Mulla on viimeisten kuukausien aikana ollut varmaan sama olo kuin nopeasti ja nollasta sataan kiihtyvällä ferrarilla, jota itse kuskina on ollut joinain päivinä työläs hallita. Olisin näinä hetkinä toivonut olevani se kaikista turvallisin talvirenkain hiljalleen köröttelevä, hyvin tiellään pysyvä ja jarruiltaan ja kaasultaan tasaisesti toimiva nissani.

🏎️🏎️🏎️

Koska nämä nopeasti kiihtyvät ferrarit joutuvat tekemään tuplasti työtä tunnesäätelynsä eteen. Niin myös Ferrari-säätelyjärjestelmällä varustettu lapsi joka kokee pettymykset, kiukustumiset ja pelot suurempina kuin helpommin rauhoittuva toverinsa. Hän tarvitsee aikuisen turvaa ja tunteiden sanoittamista. Samoin kuin nyt se oma sisäinen lapseni näissä tilanteissa.

Harjoittelen sitä, että pysähtyisin hetkeksi voimakkaan tunteen tullessa huomaisin ne kehon reaktiot, omat ajatukset sekä toimintayllykkeet ja antaisin itselleni aikaa päättää, miten oman tunteen kanssa on viisasta toimia. Tunnetta on silloin helpompi säädellä, kun pystyy mahdollisimman tarkasti tunnistamaan sen herättämiä reaktioita kehossa ja mielessä.

Jos on ollut niitä kivoja päiviä milloin tuntuu, että kaikki on hyvin. On ollut myös niitä pahan olon päiviä, joiden voima on uskomattoman vahva ja niistä nouseminen on vaatinut omien tunteiden ääreen pysähtymistä. Kuitenkin olen eteenpäin päässyt siinä, että olen alkanut kyseenalaistamaan sitä mitä mieli sanoo ja se on aina alku sille, että pääsen itse oman elämäni hallitsijaksi.

Jo sen pohtiminen ja oivaltaminen, että minussa on tällaisia ajatuksia ja tunteita ja sitten on vielä erikseen se oikea minä jonka pitäisi päästä ääneen ja tulla kuuluvaksi ja näkyväksi oikealla tavalla. Ajatukset ja tunteet ovat työkaluja mutta ne eivät saisi olla isäntiä. Sen tiedän. Samoin kuin tuli on huono isäntä mutta hyvä renki, niin ovat myöskin tunteet ja ajatukset.

Olen viime aikoina huomannut aika usein olevani vihainen, jos multa  pyydetään jotain ja silti toimin (joudun toimimaan) pyyntöjen mukaan. Saman reaktion huomasin myös silloin, kun aikoinaan aloitin terapian ja omat rajat suhteessa minuun hahmottuivat. Suostun kyllä auttamaan mutta huomaan tiuskivani, kiroilen mielessäni ja poden sen jälkeen huonoa omatuntoa tästä. Vaikka ehkä pitäisi pystyä sanomaan, että juuri nyt on huono hetki. Sopiiko, että palaan asiaan myöhemmin? 

Oikeastaan voisin sanoa, että kun isä kuoli. Hän vei mukanaan lähtiessään multa ”eräänälaisen turvan” ja näytti  ennen lähtöään miten elämän raadollisuus voi tehdä ihmisen viimeisistä vuosista eräänlaista tuskien taistelua. Silloin välillä mietin, että hitto mähån pelkään aivan kauhukseni ja mun on vaan pakko selvitä ja koin, että on pakko kantaa myös äitiä, joka ei olisi jaksanut. Samalla oli osattava rajata myös hänen jaksamistaan ja olla hänen tukenaan. Hoitaa siskon kanssa kaikki asiat mitä kuolemaan liittyi, muutto talousasioiden hoito ja uuden elämän alku. 

