskus ne kertovat asioista, jotka kaipaavat huomiotasi tai henkilökohtaisesta kasvunpaikasta. 

Tämä vuosi on näyttänyt itselleni sen miten tunteet herkästi katkaisevat yhteyden itseeni.  Mutta myös sen, miten erilallaisia ihmisiä olemme aviomieheni kanssa. Mieheni toimii hyvin paineen alla ja hän rentoutuu lisäämällä aistitulvaansa. Minä taas kaipaan omaa tilaa ja meinaan mennä herkästi pois raiteiltani paineen alla. Mieheni ei näe unia ja itse näen unia joka yö. Mieheni nukahtaa muutaman minuutin päästä kun sulkee television. Minä saan taas aloittaa iltarutiinit jo pari tuntia ennen nukahtamista. Jos liikun liian myöhään, en välttämättä nukahda kuin vasta keskiyöllä. Kehoni on herkkä ylivirittymään. Tunnistan itsessäni melkein kaikki erityisherkyyden piirteet. 

Kun isäni keväällä kuoli annoin tilaa surulle, mutta myös jatkoin elämää. Surusta tunteena oli välillä kuin kiire päästä eroon. Vaikka sillä on tärkeä tehtävä. Samoin kun itkulla. Olon paraneminen itkemisen kautta selittyy sillä, että itkeminen aktivoi ihmisen tahdosta riippumattoman hermoston toisen pääosan, parasympaattisen hermoston. Parasympaattinen hermosto saa elimistön rentoutumaan ja rauhoittumaan. Sen vaikutuksesta esimerkiksi sydämen syke ja hengitys hidastuvat ja stressihormonin pitoisuus alenee. Ihminen siirtyy kuin läsnäolon tilaan. Tunteiden välttely taas saa meidät autopilotti tilaan, jolloin kehomme on valmiiksi ylivirittynyt. Tämä vuosi on näyttänyt myös itselleni sen, miten vihan voimalla olen kahlannut vastauksia kysymyksiini ja kun olen saanut riehua sieluni kyllyydestä olen löytänyt itseni äärelle 


Työssä ollessani olen ollut kuin se normaali reipas ja iloinen minä. Uppoudun työhöni  ja unohdan jopa monesti surun ja menetyksen mitä olen kokenut. Viikonloppuisin  ja lomalla kun on aikaa pysähtyä, suru tulee aaltoina ja vyöryy yli. Niin kävi myös kun loma alkoi. En tunnistanut kiukun tunnetta aluksi suruksi. Lopuksi itkin kuitenkin tunnin verran ja olo oli taas sen jälkeen taas puhdistunut ja avoin elämälle. Aina en tunnista sitä edes suruna. Enemmänkin juurikin kiukkuna ja epämääräisenä tunteena, mitä on vaikea selittää ja minkä kanssa olisi helpompaa vetäytyä kuoreensa ja olla yksin. Tämä on opittu tapa miten olen aina ennen toiminut. Se on ollut tapa selvitä, niissä elämän vaikeissa hetkissä. Siihen saakka, kun elämä tipautti minut polvilleen ja oli etsittävä uusia tapoja selvitä. 

Kuulostelemalla tunteiden viestejä ymmärrän myös paremmin itseäni. Siksi olen ihan valtavan kiitollinen myös siitä, mikä ei aina todellakaan tunnu tunnetasolla hyvältä ja vaikka se välillä sattuu niin, että tekisi mieli huutaa. Olen niin paljon kasvanut tällä matkallani ja olen oppinut toimimaan paremmin eri tilanteissa. Tämän kautta olen löytänyt myös avaimen rauhaan ja levolliseen tilaan missä olen nyt kun tätä kirjoitan. Itsetuntoni on kohonnut kun pystyn hyväksymään  itseni kaikkine puolineni. 
Olen ollut muutaman päivän mökillä, saanut rentoutua ja levätä. Tehnyt asioita mitkä palauttavat ja päästänyt irti kontrollista. 

