torstai, 14. marraskuu 2019

Näin sen itse olen kokenut...

Lueskelin erään ihminen tavattavissa terapeuttiharjoittelijan Veli-Matti Anttilan kirjoitusta psygologisesta turvasta. Siitä mistä itse olen täällä useinkin kirjoittanut. Tunnistin tuosta kirjoituksesta asian niin hyvin, että oli pakko siirtää hänen kirjoittama teksti jakoon myös tänne. 

” Usein meidän ihmisten on tärkeä kokea tietynlaista tervettä hallinnan tunnetta arjestaan ja kokea voivansa suhteellisesti vaikuttaa siihen mitä  hänen elämässään tapahtuu. Mutta milloin tuo terve hallinnan tunteen tarve muuttuu haitalliseksi kontrolloinniksi? Mikä itse asiassa käynnistää meissä tuon haitallisen kontrollin tarpeen? Kyse on paljon psykologisesta turvallisuuden tunteesta. Koemmeko olevamme turvassa elämään kuuluvien epävarmuuksien keskellä? Pelon nostaessa päätään saatamme alkaa turvautua kontrolliin, mutta mitä me lopulta sitten pelkäämme, mitä haluamme välttää kontrolloinnilla?
Nopeasti ajateltuna tulee mieleen, että haluamme välttää tiettyjä asioita tapahtumasta, mutta kun asiaa katsoo hieman syvemmin voi havaita, että kontrolloiva käytös johtuu usein tarpeesta kontrolloida omia tunteita. Pelkäämme omia tunteitamme, ja niiden kohtaamista. Kontrolloinnilla pyrimme luomaan sellaiset olosuhteet, ettei meissä pääsisi heräämään vaikeasti kohdattavia tunteita.
Kontrolloinnin rajojen tullessa vastaan saatamme jäädä epätoivoisina odottamaan ihmettä, olosuhteiden muuttumista voidaksemme tuntea olomme jälleen paremmaksi. Tällä tavoin itseasiassa vastustamme tätä hetkeä. Tämä korostuu esimerkiksi silloin kun on jäänyt lapsena vaille kokemusta, että pettymyksen läpi eläminen ja sureminen vanhemman tukiessa vie pahan olon pois. Olosuhteet saavat tällöin helposti ylikorostuneen merkityksen, ja takerrumme niihin ilman että sitä tiedostamme.
Suhde vanhempaan on meille keskeisin malli ihmissuhteesta. Jos emme ole voineet liittyä vanhempiimme tunnetasolla, on meille haastavaa säilyttää tunnetason yhteys niin itseemme kuin toisiin ihmisiin. Jos lapsi kasvaa suhteessa vanhempiin, jotka eivät kestä, näe, tai ymmärrä lapsen tunteita, alkaa lapsi lopulta pelkäämään omia tunteitaan. Hän saattaa oppia, että tunteiden näyttäminen katkaisee yhteyden vanhempaan. Tällöin lapsi tulee emotionaalisesti hylätyksi.  Lapsi tarvitsee vanhemmiltaan tunteidensa hyväksymistä, sanoittamista sekä tukea niiden säätelyssä ja läpielämisessä. Näin lapselle syntyy kokemus siitä, että tunteet eivät ole uhkaavia ja niiden läpieläminen on helpottava ja vapauttava kokemus. Tunnesäätelytuen myötä myös reaktioiden voimakkuus laskee. Lapsen voi hiljentää ankaralla kasvatuksella, mutta  silloin kyse on yleensä tukahduttamisesta, joka ei palvele lapsen tarpeita. Jos lapsi jää vaille tarvitsemaansa tunnetukea, joutuu hän lopulta turvautumaan defensseihinsä välttääkseen epämieluisat sietämättömät tunteet. Hän ei siis opi kohtaamaan tunteitaan. Aikuiseksi kasvaneena hänen psyykestään puuttuu ns. turvallisen vanhemman komponentti, joka näkee tunteet ja pitää niitä tärkeinä.
Sisäisen turvallisen vanhemman puuttuessa aikuinenkin ihminen hätääntyy omien tunteiden noustessa eikä tiedä miten kohdata ne, tällöin psyykemme tiedostamattomat defenssit ottavat ohjat käsiinsä myös aikuisuudessa. Turvaudumme tukahduttamiseen, kieltämiseen, tunteiden eristämiseen sekä niiden projisoimiseen toisiin ihmisiin. Kun tietoinen yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alamme oirehtia monin eri tavoin, niin psyykkisesti kuin fyysestikin. Toiset meistä masentuvat tai uupuvat, toiset taas kärsivät esimerkiksi ahdistuksesta, pakko-oireista, syömishäiriöistä, paniikkikohtauksista tai fyysisistä oireista kuten kivuista. Oireihdinnallakin on usein tavalla tai toisella myös meitä sillä hetkellä suojaava merkitys, vaikka ne eivät siltä totisesti tunnukaan. Yhteistä on myös se, että olemme kadottaneet yhteyden sisäiseen lapsemme, siihen tuntevaan puoleen itsestämme. Se on hautautuneena piilossa defenssiemme alla. Defenssien, joiden tarkoitus on suojata meitä omilta tunteiltamme, joita olemme pienestä pitäen oppineet pelkäämään.
Psykologinen turvan kokemus ja yhteys omiin tunteisiin joutuu koetuksella aikuisuudessa erityisesti muutosten, pettymysten ja kriisien hetkillä. Näissä tilanteissa sisäinen lapsemme tarvitsee poikkeuksellisen paljon huomiota ja nähdyksi tulemista. Silloin punnitaan se millaisista lähtökohdista olemme ponnistaneet aikuisuuteen. Millaiset eväät olemme matkallemme saaneet? Osaammeko toimia itsellemme turvallisena ja lohduttavana vanhempana? Tunnistammeko milloin se ei yksinään riitä?  Osaammeko silloin luontevasti turvautua ja tukeutua toisiin ihmisiin? Usein on niin, että näistä elämän kipukohdista muodostuu meille tärkeitä vaiheita, jotka tarjoavat meille mahdollisuuden henkiseen kasvuun ja itsensä kohtaamiseen. Elämän kriiseissä piilee siis usein mahdollisuus, kunhan vain olemme valmiit sen näkemään.”