❤️

Oli pakko olla myös se auktoriteetti, välillä jopa ”vittumainen” ihminen joka vie asiat eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen koin, että mulla ei ollut enää sitä tietynlaista turvaa tuovaa ihmisistä, joka sanoo; että hei, sä selviät!! Aistin äidin turvattomuuden ja yritin vahvistaa häntä. Omassa parisuhteessani en ole aina osannut sanoittaa tarpeitani ja tunteitani. Vaan  se pelko on noussut esiin toisen kontroloinnin kautta. Se sisäinen lapsi on kuitenkin ollut peloissaan ja ahdistunut ja se aikuinen minussa, ei ole aina tunnistanut niitä omia tunteita ja tarpeita. Se turva kuitenkin on alkanut hiljalleen kasvamaan minussa itsessäni, mutta ei ilman kipua. Koska meitä on kaksi. Toinen joka on prosessoinut omaa elämää melkein kymmenen vuotta ja toinen, joka on vasta ihan alussa. Tämän kautta olen alkanut  ymmärtämään myös sen oman elämän rajallisuuden ja ne omat voimavarat ja tarpeet siellä takana. Näissä hetkissä se oma sisäinen pieni lapsi on alkanut  reagoimaan voimakkaasti, kun oli pakko alkaa kasvamaan aikuiseksi tunnetasolla. Irrottamaan sitä eräänlaista ”napanuoraa” omiin vanhempiin ja alkaa selviämään itsenäisesti. Enkä tällä tarkoita, että olisin ollut vanhempieni suojissa koko elämän. Vaan sitä eräänlaista luopumista ja sitä hetkeä, kun heitä ei ole enää. Ensin se rooli kääntyy kuin lapsesta vanhemman rooliin omalle vanhemmalle ja lopuksi kuin siitä itsessä olevan vanhemman roolista omalle itselle. 

Olen kuitenkin näiden vuosien aikana oppinut olemaan se vanhempi omalle sisäiselle lapselleni (sille tuntevalle osalle minusta)  ja koen tärkeänä olla myös yhteydessä siihen ihan koko ajan. Siksihän oikeastaan haluan kokea koko tunteiden kirjon. Kun kuulen, että en jaksa, alan tekemään asioiden eteen jotakin ja puutun asiaan. Otan tunteet vastaan ja tunnen ne. Se teenkö sen aina oikein, niin en. Silti tunnen ne tunteet. En ole kuitenkaan enää se pieni turvaton lapsi joka ottaa heti tunteen noustessa luurin käteen ja soittaa aikaa terapeutille tai ystävälle ja yrittää kuin saada heidät  kantamaan omaa tunnekuormaani. Vaan annan tunteiden nousta, ihmettelen, käsittelen, analysoin ja toimin. Sitten tämän jälkeen voin sanoittaa ystävilleni tunteitani ja kertoa, että tämä ei ole ollut helppo tie ja olen tuntenut monenlaisia tunteita. 

Opinnot ovat myös haastaneet ihan liikaa. En ole niiden aikana voinut kysellä aina mitä minulle oikeasti  kuuluu? On ollut pakko tehdä, sivuuttaa väsymys ja rutistaa itsestään aina vähän enemmän ja enemmän ja todeta, että alan olemaan ihan loppu tähän sirkukseen. Tai oikeastaan, olenhan mä itseäni kuunnellut koko tämä matkan ja antanut tipahtaa itseni sinne väsymykseen. Niinkuin nytkin.  Tämän päälle  olen käynyt terapiassa. Minkä kaiutta olen alkanut pohtimaan niitä omia voimavaroja ja miettinyt missä ne rajat oikeastaan menevät? Koska pitäisi olla sitä kantokykyä jaksaa kantaa itseään ja omaa parisuhdetta ja samalla oman äidin ja anopin murheita ja huolia, mutta missä menee se raja oman elämän, parisuhteen ja toisten tunteiden välillä. 

❤️

Omaa perhettäni en kuitenkaan koskaan hylkää. Enkä ole se itsekäs ihminen, joka puhuu vain omista tarpeistaan ja huolistaan huomaamatta kysyä; mitä sulle kuuluu?! Haluan kuitenkin herätellä jokaista ottamaan vastuun kuin omasta elämästään ja auttaa näkemään ne tarpeet siellä tekojen takana. Perheeni vierellä aion seisoa  ja olen heidän tukena elämäni loppuun asti. Sitä voin kyllä aina pohtia, että miten…

❤️

 

 

 

Kaikki tunteet mitä meissä nousee ovat viestejä sinusta, kokemuksistasi ja menneisyyden tapahtumista. Yksikään esiin nouseva tunne ei ole väärä, vaikka olisit saattanut saada käsityksen, että jotkut tunteet ovat oikeampia kuin toiset. 

 

Jokainen tunne kaipaa kuitenkin tulla nähdyksi ja kuulluksi. Eli tunteiden käsittely tarkoittaa sitä, että ei yritä ohittaa ja työntää alas jotain tunnetta, vaan uskaltaa kohdata sen.