Tunteet ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Milloin jokin asia kiukuttaa, milloin on surullinen  olo, milloin tuntuu siltä, että voisi tikahtua omaan nauruunsa. Kaikilla tunteilla on se paikkansa elämässämme. Myös niillä tunteilla, jotka monesti koemme ”huonoina”. Tunteet meissä toimivat viestintuojina tärkeistä viesteistä, joita meidän on hyvä opetella kuuntelemaan. Ja vaikka mun tunne välillä sanoo, että ajelehdin merellä ilman suuntaa ja kompassia. Mulla on silti luja luottamus siihen, että en ole yksin. Tuolla yläkerrassa pidetään musta huolta. Ja on tärkeää  unohtaa se  jaottelu hyviin ja huonoihin tunteisiin ja ottaa käyttöön ajatus: kaikki tunteet ovat tärkeitä. Ilman tunteitani en olisi minä. 

❤️

tiistai, 30. kesäkuu 2020

Toisen näkeminen vaatii ensin katsomista peiliin...

Siinä vaiheessa kun valitsin avioliiton, valitsin liiton missä valitsin maailmasta sen yhden ihmisen kaikista, jonka kanssa halusin olla ylitse muiden. Sen jälkeen hänelle näytin kaikki ne puolet, joita muilta piilotelin viimeiseen asti. Ja joka päivä hänet valitsen uudelleen niistä puolista huolimatta, sinne elämän loppuun asti. 

Toisen näkeminen kokonaisena ei aina ole todellakaan kaunista. Mutta mitäpä meistä kukaan lopulta tekee sellaisella rakkaudella, joka ei katso koko persoonaa sitä harmainta varjoa myöten. Avioliitossa tehdään paljon myös tulkintoja näkemättä aina toista. Niiden omien meissä olevien suurien tunteiden pohjalta. Tunteet ovat niin äärettömän tärkeitä. Ne heräävät meissä usein reaktiona johonkin syyhyn millä on kohde. Tunteet meissä kertovat myös jonkun asian tai ihmisen viehättävyydestä tai turvattomuudesta, turvallisuudesta tai pelottavuudesta ja ne tunteet on se juttu mikä meissä saa aikaan sen liikahduksen, joko puolustautumaan tai hakeutumaan toisen lähelle. 

Aikoinaan kun paloin loppuun, ei itselläni ollut mitään käsitystä siitä mikä on trauma. Tänään tiedän asioita vähän syvällisemmin. Trauman tyypillinen tapa parisuhteessa on kyvyttömyys säädellä omaa tunne-elämää. Trauma useinkin värittää koko parisuhdetta. Mitä harvemmin tulemme ehkä ajattelleeksi. Työssä kaikki voi mennä hyvin ellei jopa täydellisesti, mutta yksityiselämässä traumatisoituneet osat toimivat tuhoisasti. Parisuhteella missä olemme on myös valtava voima parantaa, se voi olla jopa voimakkaampi kuin yksikään terapiasuhde koska se on läsnä ihmisen elämässä päivittäin. Saatat tässä kohtaa ehkä ajatella, että niin tosin ei mulla ole traumaa. Kerron tässä, että hyvin moni meistä kantaa tietämättään traumaa. Joko sukupolvien yli kulkevaa traumaa, tai varhaislapsuudessa syntynyttä traumaa tai jonkun tuhoisan elämän tapahtuvan vuoksi syntynyttä traumaa. Välttelevä tai vetäytyvä on tyypillisin traumatisoituneen ihmisen käyttäytymismalli. Suurin osa avioliitoista on pohjaltaan turvattomia ja niiden juuret juontavat kiintymyssuhde malleihin. Mitkä ovat taas yhteydessä näihin varhaislapsuudessa syntyviin traumoihin. 

Varhaislapsuuden kiintymyssuhteet muokkaavat sitä ihmisen käsitystä itsestään ja toisiin kohdistuvia odotuksia. Tunteiden säätelyn perusta opitaan siis niissä lapsuuden ihmissuhteissa. Puhumisen ja kuuntelemisen taidot omaksutaan osittain näistä lapsuuden malleista ja lapsuuden ihmissuhteet antavat pohjan aikuisuuden parisuhteelle.  Avioliitolle. Sille miten avioliitossa kommunikoidaan.

