perjantai, 17. marraskuu 2017

On ihan Ok ...

Asia jota juoksen pakoon, enkä suostu sitä kohtamaan. Silloin varmaa on, että se nousee esiin säännöllisen epäsäännöllisesti, niin kauan kunnes suostun pysähtymään sen äärelle, kohdaten sen kivun tuskan ja menneisyyden, saaden sen kautta eheyttävän kokemuksen. 

Kuusi vuotta sitten, mun kohdalla kääntyi uusi sivu mun elämässä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen päässyt elämässäni eteenpäin ja oppinut elämään omien arvojen mukaista elämää. Edelleen vastaan tulee hetkiä jolloin kompuroin ja jokin minussa pelkää saman toistuvan. Mutta silti sydämessäni tiedän, että uskallan ottaa niitä askeleita jotka johdattavat takaisin sinne oikealle polulle. Jos eksyn, tiedän, että elämässäni on heitä jotka ohjaavat ja näyttävät valoa jos oma lyhty alkaa hiipumaan. Tämän kaiken ymmärryksen kautta on syntynyt se usko elämän valoon ja luottamus kohdata myös oma varjoni. Tässä hetkessä koen kiitollisuutta kaikesta. Olen kiitollinen myös siitä kivusta mikä tähän matkaan on sisältynyt. Ja joka vielä tänäänkin työntää minua jatkuvaan kasvuun, missä voin työstää omia haavojani.  

Viimeisen kuukauden olen pitänyt huolta itsestäni. Tunnistanut  tietynlaisia tunteita ja kohdannut myös kipukohtiani. Hyväksynyt sen, että olen vain ladattu puoliksi täyteen ja voin silti olla riittävä. 

63DC93BD-08D4-495A-92DC-664A9292D4E5.jpg

 

perjantai, 10. marraskuu 2017

Oivalluksia kaiken jälkeen...

Saavun terapiaan kiireisen työpäivän jälkeen. Istahdan tuoliin ja terapeuttini kysyy, onko tänään jotakin erikoista mitä haluat käsitellä? Miten voit tänään? Hymyilen ja sanon, että paremmin. Mietin, että terapeuttini edustaa jollakin tapaa kuin ihannevanhempaa. Hän kannustaa, kuuntelee ja kannattelee. Kerron, että olen paljon pohtinut edellistä kahta viikkoa. Mitä tapahtui? Miksi se tapahtui? Mitä sitä ennen tapahtui? Tuntui kuin olisin mennyt kaikkien niiden tunteiden lävitse, mitä koin kun paloin loppuun. Tällä kertaa ne kestivät vähemmän aikaa, koska minulla oli työkaluja ja keinoja kohdata, tunnustella ja ihmetellä. Samaan aikaan sisimmässäni oleva sisäinenlapsi oli paniikissa. Se koki olevansa tunteiden keskellä yksin ja turvaton. Kehon tila oli välillä ylivirittynyt joka sai sydämen sykkeen kohoamaan ja välillä alivirittynyt jolloin tuntui, että putosin siihen voimattomuuden tilaan. Annoin itseni sietää väsymystä, en taistellut vaan hyväksyin. Annoin mieleni tuntea pelkoa, en vastustanut vaan hyväksyin, sanoitin tunteitani ja hengitin ja loin itselleni turvallisuuden tunnetta ulkopuolelta käsin. 

Kerroin, että työssäni koen usein ongelmaksi ristiriidan. Joudun aika monesti  työskentelemään omia arvojani vastaan. Usein koen, että ajatukseni eivät tule nähdyksi tai kuulluksi. Yritän. Todella yritän, mutta joudun hyväksymään, että asioille ei useinkaan tapahdu mitään. Sen kautta kuin joudun hylkäämään itseni ja omat ajatukseni ja alistumaan ja hyväksymään asiat sellaisenaan. Olen kerran taistellut niin paljon, että sen johdosta uuvuin ja paloin loppuun. Enää en jaksa. Se ristiriita kuormittaa, saa kiukkuiseksi ja kehon hälytystilaan. Tulee olo, että en ole riittävä ja mielipiteilläni ei ole arvoa. 

Terapeuttini kuuntelee ja sanoo, että elämässäsi on varhaislapsuudessa ollut hän ketä ei ole antanut tilaa tunteille. Olet lapsena kokenut, että sinua ei nähdä ja mielipiteilläsi ei ole arvoa ja oppinut, että ikävät tunteet sellaisenaan eivät ole sallittuja. Usein sitten nämä kokemukset jäävät kummitelemaan ja nousevat aikuisiällä pintaan vastaavissa tilanteissa. Autonominen hermosto virittää kehossa saman tunnetilan päälle, niissä tilanteissa missä joku ihminen muistuttaa jollakin tapaa näitä lapsuuden kokemuksia. Sen tietää ihan vain siitä, että omat tuntemukset vuorovaikutuksessa hänen kanssaan eivät ole luonnollista ja kehon tunteiden kautta soljuvaa. Sitten hän lisää, että hänellä on olo, että kuin olisit jotenkin ajatellut, että kun olet toipunut niin niitä kaikista ikävämpiä  tunteita ei enää tarvitsisi kohdata. Tuntuu kuin pakenisit. Vaikka lopulta koko elämä on sitä prosessointia. Kuuntelin ja sanoin, että sitä olen tässä vähän miettinyt. 