 

Voin tässä kertoa, että olen viimeisten viikkojen aikana kohdannut tunteitani laidasta laitaan. Tämä vuosi on opintojeni suhteen ollut ehdottomasti se haastavin ja vaikein vuosi. Voimavarat on loppu, aivot ei toimi ja nyt pitäisi pystyä antamaan parhaansa. Tässä on podettu väsymystä, on riidelty mieheni kanssa ja väännetty läheisten kanssa. On sovittu ja keskusteltu tunteiden  tuntemisen törkeydestä. Välillä olen itkenyt isän ikävää, välillä sitä, miksi lähdin tälle matkalle ja välillä ihan muuten vaan. Olen nauranut ystävilleni omaa käytöstäni ja yrittänyt repiä huumoria tästä kaikesta. Terapiassa olen ihmettelyt sitä, miten ahdistuksen takana on aina jokin tunne ja kaikki tunteet tuntemalla saan edes jotenkin voimaa jaksaa tämän kaiken. Jos siihen ei olisi ollut kykyä, olisin jo romahtanut. 
 

❤️

 

Kun langat ei pysy käsissä, nostaa se minussa stressiä. Mottoni kun on; jos voin asiaan vaikuttaa, tee se. Jos et voi, koita hyväksyä! Arvioin aika pian, uhkaako se selviytymiskeinoja ja  tämän jälkeen alan jo pohtimaan miten selviän ja jos tiedän etten siitä selviä, tulee stressi. Ja tämä on oikeastaan se tekijä mikä on uhannut omia voimavarojani viimeisten vuosien aikana. Isäni kohdalla en voinut asiaan vaikuttaa. Nyt voisin. Voisin jättää leikin tähän. Aina kun olen ajatellut opinnoissani, että nyt vähän kevenee. Ei näin ole tapahtunut. On taas hetken päästä puristettava itsestään irti taas vähän enempi. Ylittää ne omat rajani jaksaa. Stressi on saanut aikaan minussa taistele - ja pakene tilanteen. Ja kun kyseinen tilanne pitkittyy ja totean, että en tähän meinaa pystyä - jäädyn.  

 

Stressi saa aikaan sykkeen nousua, se saa näkemään enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Näissä tilanteissa ihminen saa voimaa stressihormonista ja sen kautta aika usein selviää itse rutistuksesta. Kehomme kuitenkin on viisas ja kun tilanne menee yli se reagoi tilanteeseen aivan samalla tavalla kuin näkisimme metsässä karhun ja juoksisimme sitä karkuun. Tässä tapauksessa aina uudelleen ja uudelleen ja hiljalleen sillä alkaa olemaan vaikutuksia jo omaan jaksamiseen. 

 

Sympaattinen hermosto aktivoituu stressin voimasta. Kortisoli alkaa erittymään tämän aikana. Syke kiihtyy, lihakset jännittyvät ja keho valmistautuu pysymään elossa. Silloin ihan pieni pelkkä yksittäinen vastoinkäyminen voi saada aikaan romahduksen. Olen oppinut onneksi tunnistamaan nämä merkit, kun sympaattinen hermosto on päällä ja kehoni ja ajatukseni ja tekoni pyrkivät tasapainottamaan tilannetta.

 

Nykyisin tiedän, että jos en palaudu, ylivirityn herkästi. Viime aikoina tätä on tapahtunut jo pelkästään ajatukseen voimasta. Olen huomannut, että keho on alkanut pettämään. Olen jännittynyt ja migreenistä on tullut jokaviikkoinen ystävä. Uni ei aina virkistä ja aamuisin on joskus tuntunut siltä, kuin päällä olisi humalatila. Alivirittyminen taas kertoo jo siitä, että olen ollut kuormittunut pitkään ja kun päästän irti ja annan tipahtaa itseni väsymykseen alivirityn ja esiin nousee väsymys.

 

Olen tällä matkalla tiedostanut vahvasti palautumisen tarpeen tiedostamisen. Siksi olen säännöllisesti antanut itseni tipahtaa väsymisen tilaan. Olen luopunut kokonaan alkoholista, vaikka en sitä juurikaan ole edes  käyttänyt

 ja keskittynyt siihen miten saan kehoni voinaan paremmin.

