sunnuntai, 29. maaliskuu 2020

Niin nopeasti kaikki muuttui...

Kaksi viikkoa sitten istuin sairaalassa ja unelmoin tavallisesta arjesta. Siitä kun kaikki olisi terveenä ja kaikki olisi miten ennenkin. Samalla mietin tulevaa kesää, lepolomaa, irtiottoa kaikkeen tämän kaiken jälkeen, lukemattomia kirjoja, sellaista kaivattua olemista.

Nopeasti näistä ajatuksista maailma muuttui, se kääntyi kokonaan ympäri koronan johdosta. Nyt olen saanut lukea niitä kirjoja kodin suojassa, turvassa ja rauhassa. Merkillistä kuinka silti pelot, epävarmuus ja huoli rakentaa aina välillä polkuja mieleen. Huoli omista läheisistä, äidistä, ystävistä, yksinäisistä, ennen kokemattomasta muutoksesta kaikkeen, työpaikasta, tulevaisuudesta. Samalla tämä kaikki opettaa taas arvostamaan pieniä itsestäänselviä asioita arjessa. Äsken mietin, että en malta edes odottaa sitä hetkeä kun pääsen antamaan ensimmäisen ison halauksen äidilleni ja tädin muruille ja pääsen halaamaan ja näkemään ystäviäni ja viettämään aikaa heidän kanssaan. Ja sitä hetkeä kun voin lähteä taas ovesta ulos ilman tietynlaista turvattomuuden tunnetta. Kotona oleminen ei mulle itselleni ole ollut vaikeaa, koti on mulle turvapaikka. Ja sen merkitys on nousut vielä enemmän tämän kaiken keskellä. 

Tänään tämän kaiken keskellä olen silti kiitollinen niistä hyvin nukutuista öistä, auringosta taivaalla, ilon tunteista surun keskellä, läheisistäni. Terveydestä. Olen syönyt edelleen terveellisesti, saanut kovasti apuja luontaistuotteista. Tuntuu, että mua on koko tämän ajan kuitenkin ohjattu ja kannateltu. Tämä aika tulee silti kääntämään meidän jokaisen sisintä, halusimme sitä tai emme. Matka on usein kipeä, kuitenkin aina kaikesta huolimatta tarpeellinen ja kaunis. Jokaisessa meissä on olemassa käsittämätön sisäinen voima, mikä löytyy kun aika on oikea. Elämme sellaista muutoksen aikaa, jolloin olemme pysähdyksissä, eristettynä, mutta paikoillaan, riisuttuna kaikesta turhasta. Aika jolloin olemme myös syntymässä johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Nyt on aikaa miettiä ja hiljentyä itsensä äärelle. Mikä on se minun polku, mitä halun jatkossa kulkea. Ja sen hiljaisuuden keskellä voi kuulla  ehkä samalla sen oman sielunsa äänen herkemmin. Se vaatii vain sen ensimmäisen askeleen ottamisen ja astumisen omaan voimaan ja luottamusta siihen että minua kannatellaan. 
❤️

lauantai, 28. maaliskuu 2020

Muistan vieläkin sen...

Siitä on vasta viikko kun isäni kuoli. Vielä viime viikolla sain koskettaa hänen kättään ja jutella. 

Viime yönä näin unta jossa valitsin arkkua, sisimmässä kuitenkin rauha. Hautajaisjärjestelyt on nyt tehty. Ystäväni sanoi minulle eilen, että hän ihailee ja ihmettelee miten sinä olet jaksanut kaiken ja mistä sinä ammennat voimaa ja miten sinulla voi olla on niin kauniita ajatuksia kaiken jälkeen. Vuosi sitten koin yhden elämäni vaikeimmista asioista, kun isäni sairastui. Muistan vieläkin sen tunteen kun luulimme, että isäni kuolee ja aivan selvästi sen voimattomuuden, järkytyksen ja kauhun tunteet, jotka tunkeutuivat mieleeni ja sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin, ettei isäni olisi enää kauan kanssamme. Tuntui aluksi, että en vaan saa sitä tunnetta hallintaan. Siitä hetkestä alkoi vuoden mittainen kamppailu elämän ja kuoleman välissä. 

