sunnuntai, 20. elokuu 2017

Tunteita ja ystäviä..

Kokoonnuimme pitkästä aikaa ystävien kanssa hyvän ruuan äärelle. Keskustelut väkisinkin ohjaantuivat viime päivien surullisiin tapahtumiin. Ihmettelyä, vihaisuutta ja surua. Myös pilkahdus toivoa, miten hienoa on, että maailmassa on olemassa ihmisiä jotka uskaltautuivat pelosta huolimatta toimimaan ja auttamaan. Ajatuksemme olivat myös uhrien ja heidän omaistensa luona. Miten he selviävät tämän jälkeen ja miten he pystyvät jatkamaan elämäänsä. Kuolema kun ei valitse paikkaa, se voi tapahtua missä vaan. Tällä kertaa Suomessa. Elämä kuitenkin jatkuu. Vihan ei kannata koskaan antaa jäädä sisällemme.

Moni meistä pelkää omia ajatuksia ja omia tunteitaan. Toisinaan jopa säikähdämme ja ahdistumme siitä mitä tunteita meissä on. Tärkeintä ainakin omassa prosessisani on ollut erottaa ajatukset teoista. Ja ymmärtää, että kaikenlaiset ajatukset ja tunteet kuuluvat meidän elämään. Suurin kriiseihin kuuluu sellaisia ajatuksia ja tunteita, mitä ei olisi koskaan kuvitellut edes olevan olemassa. Tunteista on lopulta pitkä matka itse tekoihin. Tunteiden käsittely ja hyväksyminen on tärkeää.  Silloin voimme välttyä ylilyönneiltä sekä turhalta kärsimykseltä. On täysin Ok, tuntea vihaa tai surua. Niitä voi ihmetellä ja tunnustella rauhassa ja puhua auki ystävien tai ulkopuolisen kanssa. 

Jos valitsee omasta elämän väripaletistaan vain positiiviset tunteet, joutuu jossakin kohtaa elämässään tekemisiin sivuvaikutusten kanssa. Ne tunteet joille et anna lupaa olla olemassa, varastoituvat, kasvavat ja löytävät usein sen hallitsemattoman tien itsensä ilmaisuun. Tunteet sinussa hakevat lopulta hyväksyntääsi. Usein jo tunteen nimeäminen ääneen auttaa. Hyväksyminen vetää sinua lähemmäksi rakkautta itseäsi kohtaan. ❤️

lauantai, 29. heinäkuu 2017

Arki alkaa...

Istahdin laiturille, uitin varpaita vedessä ja katselin meressä uivia kalan poikasia ja laiturilla paistattelevaa rapua. Aalto meinasi aina viedä ravun mukanaan, mutta sinnikkäästi se piti saksillaan kiinni laiturin pinnasta. Aurinko lämmitti iholla ja meren kohina kuului korvissa. Sylissäni oli kirja, Maaret Kallio: Lujasti lempeä. Tuntui kuin  kaikki tarvittava olisi ollut siinä hetkessä. Täydellinen paketti läsnäoloon.

Mä tarvitsen lomallani näitä hetkiä itselleni. Jos ympärilläni on jatkuvasti elämää ja ääniä, en pysty rauhoittumaan. Täydellinen sisäinen rauhoittuminen kohdallani alkaa siitä, että annan tilaa itselleni. Näissä hetkissä jopa oma sydämeni syke laskee. Kun taas  stressaan arjen keskellä sykkeeni on normaalia korkeampi ja kun palaudun kunnolla sykkeeni laskee. Usein ihan sykettäni seuraamalla näen, olenko kuormittunut vai en. Kirja mitä luin kertoo juuri siitä, miten tärkeää on pysähtyä ja tehdä matkaa itseen ja omaan ymmärrykseen. 

Lomani alkaa olemaan lopuillaan. Olen tänä kesänä mennyt joka ilta suhteellisen ajoissa nukkumaan. Herännyt aikaisemmin ja harrastanut säännöllistä liikuntaa lomasta huolimatta. Olen saanut nauttia hyvästä ruuasta, mutta syönyt silti paljon kasviksia ja marjoja ja smoothieita. Ottanut aikaa itselleni ja levännyt. Olemme käyneet etelässä ja nauttineet Suomen kesästä. Tavanneet ystäviä ja grillanneet. Eilen mietin, että olo on levännyt ja onnellinen. Nyt on ihan oikea aika palata töihin. Ylimääräistä huolen tunnetta tällä viikolla on välillä ajatuksiin tuonut ystävien ja läheisten yllättävät sairastumiset. Silti haluan uskoa, että kaikki käy hyvin. ❤️

 

keskiviikko, 28. kesäkuu 2017

Aistit auki...