Kuulun itse heihin joilla tämä turvattomuus nousi esiin kun elämää kohtasi kriisi ja paloin loppuun. Edelleen joudun tekemään töitä, että kuulen tuon sisäisen lapseni äänen ja löydän turvaa ympäriltäni, enkä kontroloi elämääni. Nykyisin olen kuitenkin niin pitkällä, että ympärillä muistuttavat asiat eivät laita pakenemaan elämää. Osaan nauttia syksyn pimeyden keskellä elämästäni ja löydän sen harmaudesta kauneutta ja usein pysähdyinkin sen äärelle. 

Omasta vanhemmasta luopuminen nostaa kuitenkin itsessäni välillä esiin turvattomuuden tunteita ja pelkoa ja hätää. Huomaan, että sorrun välillä siihen että kontroloin lähelläni olevia ihmisiä herkemmin ja osittain myös omaa elämääni, että en itse sairastuisi. Ja paljon olen viime aikoina pohtinut, miten selviän kun heitä ei enää ole? Ja todennut, että suurin pelko taitaakin nykyisin olla se, että onko turvallisuuden tunne löytynyt asioita käsittelemällä niin vahvaksi, että pystyn olemaan silloin itselleni se turvallinen aikuinen sen hädän keskellä. 

lauantai, 9. marraskuu 2019

Ehkä tärkeintä mitä tästä on syntynyt...

Tänä vuonna olen tietoisesti suunannnut oman katseeni yhä enemmän itseeni. Syventänyt suhdetta itseeni ja ennenkaikkea omiin tunteisiini, sekä siihen mitä ne yrittävät minulle kertoa ja voi, kuinka paljon mä oonkaan taas oppinut!

