keskiviikko, 28. kesäkuu 2017

Aistit auki...

Olen ollut viime aikoina jotenkin aistit auki, sanoin ystävälleni. Tuntuu kuin jokin olisi avannut sisimmässäni muistojen arkun. Vähän kuin astuisin sille märälle nurmikolle ja siinä hetkessä  muistot lapsuudesta nousevat elävämmin mieleen. Myös tunteet niihin liittyen. Se on toisaalta hassu tunne. Vähän kuin menneisyys oli eri tavalla ihan tässä, lähellä. Toisaalta olen myös viimeisen kuukauden sallinut tunteeni ja väsymykseni. Päästänyt irti tunteiden vastustamisesta. Kun elämää katsoo pirtein mielin voi löytää aina syytä hymyyn. On vain asennekysymys miten saa huononkin päivän hyväksi. Näin nykypäivänä opetetaan. Ajattelutapa onkin kyllä osittain tärkeä. Mutta siitä ei saisi tulla vaatimus. Positiivisuudesta tulee silloin suorite. Vaikka mieltä ei voi määritellä. Tunteita kun ei voi valita. Mutta mitä paremmin tunteitaan tutkii ja sallii, niitä oppii säätelemään ja ne oppii hyväksymään. Tasapainoinen ihminen näkee myös vaikka ympärillä olisi pimeää. Hän voi rauhoittua surunsa tai ahdistuksensa äärelle. On todella tärkeää tuntea tunteita. Vain sitä kautta voi saada etäisyyttä omiin tunteisiin. Koska yksikään tunne ei lopulta jää pysyväksi olotilaksi. 

Pari viikkoa sitten laskin päiviä lomaan. Tunsin olevani niin väsynyt. Kun loma vihdoin alkoi, en tuntenut oikein mitään. Vaikka hoin ääneen, että ihanaa mun loma alkaa juuri nyt. En silti tuntenut sitä tunneta siitä suuresta ilosta, enemmänkin ihmetystä taas siitä olosta, miksi tunnen näin? Ajattelin hyväksyä tunteeni ja istua taas kuin niiden äärelle. Nyt olen nukkunut pitkiä yöunia, tavannut ystäviä ja ollut. Tuntuu, että se läsnäolo itseeni alkaa taas löytymään.

Onneksi on ystäviä. ❤️ Koska elämään mahtuu myös kriisejä. Jos itse ei jaksa kannatella valoa toivosta, on kuljettava heidän lähellä jotka jaksavat tehdä sen omasta puolesta. Sellaisena valon kantajana olen itse saanut toimia ystävälleni viime viikkojen aikana. 

 

keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

Jos vain uskot...

En edes tiedä mistä tänään aloittaisin. Aloitan siitä hetkestä kun ystäväni antoi minulle kirjan. Siiitä hetkestä kun aloin toipumaan. Kirja oli Tommy Hellstenin. Jäin kuin koukkuun tuohon kirjaan. Luin, pohdin ja ihmettelin. Tommyn kirjoista tuli tämän matkan aikana todella tärkeitä. Tuntui, että hän näki mitä ei tiennyt lopulta minun edes kokevan. Hänen sanansa paikkasivat säröjäni josta lopulta alkoi oma eheytymiseni. 

Kun kuulin Tommyn vaimon nukkuneen pois, tunsin surua. Surua ihmisestä jota en tuntenut. Huolta myös Tommysta ja hänen jaksamisestaan. Sekä kysymyksiä, miksi? Ja kuinka hän selviää mikä tarkoitus on kaiken takana. Myönnän, että syvin peloistani on kuoleman pelko. Se syntyi sinä päivänä kun paloin loppuun. Sen juuret ovat kuitenkin lapsuudessa. Pelko ei ohjaa elämääni, mutta kulkee kuitenkin rinnallani. Kun katselin Tommyn videon jossa hän kertoi vaimostaan, melkein itkin. Niin kauniisti hän puhui. Syvimmässäkin surussa hän löysi sanat jotka lohduttivat muita ja jonka kautta välittyi kiitollisuus ja kokemus siitä, että elämä ei pääty kuolemaan. Jos vain uskot. Kaunista ja lohdullista. 

Tänään terapiassani tapahtui jotakin mikä herkisti. Juttelimme kuoleman pelosta ja siitä miten suuri merkitys on elämässämme heillä jotka ovat tuoneet lohtua silloin, kun itsestä on tuntunut siltä, että pohja elämältä on kadonnut. Ja kesken keskustelumme terapeuttini sanoi, että hänen täytyy kertoa sinulle jotakin. Koska kokee, että minun on kuultava se. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Minä kuolin ja olen tässä nyt. Sain kuulla, että minulla on vain vähän elinaikaa ja elintoimintoni olivat lakkaamassa. Suljin silmäni ja jäin odottamaan. Se mitä tunsin oli vain jotakin niin sanoinkuvaamattoman kaunista. Tuntui kuin joku suurempi olisi pitänyt sylissään. Olisin voinut vain jäädä siihen. Mutta en saanut. Palasin takaisin. Ja mietin vain, että jos nämä täällä tietäisivät mitä juuri sain kokea, Enää en pelkää kuolemaa. Koska sitä ei ole. Kuuntelin aivan hiljaa ja totesin, että vau! Aina välillä vain mietin, miten kiitollinen olen siitä matkasta mitä olen saanut kanssasi kulkea ja miten niin suuresti arvostan avoimuuttasi. 