 

Miltä tuntuu kun olet palautunut kysyi ystäväni? Kehossa ja mielessä tuntuu sitä, että olen zen. Hermostoni on silloin rauhoittumisen tilassa. Hiljentyminen ja pysähtyminen on ollut näiden vuosien välttämätöntä, vaikka se ei ole aina tuntunut hyvältä. Olen joutunut rajaamaan jaksamistani. Työasiat olen unohtanut kokonaan. Välillä ihan mietin, että jopa aivoni ovat unohtaneet ajatella työtä. Olen myös joutunut etsimään palautumiseen liittyviä keinoja mikä ohjaa vagus hermoa. Siihen voi onneksi vaikuttaa omalla toiminnalla. Olen opetellut elämään itseäni kuunnellen, kuin suru ja stressi rinnalla. Vaikka keho on käynyt kierroksilla, olen jatkanut elämää ja  pyrkinyt elämään ja tekemään valintoja mikä palauttaa.

 

❤️

Itsesäätelykään ei ole toiminut  ja stressi on välillä purkautunut tärinän ja itkemisen muodossa. Rankka treeni on unohdettu jo aikaa sitten. Sauna ja kylmä ja erilaiset hemmotteluhoidot ovat toimineet omalla kohdalla hermoston rauhoittamisessa ja se on ollut todella tärkeää.

 

Paljon olen saanut tehtyä, mutta jos kysyisit iloitsenko siitä, että olen nyt loppusuoralla?! Niin vastaisin, että en. Vieläkään en luota siihen, että pääsen perille asti. Niin paljon on vielä edessä haasteita ja tunnistan miten väsynyt olen. 

 

Askel kerrallaan menen ja kun edessä on vuori, sitten taas kiivetään …

 

… ja käytetään ne selviytymiskeinot mitä on olemassa!

 

Aloitin vuosia sitten harjoittelemaan sisäistä rauhaa läsnäolon tilassa. Voisin oikeastaan todeta, että tärkeintä mulle itselleni on nykyisin oma henkinen hyvinvointi…

 

Kuvaisin tätä oikeastaan niin, että tämä läsnäolon tila syntyy voimakkaasta kokemuksesta, missä mielen kaaoksen keskelle laskeutuu rauha ja hiljaisuus. Näissä hetkissä luon kuin ”eräänlaisen aukon” ajatusten virtaan ja keskityn vain siihen mitä tässä hetkessä tapahtuu ja on.

 

Tämän ”eräänlaisen aukon” ja läsnäolon kautta pystyn muistamaan vielä tänäkin päivänä hääpäivänäni kokeman rakkauden ja sellaisen syvän läsnäolon tilan kaiken sen jännityksen keskellä. Samoin muistan sen kiitollisuuden tunteen elämäni suurimman kriisin ja surun keskellä. Tästä ”eräänlaisesta aukosta” on ollut apua myös silloin, kun kärsin ahtaanpaikan kammosta magneettiputken sisällä tai nyt, kun olen käsittelyt sisäistä turvattomuuttani omassa parisuhteessani terapiassa. 

 

En pakene terapiaan tunteitani, vaan aika usein menen silloin kun kaikki on oikeastaan ihan hyvin ja koen rauhaa sisimmässäni. Silloin tiedän, että mulla on voimia kohdata tunteet mitä sen kautta nousee esiin. Terapia ei ole mulle vain se paikka mihin voin käydä kaatamassa vaikeat tunteeni, vaan paikka missä terpeutti herättelee tuntemaan. Terapeutti toimii silloin ikäänkuin työntäjänä ja saa prosessin liikkeelle. Tämä saa aikaan sen, että tunne nousee pintaan uudelleen sen jälkeen, näen painajaisia ja joudun kuin kohtaamaan tunteet uudelleen. En kirjoita myöskään tätä blogiani ”kiertääkseni” omia tunteitani, vaan kirjoitan tänne oivalluksia sen jälkeen kun olen kohdannut vaikeat tunteeni. Silloin kun kaikki tuntuu olevan sisimmässä ihan hyvin.

 

Isän kuoleman ja vakavan sairauden aikana, en nähnyt painajaisia enkä edes unta isästä. Nyt kun olen käsittellyt asiaa terapiassa, on pintaan  noussut turvattomuutta ja olen nähnyt paljon isästä unia.

