maanantai, 22. helmikuu 2021

Toivoisin ettei kenenkään tarvitsisi...

Myönnän, että järkytyin kun luin viime viikolla Koskelan teinisurmaan liittyviä uutisia. Se nosti esiin valtavan määrän epämääräisiä kysymyksiä. Koronavuosi on kurjistanut perheiden asemaa ja lisännyt jälkikasvun, eli lasten ja nuorten pahoinvointia. Myös perheissä kasvava paha olo, työttömyys sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat tuovat ongelmia lisää. Olen itse niin monen monta kertaa miettinyt miten kiitollinen saan olla omista vanhemmistani ja perheestäni ja turvallisesta lapsuudesta. Vaikka olen kirjoittanut täälläkin tunnelukoista ja vaillejäämisistä, sekä sukupolvien yli kulkevista traumoista, koen saaneeni silti hyvän kasvatuksen ja maailman parhaimman äidin ja isän. Ilman heidän tukea en olisi tässä missä olen nyt.

 

 

Katselin eilen illalla UMK: n kilpailua ja voittajakappaleessa laulettiin: 

 


Put your middle fingers up
Take a shot, throw it up and don't stop
I'm, I'm, I'm living that life on the dark side
Likе the 27 Club, headshot
We don't wanna grow up
I'm, I'm, I'm living that lifе on the dark side
Life on the dark side

"

 

Toivoisin, ettei kenenkään nuoren tarvisisi pudota sinne pimeälle puolelle. Me tarvitsemme sitä valoa, silloin kun ympärillämme on pimeää.  Valosta ei koskaan saisi päästää irti. Silloinkaan kun ympärillä on pimeää. Sen saman turvallisuuden tunteen mitä itse koin lapsena toivoisin olevan myös monen lapsen ja nuoren kohdalla, että olisi se joku joka näkisi ja kuuntelisi ja tukisi. Olisi se kaveri, hyvä kaveri joka uskaltaisi kyseenalaistaa ja olla erilainen.  Vetää pois sieltä pimeältä puolelta valoon. Se joukkoon kuulemisen tarve on kuitenkin meillä jokaisella niin valtavan suuri ja taustalla vain se tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi  juuri sellaisena kuin on. 

 

Näin unta toissa  yönä. Unessa siivosimme mieheni kanssa asuntoa. Asunto ei ollut minulle entuudestaan tuttu. 

 

Asunnon keskellä oli valkoinen isäni arkku. Kaunis kukka-asetelma sen päällä. Oma tunteeni unessa oli levollinen. Tiesin isäni olevan arkussa, koska isäni on kuollut. Jollakin tavalla olin unessa hyväksynyt asian. Siivosin hyllyjä ja kaappeja arkun ympärillä ja tein kuin tilaa uudelle. Anoppini tuli unessa käymään ja hän halusi nähdä isäni. Mietin, että se on ihan ok minulle. Katso vain. Itse en kokenut siihen tarvetta. Olin vahvasti sitä mieltä, että halusin muistaa isäni terveenä ja hyvinvoivana. Kerroin unesta miehelleni ja sanoin, että itseasiassa tarkemmin kuin mietin, oikeastaan tunnen niin miten unessa tunsin. Olen hyväksynyt jollakin tavalla isäni lähdön. Teen tilaa elämässäni uudelle. Haluan muistaa isäni sellaisena kuin hän oli. En sellaisena miltä hän näytti kun hän täältä lähti. Kuolleena ja elottomana. Vaan elävänä ja valoisana. Kaipaan häntä vieläkin joinakin päivinä todella paljon. Läheisen menetys on valtavan raskas asia heille ketkä tänne jäävät. Surun läpi menemistä on helpottanut se, että olen pystynyt jatkamaan elämää. Kaikesta huolimatta. Siitä seuraavana yönä uni jatkui isääni liittyen. Nyt olimme isäni lapsuuden kaupungissa, hänen isänsä lapsuuden kodissa. Kiertelin unessa asuntoa, katselin ja kuuntelin. Asunto oli tyhjä ihmisistä. Tavarat ja se kodin tuoksu, olivat kaikki silti olemassa. Tunsin surua, ikävää ja kaipausta. 

 

Uskon itse siihen, että mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää. Ja jos luottamus elämää kohtaa on suurempi kuin kuolemanpelko, voi ihminen tuntea onnea myös vaikeuksien ja haasteiden keskellä. Ja nähdä valoa, vaikka ympärillä olisikin pimeää. Kun kohtaat elämässä niitä vaikeita aikoja, ensimmäinen ja se tärkein asia muistettavaksi on ettet ole yksin. On ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Et siis ole yksin vaikka siltä tuntuisikin. Silloin on se aika olla yhteydessä näihin ihmisiin.