Mutta niinhän se on, että jos olet todella rakastanut jotakuta, tiedät että kun tämä henkilö ei ole elämässäsi enää, hän ottaa palan sinua mukaansa. ❤️ 

torstai, 8. kesäkuu 2017

Olen päästänyt irti...

Päätin hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Päätin, että nyt en taas kontroloi mieltäni vaan hyväksyn ne tunteeni. En kontroloi tilanteita tai tunteita mitkä normaalisti aiheuttaisivat epämukavaa oloa. Otan tietynlaisen "kaaoksen" kuin opetuksena. Siedän, siedän ja siedätän. En suostu stressaamaan ajatuksilla, mihin en lopulta voi vaikuttaa. Vaan teen kuin itseni kanssa sisäistä aivojen KonMari - työskentelyä. Hyödyttääkö asiasta stressata? Pystynkö asiaan vaikuttamaan? Voinko sietää tiettyä tunnetta missä koen olevani sillä epämukavuusalueellla?

Olen viimeiset viikot tehnyt töitä aivot offline- tilassa. Päästänyt irti. Hokenut itselleni sisäistä rauhaa ja ajatusta, että pystyn tekemään työni sisäisestä levon tunteesta käsin. Tämän hyväksymisen ja kuuntelun kautta esiin on noussut esiin se väsymys. Mietin tänään töissä, että näinkö väsynyt olen ollut aiemminkin ennen lomia? Mutta  tietynlaisen mielen kontrolloinnin kautta en ole kuullut tunteideni syvintä sanomaa. Nyt olen taas lähinnä hyväksynyt, sallinut itselleni tietynlaisen väsymyksen. Sanonut jopa töissä ääneen, että olen tällä hetkellä päästänyt irti. Olen väsynyt. Teen sen mikä minulle kuuluu. Mutta en ruoski itseäni tekemään enemmän kuin tarvitsee. 

Olen niin paljon miettinyt mihin lopulta tarvitsen näitä kokemuksia. Tänään sen tiedän paremmin. Olen tarvinnut, säätöä ja sählinkiä, muutoksia, riskinottoa elämässäni tullakseni tähän missä nyt olen.  Jotta osaisin tuntea itseni, tiedostaa omat rajani, ymmärtää tunteitani. Tiedän tänään paremmin mistä kantamani taakat syntyvät ja miten voin purkaa niistä pois sen mitä en tarvitse ja mikä lopulta vain kuormittaa minua. 

Olen tämän kevään aikana ollut kiitollinen. Kiitollinen siitä, että olen omissa voimavaroissa tehnyt töitä ja opiskellut työni ohessa. Niistä kannattelevista käsistä joita elämässä on ollut. Yksin tätä matkaa en ole tehnyt. Päässyt kylläkin itse niihin tavoitteisiin mitä itselleni olen asettanut. Ilman niitä pakkopullan makuisia tunteita. Vaan enemmänkin ajatuksella olen saanut opiskella ja oppia uutta. Tänään kuitenkin riitän sellaisena kuin olen. Kesäloma on pian täällä, silti ulkona sataa vettä. Onneksi ilma on silti lämmin. ❤️

lauantai, 27. toukokuu 2017

Et haluu puhua, et jaksa kuunnella ..

"Et haluu puhua, et jaksa kuunnella. Et viitsi vastata, kun kysyn ovelta; mihin lähdet, milloin palaat, tahtoisin, että halaat ennen kuin kuin sä lähdet taas. Aina voit kotiin tulla. Sanot liikaa vaadin sulta, tahdon suojella vain tulta. Tuli ei sammu koskaan. Tuli ei sammu koskaan...."Mun eräänlainen voimakappale.

Olen kuunnellut sitä varmaan monia satoja kertoja. Se on Veeti Kallion, aina voit kotiin tulla. ❤️ Kappale antoi niin paljon voimaa silloin kun erosin. Varmasti ehkä siksi, että löysin kappaleesta kuin palan minua itseäni. 

Usein kun annan tilaa itselleni ja pysähdyn, tipahdan kuin ihan huomaamatta läsnäolon tilaan. Se tila on omalla kohdallani tila jossa tunnen ja herkistyn omille aisteilleni ja ajatuksille parhaiten. Silloin myös saan tietynlaiselle ymmärrykselle sen syvemmän merkityksen. 

Olen ihmisenä sellainen, että moni saa olemuksestani vahvan kuvan. Myönnän, että itsessäni on kovuutta mutta myös kipua, joka on painettu alas niin monta kertaa, että aloin jo itse uskomaan, että sellainen on normaalia ja se pitää olla niin. Sisimmässäni on myös herkkyyttä, joka nostaa palan kurkkuun je vetää hengityksen mukanaan. Minussa on olemassa myös tyyneyttä, mutta myös pelkoa joka pelkää joskus hajoavansa murusiksi. Vieläkin opettelen ja välillä tipahdan polvilleni hetkeksi uudelleen. 