Oon aina ollut herkkä, ihan lapsesta asti ja tuntenut paljon enkä ole koskaan sitä osannut kätkeä muilta, miltä musta tuntuu. Olen kyllä yrittänyt ja esittänyt kaiken olevan kivasti, mutta todellisuus ei silti oo jäänyt keneltäkään huomaamatta: tukahdutetut tunteet ja epävarmuus on velloneet mun sisällä, aiheuttaneet mulle entistä epävarmemman ja ahdistuneen olon minkä jälkeen tarpeeksi kauan siellä muhittuaan ne on  purkautuneet sata kertaa suurempina hallitsemattomasti ulos.

En ole aina kyennyt hillitsemään itseäni. Tunteiden heitellessä nollasta sataan olen aiheuttanut hämmennystä ja epäluuloa itsessäni. Sekä samalla myös muissa. Näistä ajoista on onneksi aikaa, enkä onneksi edes muista milloin viimeksi oisin yllättänyt itseni moisilla purkauksilla. Siitä kaikesta ulos oppiminen vei aikaa. Aluksi se oli vaikeampaa, mutta mitä rehellisempi pystyin olemaan itselleni sitä helpommaksi se tuli. Räjähdyksien ja piikittelyn sijasta pystyn nykyään varmuudella ja rehellisesti sanomaan aikalailla suoraan miltä musta tuntuu, pystyn ja osaan sanoittaa tarpeitani – varsinkin jos jokin harmittaa- minkä vuoksi kipinä ei edes ennätä syttyä vaan se tukahtuu heti alkuunsa. Siitä, että oon alkanut sulkemaan korvani ulkoisilta vaatimuksilta ja paineilta ja sen sijaan oppinut olemaan itselleni rehellinen ja armollinen ja siitä on ollut iso apu.
Tunteet ei määritä mua, eikä ne ole pysyviä – ja mitä nopeammin annan niiden tulla ja päästän niistä irti, sitä helpompaa mun arkeni on. Olen oppinut, että se nuoruuden tunnerikkaus elää mussa yhä ja edelleen saatan päivän aikana itkeä sekä ilosta että surusta – mutta enää se ei enteile kaaoksesta, vaan pikemminkin rauhasta. 

Mulla menee pitkään usein tietynlaisten tunteiden ja  tilanteiden käsittelyssä. Kun minua kohtaan ”hyökätään”, tunnen sen tietyllä tapaa ihan koko kehossani, en vain mielessäni. Sellaisia hyökkäyksiä onneksi tapahtuu harvoin. Olen myös herkkä aistimaan toisten tunnetiloja ja aistin herkästi eri paikoissa vallitsevan yleisen tunnelman. Voin melkein vannoa, että vaistoan sen, jos jossain on riidelty. Huomaan myös herkästi toisen tunteen takana olevan tarpeen ja tunnistan toisella olevia haitallisia käyttäytymismalleja. 

Täällä olen maininnutkin, että tänä vuonna  on ollut raskasta. Miehelleni sanoin saunassa eilen, että olen kaiken tämän jälkeen niin kauhean kiitollinen ja kaikkeen nähden olen silti selvinnyt ja saanut kehoni palautumaan. Ja silti kaikesta huolimatta näen sen hyvän mitä ympärilläni on nyt tässä. Mutta se on vaatinut työtä. Se on vaatinut myös aikuiseksi kasvamista tunteiden osalta. Moni näyttää aikuiselta, mutta ei ole. Aikuiseksi kasvaminen ja vastuun ottamisen opettelu ovat valintoja. Jos syy on aina muualla kuin itsessä, väistää vastuunsa ja jättää valinnan käyttämättä. 

❤️
Ehkä tärkein mitä kaikkea näiden vuosien aikana tästä kaikesta on syntynyt on itseluottamus ja rakkaus elämää ja itseä kohtaan. Mikäli on hyväksynyt itsensä , kehonsa ja elämänsä, aivan jokainen tulee huomaamaan sen. 

 

C5F4A8F1-25E1-4CC1-94A0-549F96DA7650.jpg

lauantai, 2. marraskuu 2019

Olen turvassa...

Olen täällä kertonutkin, että olen kuullut sanonnan, että elämä on kymmenen prosenttia sitä, mitä meille tapahtuu ja yhdeksänkymmentä prosenttia sitä, miten sitten reagoimme siihen. 

