Olen näiden vuosien aikana saanut todeta, että en ole korvaamaton vaikka menisin töihin sairaana. En kuulu niihin työn sankareihin ketkä kiertävät kaikki työkaverit läpi ja kertovat kuinka sairaita ja urhoollisia ovat ollessaan kipeänä töissä – todellisuudessa vain tartuttamassa muita. 

 

Tämä ei silti tarkoita, että en kokisi huonoa omatuntoa ja syyllisyyden tunteita poissaoloni vuoksi. Kyllä koen. Olen vain tehnyt itseni kanssa paljon töitä, että voisin hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Vaikka se ei ole aina helppoa. Tällä viikolla olen kokenut myös pelkoa ja turhautumista ja kiukkua. On pelottanut, alkaako se kaikki taas alusta.

Omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa, että olen ollut taas niin kipeä, että en ole jaksanut tehdä oikein mitään. Tämä herättää itsessäni paljon myös haastavia tunteita, koska koen, että tähän tautiin itselläni ei ole sitä kosketuspintaa mitä voisin kontrolloida.

Tämä kerta on jälleen kerran opettanut sen, että myös omaa olotilaa on tämän kohdalla vaikea arvioida ja vaikka miten koin sen yhden päivän olevani terve tuli tauti kaksiverroin takaisin. Myöskään testit eivät olleet kohdallani varmoja, vaan tulokset tulivat vasta silloin kun kuume nousi. Toisaalta, olen oppinut myös tunnistamaan taudin  oireet, niin rankasti se iskee keuhkoihin. Se tarttuu kuin kädellä keuhkoihin ja puristaa. Jolloin hengittäminen tuntuu siltä, kun hengittäisi pillin läpi. Yskänkohtaukset ovat olleet niin rajuja, että välillä on tuntunut siltä kuin en saisi happea ollenkaan. Olen ollut kyllä todella kipeä. Keuhkot, ovat olleet kovilla ja tauti on aaltoillut. Vaikka päivällä tuntuu, että paranen saattaa ilta tuoda esiin taudin pahenemisvaiheen.

 

Monella koronaviruksen aiheuttamaan tautiin sairastuneella oireet ovat lieviä, mutta tartunnan saaneiden joukossa on myös meitä, jotka ovat kärsineet vakavammasta taudinkuvasta. Toisaalta ei voi myös tietää, vaikka tauti olisi omalla kohdalla lievä, onko se sitä toisella kertaa. Tauti tuntuu aina kohdallani alkavan sillä, että kurkunpäässä on ikäviä tuntemuksia. Sitten se laskeutuu keuhkoihin ja kipeä olo alkaa hiljalleen kasvaa. Hajuaisti ja makuaisti vääristyy. Tässä kohtaa myös hengittäminen alkaa tuntumaan pahalta. Kummallakin kerralla tauti on ollut lamauttava, koska myös henkinen ahdistus muokkautuu osaksi tätä. Vaikeinta on ollut hyväksyä myös se ettei pysty ennakoimaan millään tavalla kauan tauti aina kohdallani kestää. Viimeksi väsymys ja oireet kestivät melkein puoli vuotta. Vihdoin kun ehdin iloita siitä, että pitkittyneet oireet ovat väistyneet, tuli uusi tartunta. 

 

Näiden parin viikon aikana on istuttu ajurin asennossa, missä nojataan käsiin joko istuen tai seisten etunojassa. Kädet tai kyynärpäät tuetaan polviin. Asento helpottaa tärkeimmän hengityslihaksen, pallean, liikettä ja rentouttaa apuhengityslihaksia. Helpotusta oloon olen saanut myös huulirakohengityksestä. Kapeasta huuliraosta hengitellään ulos rauhalliseen tahtiin. Sisäänhengitys tehdään nenän kautta, jos mahdollista. Kapeiksi supistetut huulet hidastavat hengitystä ja luovat vastapaineen, joka voi auttaa keuhkoputkia avautumaan. Myös hengitystahti hidastuu luonnollisesti kapeasta raosta hengitettäessä.

