Vuosi sitten tähän aikaan valmistuin. Aika pian valmistumisen jälkeen, aloin kohdentamaan ajatuksiani tulevaan työhön…

Nyt – joulu on taas ovella ja saan todeta, että vuosi on mennyt nopeasti. Näin vuoden lopun lähestyessä on tapana aina pysähtyä pohtimaan kulunutta vuotta ja käyttää tilaisuutta nähdä onnistumiset ja yhteiset saavutukset. On aika kiittää niistä liittyvät ne sitten työhön, perheeseen, ystäviin tai muihin läheisiin ihmisiin.

Kun valmistuin, muistan, että vähän jännitin. Samalla tavalla kun jännitin kouluun pääsyä ja sen tuomia haasteita. Nyt jännitin tulevan työni haasteita, sitä miten niihin vastaan ja tiimin johtajuutta. Työni luonne kun on vahvasti eettinen ja myös yhteiskunnallinen ja tiimityöhön nojaava. Työni ytimessä on oppimisen, kasvun ja kehittymisen tukeminen ja tämän kautta myös yhteiskuntaan vaikuttaminen. Nyt, en enää jännitä niin paljoa. Olen opiskellut vuorovaikutustaitoja ja saanut työhöni varmuutta. Olen huomannut, että olen kasvanut tämän vuoden aikana paljon. Olen luonut arvot minkä sisällä haluan toimia ja mihin haluan nojata ja tukevat perustukset sille miten voin asioita perustella työhöni nojaten. Olen tämän vuoden aikana kokenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen työssäni saanut isoja haasteita työnnettyä eteenpäin, löytäen enemmän ratkaisuja kuin ongelmia. Olen kiitollinen tiimistäni ja siitä, että olen myös onnistunut ohjaamaan tiimiäni.  Se ei aina ole helppoa. Koska joskus joutuu olemaan asioista eri mieltä.
Olen todennut, että todennäköisyys  sille, että kaikki tiimin jäsenet työskentelisivät samalla tavalla kuin minä, on häviävän pieni. Siksi olemme onnistuneet siinä, että olemme tiimiläisinä ymmärtäneet ja kunnioittaneet toistemme erilaisuutta ja erilaisia työskentelytapoja ja onnistuneet toimimaan kohti yhteisiä tavotteita. Olen myös kiitollinen esihenkilöstäni joka on tukenut tällä matkalla.

Olen tänä vuonna oivaltanut myös sen, että  ihmeet eivät tapahdu ulkopuolelta – ne syntyvät sisältä. Olen myös huomannut enemmän pohtivani lausahdusta ; ei asiat meitä vaivaa, vaan se mitä ajattelemme!  
Minä olen lopulta itse se, ketä voi saada aikaan muutoksen. Itselläni on luontainen tarve oikeudenmukaisuuteen, mutta tämä vuosi on opettanut myös sen, että vaikka miten haluaisin tulla kuulluksi, näin ei työssäni tule aina tapahtumaan. Kaikki ihmiset eivät pelaa samoilla säännöillä, osalla ihmisistä uupuu vain se oikeudentaju ja terve syyllisyydentunne. Osalla taas omat tunnetaidot voivat olla niin keskeneräiset, että niiden läpi ei edes tunnisteta omia tunteita. Olemalla itse joustava ja avoin, voin oman mallin kautta opettaa myös muita. Mielummin kysyn, kuuntelen ja keskustelen, kuin luon varjokokouksia ja jatkan päivästä päivään tällaista tää on narinaa! Ja se ei silti tarkoita, että en olisi valmis  pitämään myös itseni puolta, mutta tämän kautta voin vapauttaa tilaa  omalle jaksamiselle ja yhteydelle. Ymmärtäminen kun on myötätuntoa ja terveitä rajoja. Voin ymmärtää toista ja tuntea myötätuntoa, hylkäämättä silti itseä. Se on lopulta sitä aikuisuutta ja vastuunkantoa.