Yksi  tärkeä asia on se, että annan itselleni lempeästi mahdollisuuden hyväksyvästi sallia kaikki kokemani tunteet laidasta laitaan. Eli pyrin tunnistamaan (myös kehollisesti),  hyväksymään ja sietämään tunteeni ja  itsesi kaikissa tunteissasi ja tilanteissa, myös silloin kun olen itselleni epämiellyttävässä hetkessä (esim  yhteydessä uhrissa minuun). Ikäänkuin vastakohtana sille kovalle yrittämiselle. Näin tunteet oppivat vaihtumaan ja eivät jää jumiin kehoon, vaan ovat luonnollisia  ohikiitäviä  hetkiä päiväni aikana. 

Loppuunpalamisen ”maamerkistä” yritän luoda sen myönteisen elämänmuutoksen symbolin. Keskittyä ajatuksissani siihen miten lopulta kaikki tämä on energisoinut, miten paljon olen oppinut, löytänyt ja tunnistanut. Miten paljon sen kautta vahvistunut ja kouluttanut itseäni ja miten paljon olen saanut uusia ihmisiä elämääni.  ❤️

maanantai, 6. marraskuu 2017

Omien arvojen mukainen elämä...

Viimeiset kaksi viikkoa eivät ole ollut sitä parasta aikaa sen stressittömyyden puolesta. Joskus elämä vain on sellaista. Nousee esiin asioita jotka tarvitsevat käsittelyä. Kun yksi asia tuntuu rauhoittuvan tulee toinen. Stressiin auttaa asioiden käsittely, joka saattaa nostaa esiin voimakkaitakin kehon tunteita. Omalla kohdallani sekään ei aina riitä.

Tarvitaan myös omien arvojen mukaista elämää. Omalla kohdallani se tarkoittaa 1. Itsestä huolehtimista ja terveellisiä elämäntapoja. 2. Liikkumista omissa voimissa. 3. Rentoutumista.4. Hiljentymistä. 5. Kiittämistä. 6. Ystävyyssuhteiden ylläpitämistä. 7. Anteeksi antamista. 8. Tunteiden hyväksymistä. 9. Hyvään uskomista. 10. Uskomista, että vaikeuksienkaan keskellä ei minun tarvitse olla yksin. Ja voin uskaltaa olla heikko. ❤️

Itse olen huomannut, että elämässäni voi oppia taitoja, jotta voin elää omien arvojen mukaista elämää. Kohtaamalla ajatukseni ja pelkoni eri tavalla. En torju, enkä välttele niitä. Vaan voin antaa niille tilaa. En vatvo niiden viestejä, voin kuulla ne mutta kohdistaa katseeni niihin arvoihini ja omaan elämääni. Ja voin kohdistaa katseeni ympärilläni oleviin asioihin. En pyri muuttamaan kuitenkaan niitä. Vaan hyväksyn ne, sellaisena kuin ne ovat. En anna niiden ohjata elämääni ja käyttäytymistä. Vaan päätän itse mitä tietä kuljen ja minne. 

09489DC6-0446-4B9F-ACD6-AEC00D92233C.jpg

 

tiistai, 31. lokakuu 2017

Veneeni kelluu aalloilla..

Sellainen ajatusten ja tunteiden täyteinen viikko. Tuntuu kuin olisin veneessä, joka kelluu aalloilla, nousee ja laskee aaltojen mukana. Vaikka aalto nousee hyökynä, olen saanut pidettyä veneeni pystyssä. Sisimmässäni on varmuus siitä, että jossakin kohtaa aallot pysähtyvät. Ja tulee tunne, että kaikki on hyvin. Vaikka turvallisuuden tunteeni on ollut kateissa. Kompassi on kädessäni ja olen tietänyt matkan mitä kulkea, mutta joutunut kuin hiljaa vain hyväksymään sen sisäisen myrskyn. Kohtaamaan pelkoni siihen liittyen kuin luottaen, että kun ristin käteni se rukoukseni kuullaan ja sisäinen turvallisuuteni kyllä löytyy. 