Päätimme jo silloin perheenä, että jonain päivänä kuolemme mutta muina päivinä elämme. Kävin joka viikko isäni luona. Tein päätöksen, että  vietän mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan, kerron mitä hänestä ajattelen ja olen hänen tukenaan ja luonaan ihan loppuun asti. Nyt minulla on muistona ihania yhteisiä kuvia, videoita ja hänen elämänoppejaan. Saimme aikaa hyvästellä ja saimme sanoa kaiken, mitään ei jäänyt sanomatta. Ne lohduttavat ja antavat voimaa kun ikävä iskee. 


Myönnän, että olen tämän vuoden aikana käynyt läpi tunteita ilosta suruun, vihaan ja kaipaukseen. Käsittelyt, purkanut ja koodannut ajatusmaailmaani uudelleen. Isäni oli onneksi kristitty, joten olen voinut luottaa ajatukseen, että elämä ei lopu kuolemaan vaan jatkuu paikkaan parempaan. Jossa perheet voivat olla yhdessä ikuisesti. Olen tämän vuoden aikana huutanut tuonne yläkertaan, polvistunut monet kerrat rukoukseen saadakseni edes jotakin lohtua ja vastauksia kysymyksiini. Sanoin miehelleni eilen taas saunassa, että kuoleman edessä sitä särkyy ja kokee olevansa niin pieni. Enkä todella tiedä miten he jaksavat läpi tämän mitä me olemme käyneet, jos sitä toivoa ei ole jälleennäkemisen toivosta. 

Oma sydämeni on silti ollut rauhallinen ja levollinen. Itse olen tuntenut tämän vuoden aikana, että se oma vapahtajani mihin itse uskon ollut on aivan lähelläni tukemassa minua suruni keskellä ja hän kulkee vierelläni. Aina kun on tuntunut, että en jaksa enää olen saanut taas hetken päästä tuntea sydämeni täyttyvän toivolla ja uskolla. Meidän elämään on ilmaantunut kuin suojelusenkeleitä ihmisen muodossa jotka kannattelevat ja ovat luoneet meihin toivoa olemassaolollaan.

Tämän kokemuksen jälkeen uskon vielä kovemmin, että tämä mitä kirjoitin on totta. Uskon, että meitä lohdutetaan ja särkyneet sydämemme parannetaan, jos annamme siihen mahdollisuuden. Sen olen saanut nähdä oman uskoni pohjalta, että se raamatussa oleva Jeesus Kristus on totta tänäänkin  ja hän on lähellä aina heitä jotka rukoilevat ja häneen uskovat ja hän kuulee ja lohduttaa aivan uskomattomalla tavalla. Vaikeuksien keskellä sen tuntee aivan erityisellä tavalla. Kun elämässä on vaikeaa, se on myös kutsu. Silloin hän antaa meille henkilökohtaisen rauhan ja lohdun. 

Emme voi tietää miten hautajaiset lopulta menevät, pysymmekö terveenä. Kaikki mihin voimme vaikuttaa itse, on kuitenkin nyt tehty. Koen, että tässä vallitsevassa maailman tilanteessa olemme saaneet olla etuoikeutettuja jo siitä, että saimme pitää isän kädestä kiinni loppuun asti ja saimme isällemme hautajaiset. Kaikki menee juuri niin miten tarkoitus on. 

❤️

Mihin sinä turvaat kun sinulla on vaikeaa? Mihin uskot ja mikä sinua lohduttaa? Mistä ammennat voimaa kun elämä kääntyy sinua vastaan? 

❤️

858ECD90-54AE-46A8-AAAF-C0BE759ABC01.jpg

tiistai, 24. maaliskuu 2020

Entäpä jos...


Muistan lapsuudestani hetken kun olin ihan pikkuinen tyttö. Vasta alle 3-v ja olen äitini ja mummoni kanssa kirkossa. Valkoinen arkku. Kuolema on läsnä, kaikki itkevät ja me kunnioitamme sitä hetkeä; äitini, mummoni ja kaikki läsnäolevat. Hetki on jäänyt mieleeni.

Viime päiviin on mahtunut surua. Isän poislähdön puolesta kuin koronan leviämisen vuoksi. Koko viime viikon istuin isäni sairasvuoteen äärellä sairaalassa. Pitelin kädestä, pyyhin kyyneleitäni ja hengitin syvään ja vakuutin isälleni, että me selviämme. 