 

Tiedostan sen, että se suurin ongelmani on se, että käyn paljon keskustelua pääni sisällä. Tunnistan tämän asian ja olen tehnyt sen eteen paljon töitä jo vuosia. Olen luonteeltani sellainen, että pohdin, ”murehdin” ja analysoin asioita joskus ihan liikaa. Puhun paljon ja yritän jäsentää omia ajatuksiani. Kaikesta analysoinnista huolimatta, ajattelen kuitenkin, että meillä on perheessäni ainutlaatuinen suhde. Olen äärettömän kiitollinen omille vanhemmilleni kaikesta siitä mitä he ovat eteeni tehneet ja miten he ovat minua elämässäni tukeneet. 

 

Onni taas, mitä elämässäni koen, riippuu ajatusteni laadusta. Aika usein joudun kysymään itseltäni, onko omat ajatukset realistisia?!Ja samalla joudun myös usein pohtimaan, miten vapaudun epärealistisista ajatuksista. Jos ajatukset koskevat omaa terveyttä. Menen lääkäriin ja varmistan, onko minulla tarvetta murehtia. Jos ne koskevat parisuhdetta, pohdin miksi ja mitä voisin asiaan eteen tehdä. Olen opetellut myös sanoittamaan tarpeitani ja käytöstäni. En enää ”luiskahda” niin herkästi pienen sisäisen lapsen itsekkyyteen. Vaan ymmärrän nyt paremmin empatian kautta, että ahdistuksen takana on aina oma tunne ja ahdistus syntyy omista ajatuksistani mitä en osaa sanoittaa ja kertoo minusta itsestäni. Siksi on tärkeää, vapautua epärealistisista ajatuksista, eikä siitä kaaoksesta mitä ympärillä tapahtuu. Jos voin löytää turvaa itsestäni, selviän myös turvassa kaaoksen keskellä.

 

Jos jään liikaa analysoimaan tunteitani ja takerrun ajatuksiini mitä päässäni pyöritän, alan näkemään ympärillä olevani maailman niiden kautta. Kehoni ajautuu tilaan, missä toimintaani ohjaa pelko ja mahdollisuudet muuttuvat uhkatilanteiksi. Jos taas annan tilaa tunteille ja kiinnitän huomiota mahdollisuuksiin mitä ympärilläni on, voin huomata myös tunteiden minussa muuttuvan. Kehoni ajautuu rauhan tilaan. 

 

Jos työpäiväni on ollut huono, aika usein mietin silti mikä siinä on mennyt hyvin. Jos olen väsynyt ja turhautunut enkä siihen pysty, otan etäisyyttä ympäröivään maailmaan ja yritän löytää tien tähän hetkeen ja sisäiseen rauhaan itseni kanssa. Puhe on aina lopulta oman pääni sisällä ja tässä olen minä joka kuuntelee sitä! 

 

Uskon vahvasti siihen, että kaikki riippuu siitä miten paljon uskon itseeni ja haluan asiaan eteen tehdä. 

 

Olen viimeisen muutaman viikon aikana todennut, että olin jo pitkään aika väsynyt, kiukkunen ja myös turhautunut. Olen onnellinen siitä, että olen saanut nyt levätä. Terapian kautta turvattomuuden tunteeni nousi myös esiin ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut työstää sitä. Voimakkaiden tunnereaktioiden kautta olen oppinut löytämään myös turvaa itsestäni ja miehestäni ja olen näiden kuukausien aikana sanoittanut omia tarpeitani tunteiden takana. Kehon ja mielen tasapaino on löytynyt vahvistamalla juurikin sitä tuntemiskykyä ja avaamalla aistit ja kuulemalla ja kokemalla miltä minusta tuntuu ja mitä tarpeita minussa on.

 

Lapsuuteni idoli onkin sanonut viisaasti; 

 

”Ajattelemme liikaa ja tunnemme liian vähän.” 

 

 - charlie Chaplin-

 

Kävin muutama päivä sitten terapiassa. Tämän jälkeen ymmärsin taas monta asiaa…

 

Ehkä eniten käsittelin turvattomuutta. Syitä siihen ja seuraamuksia ja mistä se juontaa. Aika pian taas huomasin pohtivani, että olemme mieheni kanssa kumpikin lähtöisin perheestä, missä meidän molemmat vanhemmat ovat olleet osittain turvattomia. Isäni löysi elämänsä aikansa turvan uskostaan. Minkä kautta hän selvisi elämän vaikeuksista. Äiti taas rakensi turvan meihin ja isään.