Olen ollut viime aikoina jotenkin aistit auki, sanoin ystävälleni. Tuntuu kuin jokin olisi avannut sisimmässäni muistojen arkun. Vähän kuin astuisin sille märälle nurmikolle ja siinä hetkessä  muistot lapsuudesta nousevat elävämmin mieleen. Myös tunteet niihin liittyen. Se on toisaalta hassu tunne. Vähän kuin menneisyys oli eri tavalla ihan tässä, lähellä. Toisaalta olen myös viimeisen kuukauden sallinut tunteeni ja väsymykseni. Päästänyt irti tunteiden vastustamisesta. Kun elämää katsoo pirtein mielin voi löytää aina syytä hymyyn. On vain asennekysymys miten saa huononkin päivän hyväksi. Näin nykypäivänä opetetaan. Ajattelutapa onkin kyllä osittain tärkeä. Mutta siitä ei saisi tulla vaatimus. Positiivisuudesta tulee silloin suorite. Vaikka mieltä ei voi määritellä. Tunteita kun ei voi valita. Mutta mitä paremmin tunteitaan tutkii ja sallii, niitä oppii säätelemään ja ne oppii hyväksymään. Tasapainoinen ihminen näkee myös vaikka ympärillä olisi pimeää. Hän voi rauhoittua surunsa tai ahdistuksensa äärelle. On todella tärkeää tuntea tunteita. Vain sitä kautta voi saada etäisyyttä omiin tunteisiin. Koska yksikään tunne ei lopulta jää pysyväksi olotilaksi. 

Pari viikkoa sitten laskin päiviä lomaan. Tunsin olevani niin väsynyt. Kun loma vihdoin alkoi, en tuntenut oikein mitään. Vaikka hoin ääneen, että ihanaa mun loma alkaa juuri nyt. En silti tuntenut sitä tunneta siitä suuresta ilosta, enemmänkin ihmetystä taas siitä olosta, miksi tunnen näin? Ajattelin hyväksyä tunteeni ja istua taas kuin niiden äärelle. Nyt olen nukkunut pitkiä yöunia, tavannut ystäviä ja ollut. Tuntuu, että se läsnäolo itseeni alkaa taas löytymään.

Onneksi on ystäviä. ❤️ Koska elämään mahtuu myös kriisejä. Jos itse ei jaksa kannatella valoa toivosta, on kuljettava heidän lähellä jotka jaksavat tehdä sen omasta puolesta. Sellaisena valon kantajana olen itse saanut toimia ystävälleni viime viikkojen aikana. 

 

keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

Jos vain uskot...

En edes tiedä mistä tänään aloittaisin. Aloitan siitä hetkestä kun ystäväni antoi minulle kirjan. Siiitä hetkestä kun aloin toipumaan. Kirja oli Tommy Hellstenin. Jäin kuin koukkuun tuohon kirjaan. Luin, pohdin ja ihmettelin. Tommyn kirjoista tuli tämän matkan aikana todella tärkeitä. Tuntui, että hän näki mitä ei tiennyt lopulta minun edes kokevan. Hänen sanansa paikkasivat säröjäni josta lopulta alkoi oma eheytymiseni. 

Kun kuulin Tommyn vaimon nukkuneen pois, tunsin surua. Surua ihmisestä jota en tuntenut. Huolta myös Tommysta ja hänen jaksamisestaan. Sekä kysymyksiä, miksi? Ja kuinka hän selviää mikä tarkoitus on kaiken takana. Myönnän, että syvin peloistani on kuoleman pelko. Se syntyi sinä päivänä kun paloin loppuun. Sen juuret ovat kuitenkin lapsuudessa. Pelko ei ohjaa elämääni, mutta kulkee kuitenkin rinnallani. Kun katselin Tommyn videon jossa hän kertoi vaimostaan, melkein itkin. Niin kauniisti hän puhui. Syvimmässäkin surussa hän löysi sanat jotka lohduttivat muita ja jonka kautta välittyi kiitollisuus ja kokemus siitä, että elämä ei pääty kuolemaan. Jos vain uskot. Kaunista ja lohdullista. 