Oikeastaan tänä vuonna olen todennut konkreettisemmin, että kaikki mitä tunnen on oikein. Mutta aika monesti tunteen saa aikaan, oma virheellinen ajatusmalli. Tunteet ovat lopulta energiaa ja vahva emotio on merkki siitä, että taustalla on vahvoja arvoja, missä ei ole tullut kuulluksi. Enää en työssäni toimi vain velvollisuudentunnosta, tai pelon ohjaamana. Eikä työtäni ohjaa miellyttämisen tarve. Vaan uskallan seisoa omien arvojen puolella. Tämä rooli ei ole aina se helpoin rooli, koska siihen sisältyy aina riski tulla hylätyksi. Mutta koska olen jo aikuinen, enkä lapsi, koen sen tärkeänä.
Se voi joskus kirpaista, mutta palkinto siitä on suurempi ja se on vapaus valita ja tehdä toisin. 

Kiitollinen olen myös terveydestä, puolisostani, koiristani, läheisistä ja ystävistä. Ja siitä, että opintojen jälkeen tuli tila liikunnalle ja olen päässyt tavoitteisiin mitä itselleni asetin. En koskaan pidä näitä itsestäänselvyytenä. Paljon on vuoteen mahtunut sellaisia hetkiä, mitkä ovat jääneet mieleen ja mitkä ovat auttaneet palautumaan työn tuomasta kuormituksesta ja ilman näitä, olisi työn tekeminen ollut paljon haastavampaa. 

Ja isälleni, siellä jossakin….
… kun lähdin kouluun, omistin sen matkan ja tutkimustyöni sinulle! …Kiitollinen olen siitä, että  sinun kautta olen ammentanut voimaa myös työhöni! 

❤️

Melkein viisi vuotta sitten perheen­jäseneni sairastui äkillisesti ja menehtyi.Tunsin noiden vuosien aikana ja siinä tilanteessa voimakasta stressiä. Läheiseni kuoli, ja oma stressitilani pitkittyi ja hermostoni alkoi käydä ylikierroksilla. Opintojen alku toi siihen pientä tasapainoa ja sain ajatukseni pois siitä kaikesta. Ylivireystilassa kun aika usein tunteekin itsensä hyvin aikaansaavaksi. Todellisuudessa se kuitenkin kuormitti kehoa ja mieltä, ja jossain vaiheessa aloin väsymään. Vaikka tunteekin itsensä hyvin innostuneeksi ja tehokkaaksi, ennen pitkää tila kuluttaa voimat loppuun ja lopulta vain hermoston rauhoittaminen on tie optimaaliseen vireystilaan.

Lopulta myös opinnot alkoivat haastamaan liikaa ja sairastuin samaan aikaan koronaan. Toisinaan heräsin paineen tunteeseen rinnassa ja kaulalla. Paine tuntui välillä myös päivisin, sydämeni tykytti ja minua huimasi ja väsymys tuntui uupumuksena. Kaulaa kuristi. Hikoilin usein öisin, olin väsynyt ja ylikierroksilla. Tein monta asiaa yhtä aikaa ja kärsin unohtelusta. Ajattelin, että tämä ei ole normaalia. Ylivireystilan kääntöpuoli onkin aika usein alivireystila. Se on keskushermoston virransäästötila. Kun ihminen on ollut liian pitkään ylivireystilassa, elimistö tilttaa ja vetää hätäkytkimestä. Silloin joutuu alivireys­tilaan.
Se tarkoittaa sitä, että ihminen on väsynyt, aloitekyky on kadoksissa, päätöksiä on vaikea tehdä ja tekee mieli vain nukkua paljon. Mieliala on apaattinen, synkkä tai turta. Omalla kohdalla alivireys iskee aina tiukan puristuksen jälkeen.
Silloin kun pitäisi tuntua iloiselta, mutta kun kaikki virrat on käytetty, mikään ei tunnukaan miltään. Jäljellä on vain tyhjä olo.