 

Kun turvan tunteen suhteen syntyy ristiriitoja tarpeiden välille ollaankin yhtäkkiä kiperässä paikassa. Jos kumppanit eivät onnistu luomaan henkistä turvaa toisilleen suhde ei voi oikeastaan tältä osin kehittyä. Läheisessä ihmissuhteessa lähdemme sika usein liian herkästi syyttelemään toista. Sen sijaan olemme nyt opetelleet puhumaan tarpeistamme ja opetelleet kertomaan omien tarpeiden ja toiveiden kautta. Välillä se tapahtuu tekstiviestien kautta, välillä sanoittamalla omia tarpeita.

 

” Minä toivoisin, että tässä suhteessa keskustelisimme tunteista avoimemmin” ..on lopulta paljon parempi keskustelun aloitus kuin ”Miksi sinä et ikinä kerro, miltä sinusta tuntuu”. 

 

Turvaa olemme omassa parisuhteessa päätyneet hakemaan myös pariterapian kautta. Koska jos turvan luomisessa lopulta epäonnistutaan parisuhteen sisällä nousee siinä usein seinä vastaan, eikä välttämättä edes ymmärretä miksi. Kierteen katkaisemisen kannalta keskeistä olisi saada mieli alitajuntaa myöden rauhoittumaan ja luottamaan turvaan ja levolliseen olotilaan. Tämä ei ole aina ihan yksinkertaista, mutta oikealainen tieto ja ymmärrys ovat tärkeitä ensiaskeleita toipumisessa. Mikään aivoihin syntynyt malli tai tapa ei luovu ihan helposti olemassa olostaan, ja niin on myös turvattomuuden tunteen kohdalla. Aivojen primitiivisille osille tulee alkaa opettaa monin eri tavoin, että olemme turvassa. Ne ovat tottuneet ylireagoimaan, ja meidän tehtävämme on tietoisesti auttaa niitä sisäistämään, että levollisuus ja rauha eivät ole uhka, vaan hyvinvointimme kannalta keskeinen ja maailman tärkein kulmakivi.

 

Olen näiden vuosien aikana myös itse opetellut antamaan turvaa itselleni. Tunnen tunteita, sanoitan niitä. Puran turhautumistani ja väsymystäni. Tärkeimpänä omana supervoimana voisin sanoa, että kun elämässä on liikaa asioita, olen opetellut päästämään irti ja uskaltanut pysähtyä. Pysähtymisen kautta pääsen yleensä kiinni tunteisiin mitä minussa sillä hetkellä on olemassa. Pysähtyminen herättää aika usein epävarmuutta ja pelkoa ja siksi niin  moni yrittää päästä siitä eroon suorittamalla pois tunteita. Tämä on kuitenkin asia mihin ihan jokaisen kannattaisi kiinnittää huomiota.Koska jos parisuhde, työ tai jopa omat harrastukset saa kehossa aikaan taistele- ja pakene reaktion pitkäksi aikaa, on ymmärrettävää, että lopulta uuvumme. 

 

Hiljalleen alamme myös vältellä niitä paikkoja missä tunnemme kuormittuvamme. Syytämme siitä puolisoa, opintoja, työtä, parisuhdetta jne ja lopulta väsymme omaan olotilaamme.

 

Tärkeintä on elää hetkessä. Tässä missä juuri nyt kaikki tapahtuu ja on. Se ei silti estä minua unelmoista tai pohtimasta omaa elämääni. Sen suuntaa. Kyllä minä unelmoin ja mietin suuntaviivoja. Teen unelmakarttoja ja luotan, että kun tarpeeksi kuuntelen sydäntäni, saan vastauksen mihin suuntaan jatkan matkaani…

 

… ja tällä hetkellä on pakko todeta, että kädessäni on kompassi ja vierelläni hyvät kartanlukijat.
 

Heistä olen kiitollinen!

 

 

 

Nukuin viime viikolla yhtenä yönä poikkeuksellisen huonosti. Oli aikaa pyöriä ja ihmetellä..