 

Mä olen tehnyt todella paljon töitä kehoni kanssa. Harjoitellut hengittämään. Kuvitellut jopa sormeni päähän kynttilän liekin, mitä rauhallisesti puhaltamalla koitan ikääkuin liikuttaa sitä kuitenkaan sammuttamatta. Kun sykkeet ovat korkealla, oikeastaan vain hengityksen kautta voin saada sykettä rauhoittumaan. Mä olen paljon myös maalannut. Hiljentynyt oman hengellisyyteni äärelle. Käynyt omia tunteitani maalauksen kautta lävitse. Kuunnellut sitä omaa sisäistä tunnetta ja jutellut ja rauhoitellut itseäni. Käynyt salilla liikkumassa rauhallisesti ja kävelyllä ihmettelemässä luonnon kauneutta. Yrittänyt, että en loisi niitä suuren suuria katastrofiajatuksia, mikä on ahdistuksen tai paniikin keskellä aika vaikeaa. Koska mielen tehtävä on tuottaa ajatuksia. Mieli kuitenkin vaan yrittää skannata ja suojella mahdollisilta riskeiltä. Mitä kehon tunteet viestittävät. 

 

Niin ja jutellut ja jäsentänyt ajatuksiani ystävien kanssa ja terapeutin kanssa. Ja myöntänyt, että nyt tarvitsen muiden tukea, jotta osaan itse sanoittaa ajatukseni ja tunteeni ulos. Kiitos, että olette ❤️

 

C85467BD-D1C4-4ABA-8011-21724FCD3F06.jpg

 

 

 

lauantai, 28. lokakuu 2017

Viikonlopun ajatuksia ..

Tässä sairaspäivien aikana olen ymmärtänyt, että olen jotenkin ehkä ajatellut, että voin ikäänkuin elää ilman sitä diagnoosia ahdistus/ paniikkihäiriö. Olen jotenkin oppinut niin hyvin sietämään ja käsittelemään ajatuksiani, että en ole ajatellut, että paniikin tunteet voisivat nousta uudestaan esiin. Olen vähän kuin hävennyt asiaa. En ole ehkä halunnut kohdata siihen liittyviä tunteita ehkä enää uudestaan. Vaikka hyväksymisen kautta voin jotenkin sen hyväksyä osaksi itseäni. Silloin en vahvista itse kohtauksia, vaan voin kulkea käsi kädessä niiden kanssa. Ja hakea niitä välineitä siihen miten voin pitää kohtauksia kurissa kun elämän stressaavien tilanteiden kautta niitä voi tulla. 

Näin viime yönä taas unta. Unessa olin koulussa joissakin juhlissa ja vanha koulukaverini antoi unessa minulle lahjan. Ihmettelin ja sanoin, että ei mulla ole syntymäpäivää. Kiitos kuitenkin. Katsoin pakettiin ja sisällä oli soittorasia. Kortissa luki, että olet ihana, kaunis ja riittävä juuri sellaisena kuin olet. Kiitin koulukaveriani ja kysyin, että miksi annoit tämän? Koulukaverini hymyili ja sanoi, siksi, että et jostain syystä aina näe sitä. Halusin vain muistuttaa siitä. Aamulla mietin, että aika useasti painin edelleen tuon riittämättömyyden tunteen kanssa. Kyllähän kehoni viestitti kiputilojen kanssa jo pari viikkoa sitten, että pitäisi pysähtyä. Jotenkin aina käänsin asiat positiiviseksi ja luotin vain siihen, että voimaa saan kun sitä pyydän. Ja nyt kun olen antanut itselleni luvan levätä huomaankin, että olen ollut aika väsynyt. Kehoni viestittää stressistä. Olen harjoitellut taas hengittämään ja rauhoittamaan kehoani. 

”Stressin voi huomata omasta hengityksestä, koska niissä stressitilanteissa ja tunnepidättelyssä vedämme usein huomaamatta vatsaa sisään (yleensä alitajuisesti). Näin myös keuhkojen ympärillä olevat lihakset jännittyvät. Jolloin hengitys pinnallistuu ja nopeutuu. Hengitys toimii kehon ja mielen välissä. Emmekä voi näin komentaa autonomisen hermoston parasympaattisia toimintoja rauhoittumaan, kuten sydämen lyöntejä. Mutta voimme tehdä sen hengityksen kautta.” 

Kaikesta tästä huolimatta olen pidemmällä kuin viisi vuotta sitten. Osaan jo kuunnella sisäisen lapsen ääntäni ja pysähtyä sen äärelle. Osaan rauhoittaa kehoani ja sietää tunteita ja hyväksyä ajatukseni. Tipahdan ehkä hetkeksi samoihin tunteisiin, mutta minulla on välineitä ja työkaluja käsitellä ja prosessoida ajatuksiani.  ❤️

Tänään kävin vähän liikkumassa ja käyn kylässä ja olen valinnut illaksi saunan ja hyvän elokuvan. Rentoudun ja lepään. ❤️