Kävin tänään kävelyllä ja kuuntelin pitkästä aikaa aina voit kotiin tulla kappaletta. Ymmärsin siinä samalla, että jokaisen parisuhteeni mä olen lopettanut käyttämällä sisimmässä olevaa voimaani. Kääntänyt kyyneleeni agressioiksi, hakemalla voiman sen kautta selvitä. Siinä samalla ehkä unohtanut omat syvimmät tunteeni. Hetken aikaa tämän oivalluksen aikana tuntui kun surun aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni. Herkkyys nosti palan kurkkuun. Jokaisessa parisuhteessani on toistunut sama kaava. Kun vuosia tulee ja tuntuu, että yhteys katkeaa toiseen, en ole tiennyt miten voi muuten edetä kuin poistua paikalta. En ole osannut silloin sanoittaa tarpeitani niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Itselläni on ollut parisuhteita, joissa välillämme on ollut voimakas yhteys ja jossa olemme sorkkineet arvottomuuden haavoja tulehtumiseen asti. Johon lopulta suhde on hajonnut. Vielä tänäkin päivänä tilanteet, jotka viiltävät nuo syvimmät haavat auki uudestaan sisimpäni tuntee nuo tunteet uudestaan. Niissä hetkissä se tunteva osa oma "sisäinen lapseni" ilmoittaa, että olen tuossa tunteessa jumissa edelleen. Se muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin minun piti alkaa suojelemaan itseäni kokeakseni turvaa maailman kolhiessa. 

Ainoa tie ulos, on mennä läpi!

perjantai, 26. toukokuu 2017

Epätäydellisen onnellinen juuri nyt...

Niin paljon on tapahtunut. Kevät on pitänyt sisällään paljon opintoja ja niiden loppuun viemistä. Yksi osa on nyt takana ja toinen edessä. Kiitollinen olen. Kiitollinen siitä, että olen päässyt tavoiteisiini itseäni kuormittamatta. Tuntuu, että olen tämän kaiken keskellä tarvinnut paljon myös sitä oma aikaa ja omaa tilaa. Olen ymmärtänyt opintojen ja oman prosesssoinnin keskellä, että on tärkeää kiinnittää huomiota omiin tunteisiin ja tunnereaktiohin. Vain siten voi päästä eroon toimintamalleista, joiden takana on menneisyys. Tärkeää on oppia puhumaan omista tarpeista ja pystyttävä myös tietyllä tapaa kontrolloimaan itseä ja lähestymään ristiriitaisia asioita todellakin vain asioina eikä tunteiden pohjalta liian tunnevaltaisesti. Myös omassa parisuhteessa. 

Edellytys sille, että voi rakastaa toista kokonaisvaltaisesti  on se, että osaa rakastaa ensin itseään. Kun on oppinut saamaan yhteyden itseensä, voi oppia sen jälkeen samaan saman yhteyden myös toiseen. Tunne rakastan sinua sellaisena kuin olet, on rinnastettavissa lapsen tunteeseen hyvästä vanhemmuudesta. Kiireen ja suorittamisen keskellä yhteys syvimpään itseen katkeaa. Tunteet jäävät suorittamisen alle ja niiden ääni ei silloin kuulu. 

Kun mulla on paljon kiirettä ja suorittamista ja alkaa tuntumaan, että aikaa ei ole ollut paljon lepäämiseen, mä päästän irti. Pysäytän vauhdin ja pysähdyn. Pysähtyminen tarkoittaa omalla kohdallani pysähtymistä tässä ja nyt. Kotona, leväten ja hyväksyen ne väsymyksen tunteet. Sietäen sitä tunnetta, että olen tarpeeton juuri nyt. Se on hassua miten ennen tätä irti päästämistä en ole edes välttämättä tuntenut ns.Väsymystä. Mutta kun päästää irti, tipahtaa siihen syvimpään väsymykseen. Niin kävi nytkin. Aluksi mietin, että lähdemme johonkin ns.minilomalle. Olinhan varannut itselleni muutaman lomapäivän. Usein kuitenkaan tämä kotoa pois lähteminen ei omalla kohdallani ole kuitenkaan sitä syvimmän väsymyksen kohtaamista. Siksi halusin tämän loman olla nyt kotona ja levätä. Voi miten olen levännytkin. Olen nukkunut 10 tunnin unia päiväunien kanssa. Istunut parvekkeella ja torkkunut aurinkotuolissa. Lukenut kirjoja ja istuttanut kukkia. Nämä on niitä hetkiä, kun voin olla tietyllä tapaa epätäydellinen. Olla siitä ylpeä. Olla vain ja myöntää, että nyt voin olla epätäydellinen. Nauttia siitä, että saan olla tässä ja tunnistaa itsessäni asioita. Tämä vapauttaa minut myös kontrolloinnista. Aina ei tarvitse tehdä jotakin tunteakseen olla onnellinen. Joskus voi vain olla tekemättä yhtään mitään ja olla silti onnellinen. ❤️

Aurinkoista viikonloppua ! ❤️