Oloni helpottui kaiken jälkeen, kun sain aikaa levolle ja pystyin muuttamaan omia ajatuksiani, mitkä vaikuttivat tunteisiini. Ja silloin kun olin saunassa tai kylmäsuihkussa. Tai kun liikuin salilla tai luonnossa ja keskityin sykkeeseen ja sen palautumiseen. Huomasin, että liikunta itseäni kuunnellen helpotti oireitani. 

Lääkäri tutki ja oireet laitettiin pääosin long covidin ja PEM- oireiden alle. Mainittiinpa myös pitkittynyt stressitila eli sympatikotonia. Mikä voi juontaa vain yhdestä tekijästä tai kaikista näistä. Siinä hermosto jää ylivirittyneeseen tilaan, jolloin se alkaa oireilla kuten minulla teki. 

Kaiken jälkeen olen ymmärtänyt paljon itsestäni ja hermostosta ylipäätänsä. Ylivireystila on keskushermoston turbovaihde ja oikeastaan nykyajan vitsaus. Se vie herkästi mukanaan ja silloin tuntuu, että ei malta pysähtyä ja pitää taukoja. Jotta pitkinnyt stressi laukeaisi, on tärkeää saada hermosto tasapainotettua. Tiesin jo silloin, että siinä auttavat hengitysharjoitukset. Olin kuitenkin läheiseni kuoleman aikoihin niin kierroksilla, että minun oli vaikea keskittyä hengittämiseen. Koska ajatukset saivat aikaan vaikeita tunteita ja ajatukset taas eivät muuttuneet sillä, että sanoin itselleni etten ajattelisi! Vaan sillä, että ymmärrän omien ajatusten realistisuuden ja niiden merkityksen tunteisiin.

Kun olen ylivirittynyt, keskityn nykyisin palautumiseen. Ylivirittyminen kertoo jo jostakin, on sen takana oleva syy sitten mikä tahansa.
Rauhoitan elimistöni tietoisesti: en selaa kännykkää enää iltakahdeksan jälkeen, en myöskään kirjoita ja prosessoi silloin ajatuksia ulos. Huonosti nukuttujen öiden aikana viriävät ajatukset herättävät myös tunteita. Monet näistä tunteista kiihdyttävät aktivaatiohermostoa ja nostavat vireystilaa. Se hankaloittaa nukahtamista. Myös niissä hetkissä kiinnitän enemmän nykyisin huomiota ajatuksiini. Koska tunteet eivät lähde kuin tuntemalla ja omilla ajatuksilla voin vaikuttaa niihin. 

Keho on todella viisas. Kun se menee epätasapainoon, se antaa siitä merkkejä. Omalla kohdalla ylivirittynyt keho tuntuu myös rauhattomuuteena ja kiputiloina. Niitä ennakko-oireita olen oppinut nyt paremmin kuuntelemaan. Ärsykkeet kun vievät etenkin niille herkän ihmisen helposti mukanaan, ellei itsestään pidä huolta. Silloin kertyy stressiä ja yhteys itseen heikkenee. Siksi olen luonut rutiineja, joilla saan rauhoitettua itseni. Tänä viikonloppuna olen liikkunut, tavannut läheisiä, syönyt hyvin, saunonut ja uppoutunut hetkeksi rauhoittaviin mielikuviin, kuunnellut musiikkia ja rentouttanut itseäni lempeän liikunnan ja esteettisen ympäristön avulla. Olen hakeutunut veden äärelle ja sisustanut olohuoneeni kynttilöillä ja nukkunut hyvin. 