 

Kuume tällä viikolla antoi onneksi tilaa hengittämiselle. Se tunne kun toisaa päivänä hengitin raikasta happea keuhkoihin ulkona tuntui sielussa asti. Sain siitä niin paljon mielihyvän tunteita, vaikka illalla tuntuikin, että kuume nousee taas uudestaan. 

 

Toipilaita ollaan puolisoni kanssa edelleen, saa nähdä miten pitkään…

 

❤️

 

 

 

Näin kun sitä herää seitsemäntenä  päivänä sängystä melkein yhtä kipeänä kuin ensimmäisenä, sitä alkaa pohtimaan kaikenlaista. Vaikka on levännyt, hengitellyt lämmintä höyryä ja tehnyt hengistysharjotteita ja käyttänyt lääkkeitä, sitä huomaa ettei voi vaikuttaa oman paranemiseen sen nopeammin. Näin oli myös vuosi sitten kun sairastuin koronaan, se vaati malttia toipumisen kanssa ja kesti kohdallani rajuna neljä viikkoa. Sanoin miehelleni, että onhan tämä vähän jopa pelottavaa, kun virustaudit ovat niin kovia ja niistä menee toipuessa pitkiä aikoja. 

 

Aika pian keskeytin ajatukset, kohdallani on menossa seitsemäs päivä. Lääkitys aloitettiin heti. Tilanne ei ole sama.

 

Viime viikolla tuntui kuin olisin saamassa toistamiseen tänä syksynä ylähengitysteiden tulehduksen. Oireet alkoivat nopeasti. Samoin kuin koronassa. Syitä tähän toki tiedän ja se liittyy alttiuteen sairastua huonosta sisäilmasta. Se on myös asia minkä kautta saisin itseni aina ärsyyntymään, mutta olen tehnyt itseni kanssa töitä ja olen muuttanut mieltäni myötuntoisempaan suuntaan tässäkin asiassa ja yritän ottaa tämän vastaan tervetulleena mahdollisuutena hoitaa itseäni. Olen päättänyt rakastaa itseäni ja sitä ikävää oloa hiukan enempi.
 

Luovutin perjantaina ajoissa ja lähdin hieman aiemmin kotiin. Hain kotiintulomatkalla kaupasta hunajaa, kukkia ja ihanan leivoksen. Keitin kuumaa kaakaota ja katsoin hyvän elokuvan. Valitsin jalkaani ne ihanat villasukat ja käperryin sohvalle sen pehmeimmän viltin alle. Palauttelin taas mieleeni, mitä flunssanhoitovinkkejä olen elämäni aikana saanut ja päätin jälleen kerran pysähtyä itseni äärelle. Viikonloppuhan on tarkoitettu levolle, nyt siihen oli aikaa.

 

Flunssat ja tulehdukset parantavaa tehokkaimmin myötätunto ja rakkaus. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enempi siihen uskon. Parasta on tietysti, jos ne sen voisi vastaanottaa toiselta ihmiseltä, miten lapsena. Mutta kyllä aikuisenakin voi kohdella itseään rakastavasti ja myötuntoisesti. Lopettaa sen tautia vastaan taistelemisen ja paranemisen suorittamisen ja hoitaa itseään. Koska lopulta ajatuskin taistelemisesta ja itsensä ruoskimisesta on raskasta silloin, kun keho on jo valmiiksi kovilla ja tulehdustilassa.

 

Kun yön nukkuu levottomasti, menen silloin jo aikaisin nukkumaan ja aamulla saunaan. Niin tänäänkin. Vesi-inhalaattori avasi hengitystä saunan lauteilla. Valkosipuli, hunaja ja inkivääri ovat omat luottotuotteeni. Samoin puhdas vesi. Olen juonut paljon. Rakastan näitä kaikkia ja näihin minulle ei ole vihasuhdetta, eikä niiden syöminen tee pahaa. Vitamiineja ja hivenaineita syön monia, niissä vain niiden merkillä ja tekotavalla on itselleni merkitystä. Ne tukevat vastustuskykyäni. Samoin kauratyynyn lämpö. Tänään jatkan äänikirjojen kuuntelemista. Vaihdan lakanat ja lepään ja katson riittääkö se toipumiseen ja hyväksyn sen tosiasian, että tässä menee myös tuleva viikonloppua toipuessa. 