Nykyisin pysähdyn kuuntelemaan kehoni viestejä herkästi. Elämääni on mahtunut hyviä ja huonoja päiviä. Olen yrittänyt  kuitenkin ottaa opikseni huonoista päivistä ja ymmärtänyt, että kaiken takana on lopulta tunteet ja olen päättänyt jo aikoja siteen tehdä  itseni kanssa henkisen armollisuussopimuksen. Siihen sisältyy lupaus siitä, että en huonona  päivänä vaadi itseltäni mitään muuta kuin ne pakolliset tehtävät. Niistäkin voi tarvittaessa karsia, hampaiden harjausta lukuunottamatta.

Silloin kun elämä potkii päähän, en enää ruoski itseäni vaan rakastan kahta kovemmin. Oli kyse sitten pienestä tai suuresta vastoinkäymisestä. Jos tänään tuntuu siltä, ettei mikään huvita, on ok kuunnella itseään ja olla tekemättä mitään. Maailma ei pysähdy, vaikka välillä viettäisikin päiviä  pyjamassa netflixiä katsellen ja vaikka flegmaattisuus jatkuisikin enenmän kuin pari päivää, mitä sitten! Nihkeät  ja harmaat päivät ja tahmeat viikot päättyvät aina ennemmin tai myöhemmin, ja elämä palaa takaisin raiteilleen aivan kuin huomaamatta. Velvollisuudet kyllä odottavat. 

Meillä ihmisillä on järjestelmä joka on viisas. Se suojaa meitä itsemme sitä tiedostamatta. Toisinaan se kasvattaa meille vahvan suojapanssarin. Ei siksi, että olisimme epäonnistuneita vaan siksi, että silloin me vain tarvitsemme sitä. Sisäisten kamppailujen keskellä vahva suojakuori voi olla kirjaimellisesti ihmisen sisintä suojaava kuori. Se voi olla juuri se ratkaiseva tekijä, joka siinä hetkessä auttaa meitä selviämään arjesta ja olemaan luhistumatta kipuumme. Silloin kun itse saan huonoja uutisia,  kasvatan itsellekin hetkeksi panssarin. Se kasvoi taas siinä hetkessä, kun lääkäri kirjoitti lähetteen jatkotutkimuksiin. Istuin ja kuuntelin. Kun suljin oven ja poistuin paikalta nousi esiin vasta pelko. Mitä jos?  Mitä jos kyse onkin jostain vakavammasta? Sanoin itselleni lopeta! Ripustauduin lauseeseen, juuri nyt kaikki on hyvin! En tee tulkintoja, vaan luotan faktoihin. Kotona tunnevyöry muuttui kyyneleiksi ja ristin käteni ja päätin taas luottaa, että kaikki menee hyvin. Ja mietin, että miten kiitollinen saan olla siitä, että oli lääkäri ketä otti asian vakavasti ja sain tulla kuulluksi. 

Sanoin ystävälleni puhelimessa , että tapahtui elämässä sitten mitä tahansa, haluan uskoa siihen, että elämällä on tarkoitus. Sillä Jumalalla mihin mä uskon, on tarkoitus ja suunnitelma mun elämälle. Vaikka monesti me täällä emme ehkä ajattele asioita niin miten Jumala asiat näkee. Joskus siihen meidän sydämen toiveeseen vastataan, mutta ei niin miten me kuvittelemme tai haluamme. Joskus jumalan tapa vastata rukoukseen on sellainen, että sen merkityksen ymmärtää vasta myöhemmin. Ja se tärkein onkin ehkä se, että siellä synkimmänkään murheen keskellä ei tarvitse olla yksin. 

Tänään on pyhäinpäivä. Ajatukseni on heissä, joita täällä ei enää ole, mutta myös kiitollisuudessa siitä, missä olen tänään. Tämä pyhäinpäivä olisi voinut olla myös hyvin erilainen, saimme kuitenkin vielä isäni kanssa jatkoaikaa. Olen levännyt muutaman päivän ja nauttinut näistä päivistä kun olen saanut levätä ja olla ja päästää irti taas hetkeksi kaikesta. Jotenkin sellainen tyhjässä hetkessä oleminen tuo aina mukanaan rauhan olla siinä. Kun näin annan tapahtua, kehoni kokee olevansa turvassa ja kun keho kokee turvaa se vahvistaa kehon paranemista ja tasapainoon pääsyä.