Muistan sen hetken kun me yhdeksän vuotta sitten nähtiin ensimmäistä kertaa. Hän otti yhteyttä minuun ja kertoi, että hänellä on samasta pentueesta koiranpentu kuin meillä. Sovimme ”pentureffit”. Näin hänessä heti jotain samaa kuin itsessäni. Tosin vähänpä tiesin, miten paljon meillä  lopulta onkaan samanlaisia menneisyyden kokemuksia. Niistä samoista sairauksista lähtien. Meistä kumpaakaan ei ole elämässä päästetty helpolla. Olemme pudonneet silti aina jaloillemme. Ja niiden haastavien kokemusten kautta eräänlainen turvan tunne on vahvistunut ja vaikka tunnistaisimme pelon, se ei saa enää lamaantumaan. Siksi meillä on myös rohkeutta muuttaa sitä oman elämän suuntaa. Elää omien arvojen mukaista elämää,

❤️

Tiedämme, että rohkeus on lopulta vaikeiden tunteiden sietämistä. Ja niiden läpi on vain mentävä ja niiden voima ei kestä ikuisesti. Se onkin oikeastaan syy, miksi mä valitsin hänet elämääni. Ei me olla näiden vuosien aikana monia kertoja nähty mutta toisaalta, tarvitseeko, jos yhteys on silti olemassa?! Ja sitä me näiden vuosien aikana ollaan pidetty yllä, yhteyttä ja olemme olleet toistemme tukena. Niin iloissa, kun siellä synkimmänkin surun keskellä oman vanhemman menetyksen hetkellä. Silloin ensimmäistä kertaa aloin miettimään, että onko tällä kaikella jokin tarkoitus.

Viikonloppuna vietimme viimeisen päivän yhdessä täällä Suomessa. Ainakin toistaiseksi. Sen jälkeen he asuvat puolisonsa kanssa toisella puolella maapalloa. Rakentavat uutta elämää. He ovat täysin uuden elämän edessä. Se mikä on ollut Suomessa jää tänne. Koti, läheiset ja iso osa omaisuutta. 

Loppuviikosta hän on vihdoin perillä. Auringon lämmössä. Ja taas mä vain totean, että tämä on se syy miksi mä valitsin hänet elämääni. Se rohkeus ja vahva sinnikkyys ja se, että uskaltaa lentää peloista huolimatta. Uskaltaa hypätä. Uskaltaa vaikka pelottaa. Vaikka siihen liittyy riskejä. Mutta niin muakin aika usein pelottanut ja silti, teen valintoja elämässäni kohti unelmia. Niinku alussa kirjoitin, tunne on onneksi vain hetki, mikä lopulta menee ohi. Ja jos joskus siellä
ollessa tulee tunne, että nyt tämä on nähty, voi aina valita uudelleen ja palata takaisin.

Olen täällä kertonut, että olen aika henkinen ihminen ja uskon, että mua kyllä kannetaan ja annetaan voimia ja samaa mä uskon myös hänen kohdalla. Häntä ei annettu mun elämään ilman syytä ja mä uskon, että siksi mä tässä olen. Kertomassa myös hänelle, että hän siellä kyllä pärjää ja kaikki menee lopulta niin miten on tarkoitus. Vaikka samaan aikaan koen myös pelkoa ja varovaisesti pohdin, meneekö? Onko tämä kaikki sen arvoista? Mutta koska hän on valinnut tämän, mä haluan uskoa, että on. Sitä en voi tietää mihin kaikki johtaa, mutta siihen uskon, että heidät on tarkoitettu yhteen. 

Samalla olen viikonlopun aikana miettinyt, että olen kaksi ystävää hyvästellyt. Toinen oli todella läheinen ja hänen muuttonsa teki surulliseksi.
Hän joka kävi toissapäivänä meillä, on toinen heistä. Hänen  muutto myös tuntuu. Emme nähneet joka päivä ja silti hänen lähtönsä jättää jälkeensä ikävän. Halasimme ennen hänen lähtöä monta kertaa. Sitten on myös ne ystävät, ketä ei ole hyvästelty. He ovat olemassa ja läsnä ja sitten ovat he, jotka on jossakin täällä missä yhteys on katkennut. Ei ole aikaa, eikä yhteyttä.

Ja edelleen tunteista huolimatta, mä muistan ystävääni täällä. Maailman toisella laidalla. Muistan rukouksin ja ajatuksin. Ja mä niin sydämestäni toivon, että heillä  on kohta siellä kaikki hyvin. Samoin kun heidän koiralapsilla. Jotka pakattiin tänään ruumaan ja lentävät hekin pitkän matkan erossa omistajastaan. 