 

Viime viikonloppu sujui siis  kohdallani leväten ja itseäni kuunnellen ja hoitaen. Samoin näköjään koko tämä viikko ja tuleva viikonloppu. Myönnän, että tämä on herättänyt riittämättömyyden tunteita ja se sisäisen lapsen hätä nostaa herkästi päätään, kun sitä ei toivu siinä aikaikkunassa mitä itse on määritellyt. Myös taudin rajuus kohdallani herättää pelkoja. Huoli omista keuhkoista ja niiden toimivuudesta nostaa myös pintaan erilaisia ajatuksia. Minkä johdosta ei tässä hetkessä tule edes mieleen palata liian aikaisin töihin. 

 

Onneksi se aikuinen minussa on tänään vahvempi kuin vuosi sitten. Se osaa antaa tilaa levolle ja lopettaa sisäisiä tuulimyllyjä vastaan taistelun. Se osaa asettaa rajat ja tekee sen paranemisen eteen sen mitä pystyy ja osaa päästää irti ja hyväksyy asiat. 

 

Ulkona on harmaata ja sateista. Sytytän kynttilät ja annan itselleni luvan  vain olla. Jälleen on lupa vetäytyä sohvan nurkkaan lukemaan tai katsomaan lempisarjaa…

 

… ja ristin käteni ja pyydän itselleni terveyttä ! 
 

 

Hei Isä

 

Kävimme haudallasi. Istutimme äidin kanssa sinulle uudet kukat, mitkä toivottavasti kestävät talveen asti. Pohdin siinä samalla, että olen nyt käynyt hautausmaalla vähemmän. Ehkä se kertoo myös siitä, että suruni on jollakin tavalla kevyempi jo kantaa.

 

Ikävä kyllä on ja edelleen ihan jokainen päivä olet ollut mielessäni jossain kohtaa päivää. Välillä mietin, että mitä ehkä sanoisit tietyssä tilanteessa ja välillä taas totean, että isä olisi musta nyt ylpeä. 

 

Ennen kuolemaasi juteltiin paljon vaikeistakin tunteista. Annoin sinulle neuvoja miten vaikeiden tunteiden kanssa voi yrittää selvitä, että ne eivät vie meitä pohjaan asti. Sisimmässäni tiesin, että tilanteesi oli niin toivoton, että itse en olisi varmaan pystynyt samanlaiseen suoritukseen kuin sinä lopulta pystyit. Rukoilit meidän puolesta ja sanoillasi valoit meihin jälleennäkemisen toivoa. 

 

Silmäkalvoilleni on porautunut ikuisesti se hetki viimeisestä isänpäivästä kun halasit siskon lasta. Katseestasi välittyi se kiitollisuus ja syvä läsnäolon tila. Silloin ajattelin, että en kestä näitä tunteita ja koin pohjatonta surua, koska tiesin että tämä se viimeinen yhteinen isänpäivä ja seuravaavaa sellaista ei tule.

 

Juttelin ystäväni kanssa ja hän kertoi miehensä tilanteesta. Hänen mies pelkää, koska on mahdollista, että hän sairastaa samaa sairautta kuin sinä. Heillä on ollut vaikea ajanjakso, koska mies on jo luovuttanut heti sairauden alkuvaiheessa. Sanoin ystävälleni, että nämä on niitä elämän vaikeita asioita. On vain se elämässä oleva kriisi, minkä yli on jollakin tavalla vain elettävä. 