Olen itse kulkenut pitkän matkan itseeni ja ymmärtänyt myöskin tällä matkalla, että olen itse traumatisoitunut. Oma tapani toimia parisuhteessa oli ennen välttelevä. Pakenin paikalta kun syntyi riita. Menin kuin turvaan omaan kuplaani. Nykyisin taas tulistun ja saan riidan herkemmin itse aikaiseksi. Annan tunteiden näkyä ja kuulua. Samalla myös tiedän, että vihapurkaukset suojaavat traumatisoitunutta ahdistukselta kun vetäytyminen tai torjunta siihen ei jostain syystä siinä hetkessä pysty. Parisuhde missä riidellään voi olla siksi kummankin mielestä ok kun molempien käsitys suhteesta on sotatarinoista. Agressiolla on valtava voima ja se on tärkeä tunne, sillä toki voi myös kontrolloida omaa pahaa oloa. Traumatisoitunut ihminen ei itse valitse omaa käytöstään tietyissä tilanteissa. Tunteet heräävät ja Puolustusmekanismi on hänelle se tyypillisin käytösmalli. Kriisi eli loppuunpalaminen oli omalla kohdallani kutsu syvälliseen muutokseen ja sen kautta olen voinut kasvaaja löytää yhteyden itseeni ja omaan tunnenmaailmaani.

Kiintymyssuhde malli vaikuttaa siihen millaisen parisuhteen valitsemme ja millaisia ystäviä otamme vierellemme. Meistä kukaan ei ole täydellinen. Tämän ikäisenä mitä itse olen jo mietitään kuka minä olen, mitä lopulta haluan elämältäni ja miten suhtaudun itse kuolemaan. Toimimme enemmän huomaamatta autopilotilla mitä emme herkästi tunnista. Tunteita meissä ei pidä teeskennellä, niiden pitää antaa olla ja oppia säätelemään niitä. Trauma on se mikä pitää tiedostaa. Tai muuten se sitoo meitä huomaamatta menneisyyteen tai traumatarinaan. 

Traumoissa ei ole lopulta tärkeää tietää missä tai miten mikäkin on siinä hetkessä tapahtunut, vaan siitä että huomaa milloin tässä hetkessä astuu trauman maailmaan ja käyttäytyy trauman antaman mallin mukaan. Tiedostaa tämän ja yrittää löytää toisen tavan toimia. Tietoisuus ja askeleen ottaminen kohti rakkauden maailmaa on tärkeää peloista huolimatta. Selviytyä, eikä jäädä osaksi uhriutta. Vaan pikkuhiljaa alkaa  rakentaa omaa tarinaa, riskeistä ja peloista huolimatta ja kuroittaa kohti toista. Riskin ottaminen tarkoittaa sitä et ottaa askeleita rakkauden maailmassa , niistä peloista ja möröistä huolimatta.  Rakkauden maailmassa voi löytää, yhteyden toiseen. 
❤️

E4B905C3-0E3E-4FD6-86B3-1910A29079B7.jpg

sunnuntai, 14. kesäkuu 2020

Kaiken jaksamisen pohja...

Ajatella, että olen melkein kohta 10 vuotta tehnyt matkaa itseeni. Opiskellut, tutkinut, ihmetellyt ja opettelut käsittelemään tunteitani. Koen, että tämä matka on ollut tärkein matka mitä elämäni aikana olen tehnyt. 

Muistan sanoneeni joskus, että paloin loppuun koska olin suorittaja. Todellisuudessa olen tehnyt asioita enemmän loppuunpalamisen jälkeen kuin sitä ennen. Mutta suurin ero onkin ehkä siinä millainen olin ihmisenä silloin ja millainen olen tänään. Nyt en suorita tai tee mitään asiaa ajatuksella ”että mun on pakko”. Teen asioita siksi, että niiden taakse on piilotettu ajatus mikä pohjautuu omiin arvoihini ja siksi, että mun sydän käskee niin tekemään. Entinen minä, ei osannut kuunnella oman sisäisen lapsen tarvetta. Eikä osannut asettaa rajoja itselleen. Käytännössä en osannut kuunnella itseäni ollenkaan. 

Nykyisin tunnistan oikeastaan jo itsessäni stressin varhaisimmat hälytysmerkit ja siinä
kohtaa jo pyrin vähän kuin saamaan oman fysiologiani hallintaan. Tiedän mitä stressi saa aikaan kehossa. Miten sympaattinen hermosto on kuin kaasupoljin mitä voin itse kiihdyttää ja miten taas vastaavasti parasympaattinen hermosto on kuin hiljentävä jarrupoljin. Mitä voin itse aktivoida toimimaan paremmin esimerkiksi hengityksen voimin. 