Ihanaa ja ennenkaikkea levollista viikonloppua kaikille! 

lauantai, 26. lokakuu 2019

Turvattomuus...


Kaikista tunteista mieleeni on jäänyt voimakkaimmin yksi tunne. Se tunne nousi  esiin voimalla kun paloin loppuun. Se tuli esiin ensin ajatuksen kautta missä näin mielessäni itseni pikkutyttönä, olin  siinä noin 3-vuotias punaisessa mekossa ja menin pöydän alle piiloon. Vielä tänäkin päivänä sen tunteen muistaa vahvasti ja oikeastaan en pelkää enää sitä, että palan loppuun uudestaan vaan pelkään sitä, että tuo tunne voisi nousta esiin uudestaan yhtä voimalla. Sen tunteen kanssa on vaikea selvitä yksin.

Turvallisuudentunteen voisi kuvittella olevan niin perustunne, ettei sitä tarvitsisi edes epäillä. Tunnetason turvattomuus aikuisena on jotakin paljon syvempää se on yksi kipeimpiä tunteita, joita olen itse kokenut. Tämä tunne ei ole ollut mikään sellainen joka menee ohi vähän vain hengittelemällä. Tunnetasolla on kyse selviytymisestä. Ei pienestä epämukavuudesta. Selviytymisestä. Ja se kertoo tunteesta aika paljon. Omalla kohdallani aikuisena kun paloin loppuun se tarkoitti sitä, että jouduin pyytämään jonkun itselleni seuraksi öisin joksikin aikaa, kun mieheni lähti työmatkalle. En yksinkertaisesti pystynyt olemaan yksin. Se pieni oma sisäinen lapseni oli suorastaan kauhuissaan. Piti rakentaa koko turvallisuuden tunne uudestaan.


Olen tänään tietoinen, että Emotionaalisen turvattomuuden tunteiden juuret ovat usein lapsuudessa. Perheissä,  joissa lapsi ei ole tullut kuulluksi ja nähdyksi sellaisenaan. Perheissä, joissa on ollut kovat paineet suoriutua. Perheissä, joissa ei ole ollut lämpimiä kohtaamisia. Sellaisia missä lapsi olisi tullut kuulluksi kaikkien tunteiden kanssa sellaisena kuin hän on. Traumat ja turvattomuus kulkee usein suvussa. Sota-aika loi ihmisille turvattomuuden kokemusta joka periytyy edelleen.

Omalla kohdallani sain kasvaa hyvässä perheessä, mutta perheessä missä sen ajan kasvatusmetodit ohjasivat kuin huomaamatta kiltteyteen. Olin lapsena uhmakas ja kokeilin voimalla rajojani. Usein jäin tunteideni kanssa kuitenkin yksin ja aikuinen ei osannut sanoittaa tunteitani ja sen kautta minulle jäi ajatus, että lapsen on parempi olla kiltti kuin tuhma.

Lapsi voi kyllä kiukutella tai käyttäytyä huonosti lukemattomista eri syistä, mutta ei siksi, että olisi paha ihminen tai tuhma. Jos aikuinen antaa toistuvasti viestiä siitä, että hän on huono tai tuhma, se alkaa lopulta määrittää lasta hänen omissa mielikuvissaan. Sen kautta nousee esiin ajatus, että en ole riittävä enkä riitä. Vaikka lopulta kyse on tunteista, tunteista ei huonommuudesta tai pahuudesta ja tunteiden kanssa selviää. On lopulta täysin eri asia sanoa, että lapsen teko on tuhma, kuin että hän itse on tuhma. On tärkeää myös osata aina muistuttaa, että lapsi itse on ihana ja hyvä, ja kykenevä myös hyvään käytökseen. Hedelmällisintä on aina huomioida ja sanoittaa ne hetket, kun lapsi käyttäytyy toivotulla tavalla. 