 

Olen saanut näiden vuosien aikana kokea, että stressaavassa tilanteessa näkökenttä kapenee. Siksi olen kuolemasi jälkeen tehnyt paljon itseni ja oman hermostoni kanssa töitä ja tämän myötä  myös joutunut kohtamaan paljon haastavia tunteita.
Kun oppii kuuntelemaan itseään, se tarkoittaa vääjäämättä myös sitä, että joutuu kosketuksiin oman sisäisen kivun kanssa. Tällä matkalla olen työstänyt myös häpeää, sitä tunnetta mitä sinun oli vaikeaa kohdata ja sen herättämiä joskus vaikeitakin ajatuksia, sekä pelkojani kuolemaan liittyen ja elämän rajallisuuteen liittyen. Onneksi tunteet ovat kuin sää ja ne muuttuvat lopulta joka hetki ja sen ajatuksen kautta olen pystynyt työstämään omaa elämääni ja saanut voimia myös raskaiden asioiden  kohtaamiseen. Olen myös kokenut suurta kiitollisuutta onnistumisista mitä tällä matkalla on koettu ja niistä ihmisistä ketä olen kohdannut.

 

Kaikesta huolimatta olen nyt loppumetreillä opintojeni suhteen. Ne aloitin pelon sekaisin tuntein kuolemasi jälkeen, keskellä sitä raskasta suruprosessia ja tiedätkö, sain voimaa tällä matkalla sinusta. Aina kun ajattelin, että luovutan, mietin sinua ja sanojasi ja sitä miten monesta asiasta selvisit ennen kuolemaasi ja miten ammensit voimaa uskostasi. Jollakin tavalla sain siirrettyä tuon voiman itseeni. 

 

Myös parisuhteemme joutui kriisiin ja olemme kumpikin tehneet paljon töitä sen pelastamiseksi. Olen monen monta kertaa turvautunut siihen uneen minkä näin muutama päivä ennen häitäni ja mistä kerroin sinulle. Unessa sormuksen pinta halkesi ja yhdestä halkeamasta lähti pala irti ja palan alta tuli esiin kultainen kimalteleva valo. Olemme saaneet käsitellä vaikeita tunteitamme turvallisten terapeuttien seurassa ja voisin kutsua näitä ihmisiä elämässämme siunaukseksi. Epätäydellisyys on kuitenkin lopulta ihmisyyttä ja ne kaikki ahdistavat ajatukset ja tunteet tällä matkalla eivät ole vastanneet aina todellisuutta ja olen opetellut olemaan itseäni kohtaan armollisempi.

 

Tänään on ollut jo sellaista syksyn kirpeyttä ilmassa. Aamut ovat pimeitä ja päivät harmaita. Tuli hetkeksi aamulla bussissa sellainen haikea olo, taas yksi kesä on takana. Vuodet ja aika menee niin kovin nopeasti. Äidilläkin on taas syntymäpäivä. Kuolemastasi on aikaa jo kolme vuotta. Näin se suru on mukana kulkenutkin. Se yhtäkkiä yllättää, vaikka kesken aamukahvin. Niin. Hymyilet varmaan kun  kuulet, että olen oppinut juomaan vihdoin aamukahvin. Niin monta vuotta meni, että inhosin kahvia. Enkä pidä siitä vieläkään. On vain yksi merkki ylitse muiden ja nyt aamuiset heräämiset on vähän helpompia. 

 

Vaikka elämäämme tuli lähtösi jälkeen suru, on elämään mahtunut surun rinnalle myös kiitollisuus ja ilo ja tilalle on tullut kauniita muistoja, naurua ja yhteisiä ihania hetkiä. Tänä viikonloppuna me hymyilemme taas yhdessä yhteisille muistoille ja muistamme äitiä. 

 

Rakastan sinua isä! 

 

Terveisiä sinne taivaaseen! 

Heräsin viime yönä 1.45. Katsoin kelloa ja luulin sen unissani olevan 5.45. Se oli  aika milloin kelloni olisi ollut soimassa. Aika pian huomasin olleeni väärässä, mutta sen jälkeen uni ei enää tullut. 