Omat syvimmät pelkoni nousevat pintaan epävarmoissa tilanteissa ja saa minut sekä puhumaan, että toimimaan enemmän kuin ajattelemaan. Pelot sairastumisesta tai taloudellisesta menetyksestä tuovat pintaan monenlaisia epävarmuuksia ja saavat meidät käyttäytymään hyökkäävästi ja syyttävästi.  
Pelko siitä, että olemme uhattuna saa meidät lamaantumaan ja puolustautumaan. Se mikä normaalisti ei välttämättä tuntuisi ollenkaan niin hankalalta saa nyt ihmiset reagoimaan pelkojensa kautta.

Kun jokin on täysin väistämätöntä ja emme voi estää tai emme voi vaikuttaa tapahtumiin merkitystä hyvinvointimme kannalta on vain sillä, miten suhtaudumme asiaan. Miten saamme vaikutettua tunteisiin mitkä meissä vaikuttavat. Sitä olen harjoitellut koko tämän vuoden. En ole voinut parantaa isääni, vaan hyväksyä ja luottaa, että kaikella on tarkoituksensa. Ihan kaikilla ihmisillä on jossain määrin kuolemanpelkoa. Myös minulla on. Se on pelkona tärkeä ja osittain myös hyvä, elämää suojeleva asia. Nyt kuitenkin, koronapandemia ja sen uutisointi, varsinkin someilmiöt lietsovat todella paljon negatiivisia tunteita ja pelkoa, jotka eivät suojele miltään vaan vievät ihmisiltä voimia. Pelko ja paniikki tarttuvat hyvin helposti. Se saa kehon puolustus ja pakenemistilaan ja saa ihmiset lamaantumaan tai toimimaan. Voimavarojen tuhlaaminen saa huomion pois nykyhetkestä. 

❤️
Entäpä jos tämän ajanjaksoon tehtävä olisi pysähtyä katsomaan pelkoa, tutkia , ihmetellä ja tunnustella, jutella sen kanssa, hyväksyä ja kysyä mitä se haluaa viestiä sinulle ja miltä ehkä tässä hetkessä suojella. Hengittää ja ehkä jopa huomata, että asiat järjestyvät aina jotenkin. Ja rukoilla, hiljentyä ja pysähtyä. Nyt jos koska on se hetki, että kannattaa kokeilla, mitä se sitten sinulle koskaan antaakaan.

❤️

maanantai, 16. maaliskuu 2020

Olen niin valtavan väsynyt...

Olen henkisesti aivan loppu. En ole varmaan koskaan elämässäni kokenut mitään niin raskasta mitä tällä hetkellä koen. Tämän kaiken päälle tämä korona mitkä pyörii ympärillä lisää ahdistuksen ja pelon tunteita. Henkinen väsymykseni tuntuu kehon joka solussa asti. Olen itkenyt niin paljon ja antanut kuin luvan surulle.  Suru lähtee onneksi suremalla eli antamalla surulle lupa tulla ja lähteä sitten, kun se on tehnyt tärkeän tehtävänsä. Olen puhunut  ääneen tunteistani, käsitellyt ja antanut surun kuin hoitaa sisintäni. Tehnyt luopumista, katsellut kuvia, muistellut ja taas itkenyt. Oikeastaan en olisi koskaan voinut etukäteen edes ajatella, miten raskasta on luopua omasta vanhemmastaan. Ihan joka päivä olen ollut sairaalassa. 

Jotta voi kohdata, täytyy myös uskaltaa tulla itse kohdatuksi. Tie syvempään aitoon yhteyteen käy aitouden kautta ja vaatii sitä, että rohkenee näyttää myös sen, mikä meissä on särkyvää, sillä ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme. Siksi näen tärkeänä, että näytän suruni ja tunteeni, enkä peittele niitä. Olen kertonut avoimesti mitä käyn läpi ja en ole peitellyt kyyneleitäni. 

Nyt on tullut se hetki, että on pakko pysähtyä ja keskittyä itseensä ja läheisiinsä. Ollakseen miellyttävä, ei tarvitse mielistellä. Ihmissuhteet, jotka rakentuvat sen pohjalle keitä me olemme aidosti ihmisinä, toimivat paremmin ja ovat antoisampia, kuin ihmissuhteet, joissa piilotamme osan itsestämme. Itse en enää piilota itseäni tai tuskaani. Olen tällä hetkellä valtavan surullinen ja väsynyt. Rukoilen, että saan voimaa kulkea tämän raskaan ajanjakson läpi. 