❤️
On biologiaa, että pienen lapsen on välttämätöntä kiinnittyä hoitajaansa: lapsen eloonjääminen riippuu siitä, että hänestä huolehditaan. Kun lapsi sitten tuntee hätää, hän hakee apua tunteiden käsittelyyn ihmiseltä, johon hänellä on kiintymyssuhde. Meidän aikuisten pitäisi ehkä aina joskus miettiä, miksi lapsi ei saisi näyttää harmia, hätää tai kipua, jos kerran tuntee sitä? Jos hän ei näyttäisi harmiaa , ei hän ei silloin voisi myöskään saada lohtua siihen harmiin tai kipuun aikuiselta?

Jos lapsen harmit kuitataan usein mitätöimällä ne, lapsi ei tule silloin kuulluksi. Vaikka kaatuminen tai asia olisi aikuisen mielestä vain pikkujuttu ja naarmu polvessa vaivainen nirhaisu, lapsen kokemus voi olla erilainen. Miten paljon sitten pitäisi sattua, että aikuisilta saisi lohdutusta ja apua?

Yksi tehokkaimmista keinoista aiheuttaa ahdistusta on pakottaa ujo lapsi lähestymään muita vastoin tahtoaan. Etenkin, jos kanssakäymiseen sisältyy kosketusta kuten kättely tai halaus, lapsi saa viestin siitä, että hänen itse asettamansa koskemattomuuden rajat ovat merkityksettömät auktoriteetin edessä. Tässäkin lapsi tarvitsisi aikuisen tukea, huomaan että sinua nyt jännittää ja ehkä vähän pelottaakin ja se on ihan ok. Voinko minä jotenkin auttaa ja olla nyt tukenasi? Voinko aikuisena nähdä tarpeen käytöksen takana? Voinko olla aikuisena se turvallinen ja lasta kannatteleva. Vai olenko se joka hokee vieressä voi kun sua nyt ujostuttaa, otappa siitä rohkeasti nyt kiinni. Äläkä pelleile! 

Voiko tuota turvan kokemusta rakentaa vielä aikuisena vaikka lapsena olisi jäänyt siitä vajaaksi?

Omasta kokemuksestani voin tänään sanoa, että voi. Tänä päivänä koen suurempaa turvaa elämässä kuin koskaan vaikka omat perustukseni turvan kokemiselle rikottiinkin lapsena ja se nousi voimalla pintaan kun paloin loppuun kahdeksan vuotta sitten. On kuitenkin ollut  hyvin vaikeaa saada yhteyttä tuohon puuttuvaan “palaseen” itsessä. Siihen tarvitsin terapeutin apua. On ollut aikoja jolloin turvallisuuden kokemisesta ei ole tuntunut saavan oikein mitään tukea ulkopuoleltakaan. Sen tunteen kanssa oli niin yksin. Oli vain pakko tuntea ja olla. Huomata, että selviän. 

Kulttuurissamme  reippaus on lapsen hyve. Ennemmin hyve voisi olla se, että harmia ei selitetä pois tai olla niin kuin sitä ei olisi vaan harmin saisi näyttää ja siihen saisi aikuisilta lohtua. Jos emotinaalinen turvallisuus ei ole saanut kehittyä rauhassa tai se on saanut säröjä, se näkyy elämässä erilaisina asioina mm. vaikeutena luottaa, vaikeutena olla omalla puolellaan, vaikeutena tunnistaa ja kunnioittaa omia tarpeita, epämääräisenä ahdistuksena ja hallitsevina hylätyksi tulon pelkoina. Sen sijaan, että lapselle sanoo, että ei noin pienestä kannata itkeä, hänelle voisi sanoa, että sinusta tämä tuntuu isolta asialta, mutta minusta tässä ei ole mitään hätää.


Usein se meneekin sitten lopulta niin, että turvaton ihminen hakee turvaa  aikuisena epävakaiden ihmisten parista. Näin kävi myös omalla kohdalla. En ihmettele yhtään, että rakastuin ennen heihin kenen oma elämä oli vähän kuin hukassa. Heidän kanssaan kun turvaton ihminen pääsee elämään sitä todeksi mihin on elämässään tottunut. 