 

Olen Koronan sairastumisen jälkeen joutunut toteamaan, että hermostoni on ollut rikki. Herkkää hermojärjestelmääni voisi tällä hetkellä verrata värisevään jousisoittimen kieleen. Vireystilan säätely on ollut tämän vuoden aikana todella haastavaa ja keho saattaa mennä ikään kuin hälytystilaan ja todella herkästi. Oikeastaan voisin sanoa, että olen ollut hyvin varhaisesta  vaiheesta herkästi kuormittuva ja jo lapsena tunnistin ne ikävät sukkahousujen saumat ja epämiellyttävät vaatteet iholla. Ja oma vahva temperamentti ja persoona tukivat vielä pinnistelyä ja selviytymistä, jotka taas olivat lapsuuden kodin ja ympäristön opittuja toimintamalleja. 

 

Tänä päivänä voidaan todeta, että autonomisenhermoston toimintamekanismi ei ole mikään uusi asia terveydenhoidon alueella. Nyt on vain tullut lisää tietoa, tutkimusta ja käyttöteorioita tällekin alueelle, myös koronaan liittyen. Koronan jälkeen voisin todeta, että autonominen hermostoni reagoi silmänräpäystäkin nopeammin, oli sitten kyse aistiärsykkeestä tai toisen ihmisen hienovaraisten ilmeiden tai äänten tulkinnasta. Tai työhöni liittyvistä lomakkeiden kirjaamisesta huoneissa, missä ilmanvaihto on riittämätön. Tai aika mitä kirjaamiseen on annettu, on itselleni riittämätön. Avokonttori tai tila missä pitäisi pystyä keskittymään ärsykkeiden keskellä, on itselleni nykyisin todella kuormittava ympäristö. Joudun jopa pohtimaan työssäni kahvitaukoja itseäni kuunnellen. Mikä palvelee sen hetkistä jaksamista? Onko se ehkä oma tila, missä saan hengittää ja ladata akkuja hetken yksin, vai ehkä yhteinen tauko missä jaksan keskustella ja olla aktiivinen kuuntelija. Mikä näistä tukee sen hetkistä hermostoni tilaa? 

 

Näin jälkikäteen voinkin todeta, että olen ollut koko elämäni oikeastaan  kierroksilla ja lisäsin jo vuosia sitten kierroksia urheilemalla ja koin sen helpottavana. Niin, se helpotus tapahtuu hetkellisesti. Sitten se vaihe loppuu. Tapahtuu väsyminen ja joissain tapauksissa, ihan  jokin pieni asia saa aikaan romahtamisen. Romahduksessa sitten mieli ei enää jaksa ja se antaa periksi ja ihminen palaa loppuun. Toipuminen sitten tästä tilasta saattaa kestää todella kauan aikaa. Toisilla kuukausia kohdallani  burnoutista jopa vuosia.

 

Mulla tämä on kertonut yliaktiivisesta energiasta ja sympaattisen hermoston tilasta. Elimistö on sitten viimein pakottanut kohti hermoston parasympaattista rauhan ja levon tilaa. Näiden vuosien aikana olen oppinut tekemään valintoja kohti tätä. Ongelma ehkä nykyisin onkin, että työssäni joudun nyt tasapainoilemaan tämän asian kanssa. En meinaa löytää tiloja lomakkeiden kirjaamiseen tai aikaa niiden tekemiseen. Tämä yhtälö saa aikaan ongelmia siihen etten palaudu ja saa aikaan kehoni ylivirittymistä, mikä saa aikaan taas sydämen tiheälyöntisyyttä ja näitä öitä, jolloin kehoni on jännittynyt ja herkkä reagoimaan stressiin ja yöuniin. Nykyisin tosin tiedän, että näin se vain on. Aivoni reagoivat nyt herkemmin. Enkä ota enää stressiä näistä öistä, kun uni ei tule. Totean vain, että tänään teen vain sen mitä on kohdallani oleellista tehdä. Koska akkuni on jo heti aamusta puoliksi tyhjä. Olen ehkä väsynyt, mutta seuraavana yönä taas nukun. Usein sanotaan, että yö on heijastus edellisestä päivästä ja tämä on kohdallani nykyisin todella lähellä totuutta. Kehoni kuormittuu niin herkästi ja kuormitusta ei voi jatkaa pitkään, muuten se vaikuttaa yöhön ja kehoni ei vain kykene pysähtymään.