Tänään terapiassani tapahtui jotakin mikä herkisti. Juttelimme kuoleman pelosta ja siitä miten suuri merkitys on elämässämme heillä jotka ovat tuoneet lohtua silloin, kun itsestä on tuntunut siltä, että pohja elämältä on kadonnut. Ja kesken keskustelumme terapeuttini sanoi, että hänen täytyy kertoa sinulle jotakin. Koska kokee, että minun on kuultava se. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Minä kuolin ja olen tässä nyt. Sain kuulla, että minulla on vain vähän elinaikaa ja elintoimintoni olivat lakkaamassa. Suljin silmäni ja jäin odottamaan. Se mitä tunsin oli vain jotakin niin sanoinkuvaamattoman kaunista. Tuntui kuin joku suurempi olisi pitänyt sylissään. Olisin voinut vain jäädä siihen. Mutta en saanut. Palasin takaisin. Ja mietin vain, että jos nämä täällä tietäisivät mitä juuri sain kokea, Enää en pelkää kuolemaa. Koska sitä ei ole. Kuuntelin aivan hiljaa ja totesin, että vau! Aina välillä vain mietin, miten kiitollinen olen siitä matkasta mitä olen saanut kanssasi kulkea ja miten niin suuresti arvostan avoimuuttasi. 

Mutta niinhän se on, että jos olet todella rakastanut jotakuta, tiedät että kun tämä henkilö ei ole elämässäsi enää, hän ottaa palan sinua mukaansa. ❤️ 

torstai, 8. kesäkuu 2017

Olen päästänyt irti...

Päätin hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Päätin, että nyt en taas kontroloi mieltäni vaan hyväksyn ne tunteeni. En kontroloi tilanteita tai tunteita mitkä normaalisti aiheuttaisivat epämukavaa oloa. Otan tietynlaisen "kaaoksen" kuin opetuksena. Siedän, siedän ja siedätän. En suostu stressaamaan ajatuksilla, mihin en lopulta voi vaikuttaa. Vaan teen kuin itseni kanssa sisäistä aivojen KonMari - työskentelyä. Hyödyttääkö asiasta stressata? Pystynkö asiaan vaikuttamaan? Voinko sietää tiettyä tunnetta missä koen olevani sillä epämukavuusalueellla?

Olen viimeiset viikot tehnyt töitä aivot offline- tilassa. Päästänyt irti. Hokenut itselleni sisäistä rauhaa ja ajatusta, että pystyn tekemään työni sisäisestä levon tunteesta käsin. Tämän hyväksymisen ja kuuntelun kautta esiin on noussut esiin se väsymys. Mietin tänään töissä, että näinkö väsynyt olen ollut aiemminkin ennen lomia? Mutta  tietynlaisen mielen kontrolloinnin kautta en ole kuullut tunteideni syvintä sanomaa. Nyt olen taas lähinnä hyväksynyt, sallinut itselleni tietynlaisen väsymyksen. Sanonut jopa töissä ääneen, että olen tällä hetkellä päästänyt irti. Olen väsynyt. Teen sen mikä minulle kuuluu. Mutta en ruoski itseäni tekemään enemmän kuin tarvitsee. 

Olen niin paljon miettinyt mihin lopulta tarvitsen näitä kokemuksia. Tänään sen tiedän paremmin. Olen tarvinnut, säätöä ja sählinkiä, muutoksia, riskinottoa elämässäni tullakseni tähän missä nyt olen.  Jotta osaisin tuntea itseni, tiedostaa omat rajani, ymmärtää tunteitani. Tiedän tänään paremmin mistä kantamani taakat syntyvät ja miten voin purkaa niistä pois sen mitä en tarvitse ja mikä lopulta vain kuormittaa minua. 

Olen tämän kevään aikana ollut kiitollinen. Kiitollinen siitä, että olen omissa voimavaroissa tehnyt töitä ja opiskellut työni ohessa. Niistä kannattelevista käsistä joita elämässä on ollut. Yksin tätä matkaa en ole tehnyt. Päässyt kylläkin itse niihin tavoitteisiin mitä itselleni olen asettanut. Ilman niitä pakkopullan makuisia tunteita. Vaan enemmänkin ajatuksella olen saanut opiskella ja oppia uutta. Tänään kuitenkin riitän sellaisena kuin olen. Kesäloma on pian täällä, silti ulkona sataa vettä. Onneksi ilma on silti lämmin. ❤️