 

Pohdin sen yön omaa elämääni ja sitä, miten kuluneen kolmen vuoden aikana yöt milloin uni ei aina tule, on tullut osaksi elämää ja miten olen saanut kasvaa näiden vuosien aikana. En enää näinä öinä ruodi ja pohdi sitä, miksi nyt nukun huonosti ja seuraa jaksamistani aktiivisuusrannekkeen huonolla palautumisella. Enkä myöskään kurki kelloa ja mieti miten monta tuntia on aikaa enää nukkua ennen herätyskellon soittoa. Vaan olen hyväksynyt sen, että tämä kuuluu elämään ja vaihdevuosiin. Tiedostan myös sen, että vaikka yhden yön nukkuu huonommin ja yöhön kuuluu heräämisiä ei se tarkoita sitä, että koko päivä olisi pilalla. 

 

Olen edellisen terapiakäynnin jälkeen oivaltanut paljon asioita. Sen, miten näiden vuosien aikana olen löytänyt keinoja käsitellä väsymystä.

Sekä sen, mikä on oma vahvuuteni kaiken kokemani jälkeen ja miten edelleen kuitenkin uskon siihen hyvään ja vaikka on hetkiä milloin olen ollut väsynyt, on minulle annettu aina voima ja mahdollisuus levätä. Olen pystynyt purkamaan tunteitani puhumalla, en yritä selvitä enää edes yksin. 

 

Paljon olen näiden vuosien aikana myös pohtinut sitä miksi lähdin tälle matkalle opintojen suhteen ja hyppäsin sinne ei-mukavuusalueelle. Uupuneena usein kiinnitän huomiota vain siihen, että suoritan vain tätä kaikkea. Ihmettelen sen hetken sitä, mihin on kadonnut kaikki se palo, jota tunsin työtäni ja elämää kohtaan? Miksei oikein mikään tunnu nyt kiinnostavan? Ihan hyvä olo, mutta silti oudon tyhjä ja merkityksetön olo. Se mistä vielä kuukausi sitten ammensi merkitystä on nyt…. noh, vain kadonnut. Eikä silloin tee mieli osallistua mihinkään, ei tee mieli puhua, ei ole oikein mielipiteitä, ei tee mieli neuvoa. Ei tee mieli lukea, ei opiskella uutta. Tekee mieli vain OLLA hiljaa. Siinä omassa tilassa.
 

Haluan kuitenkin taas muistuttaa itseäni, että minä luotin siihen, että tämä matka oli minulle tarkoitettu. Kaikki tapahtui juuri niin miten oli tarkoitus. Matkan alku osui hetkeen milloin suru oli syvimmillään ja etsin suuntaa mihin kulkea ja tienviittoja mistä kääntyä ja sain taas merkityksen elämälleni. Sen olen saanut myös kokea. Olen jatkanut elämää suru rinnalla. Kaikki on kuitenkin aina jotenkin järjestynyt. Tyhjien ja väsymysten täyteisten viikkojen jälkeen on taas syttynyt se palo uudelleen. Ongelmat ovat ratkenneet ja olen saanut nähdä kun katson elämää taaksepäin, että tämä kaikki on kehittänyt kärsivällisyyttäni ja samalla myös luottamusta Jumalaan. Koen, että se oma usko on toiminut kaiken keskellä

edukseni.

 

Nämä vuodet ovat nostaneet esiin myös oman isäni opetukset. Tunnen sydämessäni mitä neuvoja hän olisi tällä matkalla halunnut minulle antaa ja siksi olen luottanut siihen ajoitukseen miten asiat ovat tapahtuneet. Kaikki tämä on kasvattanut minua ja tehnyt minusta myös vahvemman ja uskon sillä olevan tarkoituksen. Ja korostan, tämä matka ei ole ollut siis matka mihin itse olisin halunnut lähteä, vaan se on ollut matka mihin on ollut tarkoitus lähteä. Uskon myös vahvasti siihen, että jotkut pettymykset ovat tarkoitus. Uskon myös siihen, että jotkut suljetut ovet taas siunaus.

 

Tämän johdosta olen paljon myös pohtinut sitä miten tästä eteenpäin kuin valmistun. Olen terapiassa työstänyt sitä mitä mä haluan elämältäni ja olen kysellyt eri vaihtoehtoja ja pikkuhiljaa fokus on kirkastunut ja sitä kohti kuljen. Tällä viikolla on tapahtunut myös asioita, mitkä olen kokenut sellaisina, kuin joku yrittäisi  kertoa mulle vastausta.  En tiedä vielä täydellistä suuntaa, mutta askeleita siihen suuntaan tiedän ja ensimmäiset niistä on jo otettu.

 

❤️