 

Voisinkin todeta, että jos kehon tasolla pystyn  saavuttamaan sopivan turvan ja rentouden tilan, kehoni pystyy avautumaan syvemmille viesteille ja pystyy päästämään irti myös stressiä aiheuttavista tunteista. Liittyy se sitten  öihin milloin uni ei tule, tai omaan työhöni tai omaan sen hetkiseen elämääni. Siksi valitsen ankkuroida tämänkin tulevan päivän huonoista unista huolimatta turvaan ja ajatukseen, että tästäkin päivästä selvitään. 

 

 

 

 

Mulla on tapana ollut jo pitkään istahtaa terassin keinuun teekuppi kädessä ja pysähtyä miettimään mun elämää. Näin olen onnistunut luomaan työssä ponnistelun ja levon välille tasapainon. Tässä keinussa

 seurailen pilviä taivaalla ja aistin sen auringon säteiden lämmön iholla. Kuuntelen äänikirjoja ja käsittelen tunteitani. Ennenkaikkea hengitän. Tämä rauhoittaa mun kehoa, ankkuroi mut tähän hetkeen ja tankkaa sinne turvan tunnetta. Aika usein tämän jälkeen myös pohdin niitä pieniä asioita, mitkä mun elämässä on hyvin. Kuuntelen niitä tunteita mitä mussa on päivän aikana herännyt ja kysyn mitä mulle kuuluu tänään. 

 

Mä itse ajattelen, että vaikeissa tunteissa on tärkeintä pysyä tunneaallon pinnalla, että tunne ei vedä pohjalle. Aivoille ahdistus on aina merkki vaarasta ja silloin täytyy keholle viestiä, että olen turvassa. Koska aivot on rakennettu meihin niin, että niiden tehtävä on pitää meidät hengissä ja ne alkavat skannaamaan herkästi uhkia ja ottavat tietoa niin sydämen sykkeestä, ajatuksista, kuin kehon sen hetkisestä jännityksestä.

 

Tiedättekö, että voin rehellisesti myöntää, että mä en olisi selviytynyt tähän astisesta elämästäni ilman tätä suurta lahjaa, jota pysähtymiseksi ja kiitollisuudeksi kutsutaan.  Voisin sanoa tämän olevan se mun oma ”supervoima” ja se on antanut mulle voimaa puskea läpi harmaan kiven niinäkin hetkinä, kun toivo on meinnannut karata. Kun on tuntunut siltä, että elämältä viedään pohja kovin epäreilulla tavalla. Tai kun on itkettänyt niin paljon, että on tuntunut, että sydäntä revitään ulos rinnasta. Niitäkin hetkiä mun elämään on mahtunut. 

 

Olen näiden vuosien aikana ymmärtänyt, että mä en ole yhtä kuin tunteeni. Vaan tunne on sen hetkinen kokemus, mikä kulkee lävitseni ja niiden tehtävä on kertoa meille omista tarpeista. Siksi näen ettei ole hyvä torjua tunteita, vaan käydä ne läpi. Hyväksyen ja myötätuntoisesti. Koska ne omat sisäiset sanat vaikuttavat siihen omaan hermoostoon ja kokemukseen sen hetkisestä maailmasta.