Stressinsäätely on lopulta opittuja tapoja, mitä
voin itse edistää omilla valinnoilla. Tunnistan nykyisin herkästi milloin kehoni on ylivirittynyt ja tiedostan itsessäni olevat stressinmerkit. Tunnistan myös seikkoja mitkä lisäävät stressiä ja kortisolin tuotantoa itsessäni ja taas vastaavasti tiedän millä saan kehoni kuin takaisin haltuun. Usein näenkin mielessäni kuin ympyrän mikä pitää sisällään sen hetkisen elämäni. Työn, liikunnan, terveyden ja asiat mitkä antavat sitä hyvää oloa ja palauttavat ja asiat mitkä tuovat stressiä. Jos tämä ympyrä ei ole tasapainossa, keho ei jaksa silloin enää kauan ja alan kuormittumaan. Ympyrä pitää saada aina takaisin vastapainoon. Kaiken jaksamisen pohja on palautuminen. 


Mikä tahansa toimeliaisuus lisää hallinnan tunnetta ja edistää hyvinvointia. Tänä vuonna olen saanut voimia siitä etten ole tehnyt yhtään mitään ja taas sitten tietynlaisesta toimeliaisuudesta. Toimeliaisuus on hyvä olla tasapainossa oman kyvyn ja mahdollisuuksien mukaan. Tekemisten ja toimintojen ei ole tarvinnut  olla mitään suurta.
Arjen perusasiat kuten itsestä huolehtiminen, ruoanlaitto, työ, liikkuminen ja siivoaminen ovat olleet jo ihan riittäviä. Perusasioista suoriutuminen kun luo rytmiä arkeen ja tuottaa paljon mielihyvää. Silloin kun ympärillä on paljon stressiä tuovia asioita. 

Elämässä tulee paljon eteen asioita mitkä tuovat stressiä ja mihin vain emme voi vaikuttaa. Läheisen vakava sairastuminen ja sen tuoma epävarmuus on yksi sellainen. 
Koska epävarmuutta on vaikeina hetkinä todella vaikea sietää, silloin tuntuu houkuttelevalta saada varmuus kaikista asioista, niistäkin joihin ei voi itse omalla toiminnalla vaikuttaa. Tämä taas lisää murehtimista ja väsyttää. Asioita vatvomalla ja pahimpaan valmistautumalla hallinnantunne saattaa vahvistua ja tilanne tuntuu helpottavan hetkeksi, mutta huoliajatuksia jatkuvasti läpikäymällä huolestuneisuus tosiasiassa vain pahenee, josta voi olla vaikea päästä irti. Vastaavasti taas  epävarmuuden sietämisen opetteleminen voi johtaa
murehtimisen vähenemiseen. On siis mahdollista oppia elämään sellaistenkin asioiden kanssa, joita ei pysty itse kontrolloimaan ja joista ei voi saada varmuutta. 

❤️
Niin mahdottoman Tärkeää tämän kaiken lisänä on ollut asioiden käsittely. Tämä mitä tässä teen nyt on juurikin sitä. Kirjoittamien jäsentää omia ajatuksia. Muistan kun terapeuttini antoi vuosia sitten minulle neuvon: ”älä kirjoita vain silloin kun sinulla on vaikeaa. Tee kirjoittamisesta tapa ja kirjoita myös silloin kun elämässäsi on kaikki hyvin!” Sitä neuvoa olen yrittänyt noudattaa.  Puhuminen auttaa kaikkeen. On tosi tärkeää kertoa omista tuntemuksistaan, huolista ja peloista. Huolien jakaminen saattaa helpottaa olotilaa huomattavasti, kun asioihin voi saa uutta näkökulmaa ja ajatukset jäsentyvät.
Lähes kaikki stressistä toipuneet mainitsevat yhtenä tärkeänä tekijänä paranemisproses- sissa läheisiltä, ja erityisesti kumppanilta tai ystävältä, saadun tuen.

❤️ 

Olen viettänyt viikonlopun käytännössä ulkona. Nauttien lämmöstä ja kesästä. Odotan jo tulevaa kesälomaa ja sitä hetkeä kun saan olla tarpeeton. 

❤️

lauantai, 13. kesäkuu 2020

Kävin kotona...