❤️

Ja toivon, että he nauttivat  tästä kokemuksesta. Nauttivat elämästä, yhdessäolosta ja sen tuomista hetkistä ja muistavat, että vaikka taivas olisi miten pilvinen. Sen takana on aina se aurinko! Ja lopulta samaa taivasta me katsotaan kaikki. Me täällä, kuin he siellä. 

Ja he ovat vihdoin yhdessä. Ja ovat nyt perhe. Kaiken taistelun jälkeen! 

Ja edelleen, me olemme yhteydessä! Kirjoitellaan ja vaihdetaan kuulumisia, samoin kun olemme tehneet ennenkin.

Ja olen kiitollinen siitä, että se yhteys ei katkea nytkään ja he ovat osa elämäämme.

❤️

Suurin osa ihmisistä on olemassa, mutta ei elä. Hän on ja ainakin uskaltaa elää. 

❤️

Marraskuun pimeys tuo mukanaan sellaisen tietynlaisen haikeuden. Luonto kuolee, linnut lentävät etelään ja ympäristö muuttuu harmaaksi sekä pimeäksi. Kehon rytmikin muuttuu hitaammaksi ja haluaisin vain istuskella villasukissa takkatulen äärellä tai kynttilän valossa sohvan nurkassa. Haluaisin vain nukkua ja käpertyä viltin alle.

Minulle tämä on jollain tavalla myös luopumisen vuodenaika. Aika mikä käynnistyy pyhäinpäivästä. Pyhäinpäivä onkin asia mikä jotenkin oudolla tavalla lohduttaa, vaikka samaan aikaan nostaa esiin myös ikävän tunteita. Itselleni on silloin tärkeää käydä haudalla ja pimeään aikaan. Koska valo poistaa pimeyttä ja hetken hautausmaa näyttää siltä, kuin tähtitaivas olisi tipahtanut maahan. 

Marraskuu nostaa esiin myös ikävää ja surua. Suru ja ikävä ovat lopulta tunteita, mutta nekään eivät kestä ikuisesti. Samoin kun marraskuukaan. Surusta voi toki sairastua ja siihen voi myös jäädä kiinni, mutta siitä on hyvä päästää myös irti. Jollekin se aika on lyhyempi ja toiselle pidempi. Kukaan toinen ei voi sanoa miten pitää surra, sillä jokaisella on lupa tuntea kaikki omat tunteensa. Omalla kohdallani jokaisella tunteella on ollut elämässäni paikkansa ja aikansa ja mikään niistä ei työnnä pois toista. Vaikka tänään olisin surullinen, mahtuu päivään myös ilon hetkiä. 

Muistan kyllä isäni kohdalla, sen synkimmän surun hetkellä, että en oikein jaksanut uskoa, että kaikki helpottaa joskus, vaikka järjellä ajateltuna kyllä tiesin että menetykset kuuluvat elämään. Se tunne oli silti niin voimakas. Mielessä oli vain miljoona kysymystä, joihin kukaan ei voinut vastata ja vasta nyt olen jollakin tavalla hyväksynyt sen, että kaikki meni niin miten piti mennä.

Tähän vuodenaikaan liittyy myös se, että reilu 12 vuotta sitten poltin itseni loppuun juurikin tähän aikaan. Enää ne tunteet eivät elä minussa. Mutta eilen kun nostin kirkasvalolampun lattialle, muistin sen hetken niin selvästi. Miten isäni osti tuon lampun silloin minulle, kun en jaksanut nähdä uupumuksen vuoksi itse valoa. Ja miten pieni koirani jota ei enää ole, käpertyi aina lampun äärelle ja nukahti sen lämpöön. Ja miten vielä tänäänkin yli  12 vuoden jälkeen tuo lamppu jaksaa loistaa valoa ja sitä samaa lämpöä kuin silloin ja miten elävästi mieleeni palautui tuo hetki. Silloin tuntui, että elämässä ei ole merkitystä ja isäni ja koirani antoivat merkityksen senhetkiselle elämälleni. Kun isäni kuoli, tuntui kun merkitys olisi hetkellisesti kadonnut ja nyt kun pimeys vie voimia, tuo lamppu toi esiin ne muistot isästäni ja koirastani. Samalla nousi esiin myös ikävä, kaipaus ja kiitollisuus. Sekä lohtu, että he ovat siellä verhon toisella puolella. Eivät poissa vaan olemassa. 

Aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja silloin pitää antaa elämän kannatella. Kaikilla on oikeus tuntea olevansa joskus heikko, eikä se vie meiltä arvokkuutta eikä ihmisyyttä. On lupa itkeä ja olla. Kaikilla meillä on omat herkät kohtamme , mutta onneksi rakkaus ei koskaan katoa.

Eivät ikävä, kaipaus ja suru ole koskaan täysin poissa. Siellä
ne ovat jossakin olemassa.
Ne keikuttavat vähän, mutta pinnalla pysyminen ei vaadi valtavaa ponnistelua. Sitten ilman ennakkovaroitusta iskee se viiltävän kaipauksen hyökyaalto, joka hukuttaa hetkeksi alleen. Sitä vastaan en pysty taistelemaan. On vain antauduttava surun voimalle. Juuri nyt kaipaus ja ikävä tuntuu syvällä.
Mutta samalla tunnen suurta iloa ja onnea niin monista asioista elämässäni. Kaiken surun keskellä olen kuitenkin onnellinen.

.. onnellinen myös siitä, että nämä kaksi olivat ja ovat edelleen osa elämääni siellä jossakin…
… ja usko, on avain kotiin taivaaseen! 

❤️

Olen näiden viikkojen ajan pohtinut sitä mitä ja millaista on hyvä vuorovaikutus. Vuorovaikutus on kahden tai useamman henkilön välistä kommunikaatiota. Vuorovaikutuksessa osapuolet ovat aloitteellisia, reagoivat toistensa viesteihin ja kokevat olevansa yhteydessä toisiinsa.

Olen saanut huomata, että aika harva lopulta tajuaa niitä pieniä viestejä mitä toiselle antaa vuorovaikutustilanteissa. Äänen painoa, katseiden välttelyä.
Tai vastaavasti sitä, että koko keho viestittää sanomattomia sanoja ja tunteita. Mistä voi tulkita tai nähdä, että ei ole kiinnostunut tai haluaa mieluummin olla rauhassa. Tällöin myös muut eivät lähesty, ja vuorovaikutus jää vähäiseksi. Toiset luulevat ja  tulkitsevat tilannetta, että hän ei halua nyt ehkä jutella. Koska kaikki kehon viestinnässä kertoo tästä. Sitä voidaan kutsua myös häpeäksi tai siihen voidaan etsiä syitä muualta. Ongelmatilanteissa kun ihmisellä on tapana ratkoa ne itsemme ulkopuolelta. 

Olen hyväksi tavaksi kokenut harjoitella vuorovaikutustaitoja olen samalla myös seurannut  toisen käyttäytymistä. Millä tavalla he tulevat tilanteisiin? Miten he lähtevät muuttamaan toimintaa stressitilanteissa? Ja miten he pystyvät sietämään haastavia tunteita, vai pystyvätkö? Mitä he sanovat? Miten he reagoivat toiseen ihmiseen? Palaavatko he yhteyteen, vai jättävät asian siihen. Ja mitä tämä herättää minussa? Uskallanko rakentaa yhteyttä ja olla aidosti kiinnostunut toisesta. Vaikka tunteet minussa kehottaisivat juoksemaan pois paikalta. Pystynkö olemaan rauhallinen, läsnäoleva ja keskustella itse asiasta ja rakentaa yhteyttä. 