Turvallisuuden tunteen kokeminen on tie stressittömyyteen. Kun koemme turvaa työyhteisössämme tai omassa elämässämme, ei jatkuvalle stressitilalle ei ole tarvetta.
Lapsen tunteiden mitätöinti ei johda siihen, että niitä tunteita ei olisi. Ne ovat edelleen, ne vain sulkevat lapsen suun, ja lapsi jää tunteidensa kanssa yksin ja opettelee elämässään selviytymään niiden kanssa. Turvattomuuden pohja on syntynyt ja jonain päivänä  kun lapsi on aikuinen ja elämässä tulee eteen kriisi, nousee esiin lapsuuden kipeä turvattomuus. 

Kun aikuinen puhuu tunteista lapsen kanssa, hän auttaa lasta rauhoittumaan ja kasvattaa samalla lapsen tunnesäätelykykyjä. Hän opettaa samalla lasta selviämään tunteiden kanssa ja näin lapsi selviää myös aikuisena. 
❤️

DD24A463-5FB2-4232-A351-458EB054F1E8.jpg

sunnuntai, 20. lokakuu 2019

Se mitä olen...

Se mitä olemme tänään on eletyn elämän tuotos. Elämän haasteena onkin usein nähdä, mikä asia rajoittaa omaa onnea, irtipäästämistä ja sitä omaa kasvua. Minkälaista elämä voisi olla silloin, jos uskaltaisi ja  voisi kyseenalaistaa, sanoa asiat  ääneen ja rakentaa uudelleen elämäänsä, ainakin niiltä osin, kun sen on tunnistanut tukehduttavaksi ja rajoittavaksi. 

Lopulta me näemme maailman omien valintojen kautta. Jos kiinnitän huomioni varjoihin, näen varjoja. Jos huomioni on valossa, näen valoa. Valinta on täysin minun. En usko että kumpikaan on toista oikeampi tai toista todellisempi. Minä itse voin vai luoda omaa todellisuutta. Koko ajan. Valinnat  vaikuttavat siihen, miten elämääni elän, koen tai näen. 

Olen viime viikolla ollut muutaman kerran tilanteessa missä näen aivan selvästi sen eletyn elämän ja sen pienen lapsen siinä aikuisen paikalla. Näen sivusta seuraajana siinä hetkessä kyvyttömyyden löytää omalle kokemukselle sanoja. Tilalle on tullut kuin huomaamatta se lapsi joka olisi tarvinnut sitä aikuista aikoinaan sanoittamaan omia tunteitaan, tai tarpeitaan  ja koska sitä ei ole ollut, ei osata tehdä sitä myöskään aikuisena oikealla tavalla. Olisi tehnyt mieli astua esiin ja sanoa, että voi miten  huomaankaan, että sinua nyt juuri harmittaa , mutta huomaatko että toimimalla näin miten toimit  purat tunteesi vääriin ihmisiin  ja teet vierellä oleville käytökselläsi pahan mielen. Toimit juuri niin miten ei pitäisi. Haluat huomiota ja ymmärrystä, mutta saat aivan jotain muuta. 

Sanoin ystävälleni eilen, miten itse olen ymmärtänyt näiden vuosien aikana, että elämä laittaa monesti polvilleen, alemmas kuin olisit koskaan voinut uskoa. Ikävä sanoa, mutta Sellaista elämä on. Tapahtuu asioita, jotka muuttavat elämäämme merkittävästi: joku sairastuu, kuolee tai kohtaamme trauman, joka musertaa. Silti niin kauan kun elämää on jäljellä voimme tehdä näitä valintoja. Pohtia miten asian sanon ja mitä voin ehkä jättää sanomatta? Miten katson, vai katsonko ehkä ohi? Uskallatko katsoa peiliin, istua alas ja kohdata omat tunteeni?

Aivan jokaisen elämän tarina jatkuu lapsissa ja/tai kaikissa niissä, joita olet koskettanut tai katsonut syvälle. Sinä olet lopulta sinun lapsesi peili ja olet ne ihmiset, joita olet jollakin tavalla elämäsi aikana koskettanut. Lopulta meistä jokainen voi pohtia millaista tarinaa minä haluan viedä eteenpäin. 
    🖤  

 

22DE3561-5A4A-42D2-AB9A-ED8BC1E14344.jpg