 

Enkä mä tarvitse näihin hetkiin mitään sen suurempaa. Vain sen mun oman tilan missä mun on turvallista olla ja sen, että osaan kuunnella ja katsella hetken itseäni kuin suurennuslasin takaa ja samalla pohtia, onko minussa nyt käynnissä se autopilotti. Koska siinä tilassa skannaan vain uhkia ja silloin mun täytyy ankkuroitua turvaan. Tilaan missä mun oma hermostoni rauhoittuu. Kun tähän pystyn, niin näinä hetkinä on aina jostain tunteiden sekamelskan keskeltä noussut pinnalle se ääretön kiitollisuuden tunne. Kiitollisuus kaikesta, mitä elämä on mulle antanut. 

 

Tämän oivaltamisen kautta olen nähnyt vaikeinakin aikoina valoa tunnelin päässä. Loppuviimein uskonut siihen, että kaikella on ollut se tarkoitus ja elämällä on annettavana vielä ihan hurjan paljon juttuja, joista tuntea kiitollisuutta.

 

Tämä voi joidenkin korvaan kalskahtaa positiivisten ihmisten sekoilulta. Mutta ei se ole sitä. Se on vain taito nähdä myös pimeyden keskellä valoa ja sitä me tarvitsemme elämän haastavissa tilanteissa. Mä olen sitä mieltä, että jokaisen meistä pitäisi, oman hyvinvointinsa tähden, tehdä töitä oman jaksamisen eteen. Ellei sitä taitoa ole syntymähetkellä annettu.

 

Toisinsanoen voisi sanoa, että olen oppinut sietämään haavoittuvuutta ja tämä on samalla vahvistanut itseluottamusta. Pelko on auttanut tällä matkalla tekemään minua parhaani. Itseluottamus vahvistuu vain sietämällä keskeneräisyyttä,  haavoittuvuutta ja epävarmuutta. Pelko muuttuu vain tätä kautta siedettäväksi ja sen voima heikkenee.
 

 On tärkeää olla itselleen valmentaja, eikä julmin ja raadollisen arvostelija.

❤️

Tänä viikonloppuna olen nukkunut enemmän kun treenannut. Olen nauttinut hämärtyvistä illoista ja kynttilän valosta, sekä mulle tärkeiden ihmisten seurasta. Olen lukenut enemmän kuin katsonut telkkaria. Hymyillyt kun olen katsonut itseäni peilistä. Olen kirjoittanut taas uuden sivun kiitollisuuspäiväkirjaan, missä totesin olevani kiitollinen siitä, että voin liikkua jo ilman jatkuvaa sykkeen seurantaa ja mikä parasta se tuottaa mulle jo iloa. Olen myös kiitollinen siitä, että mulla on työ missä voin joka päivä harjoitella vaikeiden tunteiden sietämistä. Ja työ, mikä antaa tilaisuuksia pysähtyä itseni äärelle ja minkä kautta olen saanut oppia niin paljon omista tunteista. Tämä on vahvistanut samalla itseluottamustani, koska olen saanut koko viikon olla haasteista huolimatta turvassa itsessäni ja sen kautta tehnyt valintoja mitkä tukevat omaa jaksamistani. Olen myös tehnyt itselleni lupauksen, että en tule  ottamaan opikseni palautteesta, jos se heijastaa toisen arvomaailmaa, mutta ei omaani. 

 

Olen elämästä nautiskelija, eikä elämän mielestäni kuulu olla taistelua ja jatkuvassa ”taistelutilassa” elämistä. Kaipaan tasaista ja mukavaa elämää. Elämää missä olen turvassa itsessäni. Koska stressaannun herkästi, liika puskeminen väsyttää minut helposti. Siksi nämä omat teehetket ovat niin äärettömän tärkeitä. Silloin saan rauhoittua  tässä keinussani, omassa kodissani kynttilän valossa, jalassa ne rakkaimmat villasukat ja hartioilla viltti ja kädessä kuppi teetä. 

❤️

Tiedätkö muuten, että englannissa teellä on vielä suurempi merkitys ja sen voidaan sanoa jopa olevan osa kulttuuria ja sen yhteys on liitetty ystäviin.

❤️