Mitä sulle kuuluu, kysyi ystäväni josta en ole vähään aikaan kuullut. Kaikkinensa ihan hyvää sanoin. Kevät meni lopulta nopeasti ja ihan kohta alkaa loma. Tosin ei suru ja ikävä silti ole kadonneet minnekään. Välillä tosin itsekin ihmettelen, että aika on mennyt näin nopeasti. Ne tunteet ovat kyllä olemassa ja voivat tulvahtaa kyynelryöppynä autossa, kun radiosta tulee jokin muistoja tuova kappale. Mikä muistuttaa isästä. Viimeksi kun menin sairaalan ohi huomasin, että en alkanut itkemään. Se tapahtui ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ei kuolemasta  varmaan voi ehkä oikein selviytyä, mutta sitä voi tunnetasolla oppia sietämään ja sen kanssa voi oppia elämään. Väistämättömän edessä sitä on vain ikäänkuin jollakin oudolla tavalla nöyrryttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

En tiennyt ennen loppuunpalamista, että
olen vähän kuin ollut koko nuoruuteni kärsinyt  tietynasteisesta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteesta. Se on ollut tunne mikä ei ole aina näkynyt tai täyttynyt ihmisen keskellä, tai edes niissä karille ajaneissa parisuhteissa. Nyt ymmärrän vuosia loppuunpalamisen jälkeen, että tunteen taustalla on syvälle kaivautunut turvattomuus ja hylätyksi tulemisen pelko. Se nousi loppunpalamisen aikana tunnetasolla esiin. Samalla olen myös tärkeissä ihmissuhteissani tehnyt valintoja, joissa ne pelkoni siihen liittyen ovat käyneet toteen.

Nykyisin tiedän, että haavoittuvuutensa säilyttänyt ihminen kokee elämän rikkaampana ja vivahteikkaampana kuin itsensä kovettaneet ihmiset. Suru ja murhe ovat tunteita, joita en aina ole osannut edes tunnistaa ja mitä olen kantanut mukanani  lapsuudesta lähtien. Nyt tiedän, miten aikaisempien sukupolvien kipeät tunnetilat siirtyvät sukupolvelta toiseen, kunnes joku katkaisee kierteen työstämällä ne pois. Minä olen nyt se joka olen työstänyt näitä sukupolven yli siirtyviä tunnetiloja.

Suruun liittyy paljon omasta mielestäni myös  väärinkäsityksiä, kuten että aika parantaa haavat ja se mikä ei tapa se vahvistaa. Kaiken lisäksi ihmistä, joka näyttää avoimesti kipeät tunteensa, saatetaan jopa paheksua.  Itse olen selvinnyt surusta vain antamalla sille tilaa. Olen opetellut elämään sen kanssa. Hyväksymällä tunteet mitä minussa nousee. Oikeastaan olen opettelut olemaan itselleni rehellinen. On täysin normaalia, että isäni tuoma menetys nostaa pintaan esimerkiksi näitä kuvaamiani hylätyksi tulemisen tunteita, ahdistusta tai syyllisyyttä, jopa sitä vihaa ja katkeruutta. Ja välillä jopa sitä, että itken ”räkä poskella” kuin pikku tyttö. Tunteiden kirjo ja niiden voimakkuus on täysin yksilökohtaista ja kaikki tunteet taas ovat täysin normaaleja. Suru on tunne mikä ei tapa, itkut siihen liittyen on kuitenkin itkettävä. 

Kävin tänään kotona vanhempieni luona kastelemassa kukat ja samalla kävin isäni haudalla. Tuntui kun isäni olisi edelleen ollut siellä kotona, käymässä vain jossakin. Tyhjensin hänen tavaroitaan ja katselin tauluja ja muistelin yhdessä käytyjä keskusteluja. Mietin siinä samalla, että välillä on vain niin valtava ikävä, isän ääntä, kosketusta ja sitä tunnetta, että minulla on isä. Tänään kotona käydessä tuli taas sellainen hetki. Isän ikävä. 

Lämpimän sään ansioista päädyimme rannalle. Se läsnäolon voima. Aurinko, pilvet ja nurmikko varpaiden alla antoi syyn olla taas kiitollinen tästä hetkestä.  Ikävästä huolimatta. 
❤️