❤️
Monesti lisäämme tuskaamme sillä, että joko haluamme kaiken raskaan kokemuksemme muuttuvan tai haluamme pitää siitä pakonomaisesti kiinni, jotta tuntisimme olevamme kuin turvassa. Kuitenkin elämä vain on jatkuvaa muutosta ja tämän hyväksyminen on tavallaan myös hyvin vapauttavaa.

Nyt on se hetki, että on annettava tilaa levolle. Tunnistaa omat rajat ja omat voimavarat ja kunnioittaa niitä. Suru lähtee kun se on tehnyt tehtävänsä ja sitten joskus kun aika on, annan sen mennä. 
 
Hyväksyn, hengitän ja päästän kaiken suuremman käsiin. 

sunnuntai, 8. maaliskuu 2020

Olen ajatellut...

Älä suotta itke. Tulee eteen mitä tahansa me selviämme. Olemme selvinneet jo nyt. Lohdutti  isäni kun silitin hänen jalkaansa ja purskahdin itkemään. Tämä vuosi on ollut sellaista aika erikoista aikaa. Välillä tuntuu ihan järjettömältä käydä töissä samalla kun tiedän, että niin rakas ja tärkeä  läheiseni  kuolee pian. Toisaalta saan valtavasti voimaa työkavereistani. Minun ei ole tarvinnut esittää voivani hyvin. Olen saanut olla oma itseni. Usein töissä jopa hetkeksi unohdan mitä kotona käyn läpi ja palaan työpäivän ajaksi läsnäolon tilaan. 

Sairastuminen, läheisen kuolema, loppuunpalaminen, avioero jne. Jokainen meistä on elämän oppilas. Elämä opettaa meitä välillä hellästi silittäen, toisinaan myös
todella rajusti töytäisten. Suurimpia opinpaikkoja ovat kriisit, joista syntyvien tunteiden kohtaaminen on usein todella vaikeaa. Hankalien tilanteiden kohtaaminen vaatii rohkeutta.

Kivuton elämä ei silti ole mahdollista, eikä sellaista kannata tavoitella. Elämän ei kuulu olla vain helppoa ja mukavaa, muuten saattaa jäädä kokonainen elämä elämättä. Kaikki kipu katoaa kuitenkin aikanaan, eikä yksikään kohta elämässä ole vähempiarvoinen kuin toinen. Elämä on lopulta rikasta silloin, kun pääsee kokemaan erilaisia tunteita, tapahtumia ja vaiheita.

Sanoin ystävälleni, että olen viime aikoina yrittänyt säännöstellä voimiani, sillä läheisen kuoleman jälkeen meidän on jäätävä vielä tänne ja kestettävä elämä ilman rakasta ihmistä. Se on asia mikä pelottaa ja olen pohtinut miten selviän sen jälkeen. Ihminen kun vie lähtönsä jälkeen mukanaan kosketuksensa, äänensä ja läsnäolonsa. Jäljelle jää muistot, suru ja valtava ikävä. Toivon, että senkin jälkeen sitten jonakin päivänä löydän elämässäni ilon ja innostun itse elämästä. 


Olen aina ajatellut, että pelkojen voittaminen on äärimmäisen tärkeää. Olen pakottanut kuin itseni isäni kuoleman äärelle, ja olen päättänyt käydä hänen rinnallaan läpi kaikki sen vaiheet.
Sairauden edetessä kivuliainta on nähdä läheisen kipu ja kärsimys. Mieli etsii kuin ratkaisuja miten toista voisi auttaa. Käsi mitä puristat on päivä päivältä hentoisempi ja luisempi. Isäni väsyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ja on muuttunut tämän vuoden aikana niin fyysisesti ja psyykkisesti. Välillä hän on poissaoleva, mutta  silti hän on jaksanut olla niin ihailtavan positiivinen kaikesta huolimatta. Hän ei ole koko tänä vuonna antanut identiteetin rakentua sairaudelle. Vaan on elänyt ja säilyttänyt uskonsa sairaudesta huolimatta. 

Tuntuu, että Kuoleman ja elävien välille syntyy raja, jota on vaikea ylittää, vaikka miten pitäisi toista kädestä. Kädestä pitämisen  ja kyyneleiden kautta syntyy kuitenkin joku syvempi yhteys sielusta sieluun. 

💔

CC6182CD-A247-4ABC-979E-08CC42135F86.jpg