Olen viimeisen vuoden ajan opiskellut vuorovaikutustaitoja eri opintojen kautta. Pysähtynyt tarkastelemaan myös sitä, millaisen vaikutelman annan tietyissä tilanteissa itse. Olenko hermostossani ylivirittynyt, vai rauhallinen. 

Olen tutustunut syvemmin ajatus - tunne ja toimintakehään! Se on malli mikä näissä tilanteissa käynnistyy ja  tämä tapahtuu meissä hurjan nopeasti. Noin nanosekunnissa.
Ja silloin kun se käynnistyy, silloin ei tee päätöksiä tästä hetkestä käsin vaan sen hetkisen tunteen pohjalta. Tunteen mikä lopulta juontaa jostakin muusta hetkestä kuin tästä. Kehotietoisuus on taas se kehomielentila, jossa teemme tietoisia valintoja ja päätöksiä ja se muodostuu sekä oman kehonmielentilan hahmottamisesta ja rakentuu kaiken sen tiedon havaitsemisesta, analysoimisesta ja ymmärtämisestä mitä tässä hetkessä tapahtuu. 

Olenkin saaneet opintojen harjoituksissa opetella tunnistamaan näitä hetkiä ja olen huomannut, että yleisin laukaiseva tekijä näissä on stressireaktio ja omat haitalliset ajatusmallit. Mitä ihminen ei tunnusta itse. Silloin hän  herkästi kadottaa yhteyden itseensä ja alkaa toimimaan omasta tunteesta käsin, tekee tulkintoja, mikä lisää tunnetta ja lopulta hän itse kehossaan käynnistää  kehon puolusta pakene reaktion. 
Ja yhteys tähän hetkeen katkeaa. Ja silloin herkästi  pyöräytetään se lumipallo pyörimään tämän tunteen pohjalta, muutetaan nopeasti rakenteita ja tapaa toimia ja lopulta ihmetellään kun sen vaikutukset ovat suuremmat kuin itse tilanne siinä hetkessä. 

Olen jo vuosia sitten todennut, että en tee päätöksiä voimakkaan tunteen tai sen hetken hetkellisen stressireaktion vallassa. Ellei se ole oikeasti välttämätöntä. Koska silloin päätökseni eivät pohjaudu tähän hetkeen. Vaan sen hetkiseen kehon tulkintaan tilanteesta. Stressaavassa tilanteessa ihminen kun ei pysty yhteyteen, ei toisten eikä itsensä kanssa. Silloin harvemmin edes näkee oman kehonsa reaktioita, vastaavasti miten vierellä oleva ne näkee. Samoin ratkaisut jäävät näiden tunteiden alle.

Jotta voi selvitä, pitää pienentää pelkoa ja lisätä turvaa itsessä.
Vain silloin kykenee haastaavassakin tilanteessa toimimaan
 ja pitää yllä oman toimintavalmiuden. Vähän kuin lentokoneessa jos tarve niin vaatii. On hyvä asettaa happinaamari ensin itselle, jotta kykenee auttamaan muita.

Toisaalta ihmissuhteisiin kuuluu myös epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksyminen. Voi miten herkästi omassa parisuhteessa käytän ääntäni enemmän kuin tarvitsisi ja teen tulkintoja. Mutta harjoittelen. Täydellisiä ihmisiä tai ihmissuhteita ei ole olemassa, vaan ne jäävät usein keskeneräisiksi ja ovat joka tapauksessa rajallisia. Armollisuus ja myötätunto itseä sekä toisia kohtaan auttavat ymmärtämään ihmissuhteita ja vuorovaikutustilanteita. Kiitollinen ihminen osaa arvostaa hyvää itsessä ja muissa.

Haluan kuitenkin elää niin, että voin oppia keikuttamaan venettä ja pysyä silti pinnalla. Haluan elää nyt enkä sitku! Haluan on hän, jonka tarinoita voidaan vanhainkodissa muistella nauraen ja kiitollisuuden kautta. Sillä se mitä uskomme, siitä tulee totta.

❤️