 

❤️

Lopuksi sitten joku päivä, ihan jokainen meistä on muisto. Tämä tekee elämästä hauraan. Kun elämme haasteellisia ja vaikeita aikoja, haluamme siitä tilanteesta epätoivoisesti pois. Kaipaamme sitä ilon ja hyvänolontunnetta ja haluamme olla taas niitä ”omia itsejämme”. Ja koska tuo tasapainoinen puoli meitä tuntuu niin kaukaiselta, tunnemme silloin olomme vain lopulta pahemmaksi. Joskus se antautuminen tunteiden hyväksyminen on paras tie pois pimeydestä. Sen sijaan, että vastustelet tunteitasi, anna itsellesi lupa kokea ne. 

 

Tunteemme eivät ole  impulsseja, jotka tulisi tukahduttaa ja jättää huomiotta, vaan ennemminkin sisäisen maailmamme heijastumia ja karttoja. Se olisi tärkeätä tiedostaa.
 

Jos siis tunnet olosi masentuneeksi, vihaiseksi, turhautuneeksi tai surulliseksi, ehkä siihen on syy ja sinun on tarkoitus etsiä tämä syy sisältä. Silloin olisi aina hetkeksi hyvä pysähtyä pohtimaan  mistä haluaisin itseni muistettavan? Elänkö sellaista elämää juuri nyt? Jaksaisinko silti yrittää ja  nähdä joku päivä taas valoa varjoista huolimatta?

❤️

lauantai, 6. helmikuu 2021

Löysin kaapistani kirjan...

Löysin kaappeja siivotessani kiitollisuuspäiväkirjan mitä kirjoitin koko vuoden ajan kun isäni sairasti vakavasti. Kirjoitukset päättyivät päivään jolloin laskimme isäni haudanlepoon. 

❤️

” Tunnen tänään surua. Surusta huolimatta olen levollinen vaikka tunnen pohjatonta ikävää....

 

Aurinko paistaa kauniisti. Nukuin kaikesta huolimatta yöni levollisesti.  Surukimppu on valtavan kaunis. Tänään ei tarvitse jaksaa kuin hetki kerrallaan. 

 

Pystyin jättämään isälle jäähyväiset, vaikka murruin. Se tunne kun kävelin kappeliin ja näin isäni arkun jää mieleeni ikuisesti. Tilaisuus oli kaunis, yhtä kaunis kuin isäkin oli. Tuntui kun hän olisi ollut lohduttamassa meitä. Läheiset ja ystävät olivat lohduttamassa meitä. Ne sanat, halaukset ja katseet ja kosketukset toivat lohtua.

 

Olen kiitollinen isäni rakkaudesta, uskosta, neuvoista ja herkkyydestä. Varjelen niitä kiitollisuudella elämäni loppuun asti”.....

❤️

Kun luin kirjaa mieleeni tuli päiviä ja muistoja. Muistin hetkiä milloin oli vaikea kirjoittaa mitään. Muistan myös sen, että joka kerta kun silti kirjoitin olotilani parani. Minulle tuon vuoden aikana kiitollisuudesta tuli tärkeä työkalu ohjatessani mieltäni negatiivisesta kierteestä kohti positiivista; kohti valoisampaa tapaa ajatella lohduttoman suruni keskellä, tuntea ja olla. Se oli joka kerta kuin rauhoittava lämmin tunne rintakehässä, kun sain edes hetkeksi harhautettua mieleni murheista. Se oli aina saatavilla, vaikkei suinkaan aina yhtä helposti. Mutta juuri silloin, kun elämä ja tunteet tuntuivat murjovan ja mistään ei vaan tuntunut tulevan mitään, juuri silloin kiitollisuus korjasi  ja auttoi näkemään elämän valoisan puolen.

 

Kiitollisuuden salaisuus on sen ajatuksia, ja sitä kautta tunteita, toimintaa ja jopa koko elämää, muuttavassa voimassa; Kiitollisuus voi katkaista negatiivisen kierteen, vähentää stressiä ja helpottaa jopa masennusoireita. Sillä se, mitä vahvistamme, se meissä vahvistuu. Se ei silti tarkoita sitä, että kiitollisuudella siirretään ikävää tunteet sivuun. 

 

Viime aikoina olen ollut kiitollinen aika monesta asiasta läheisistäni ja perheestäni, talven kauneudesta, auringosta ja terveydestä. Sekä pienestä koiranpennusta, joka on tuonut vilkkaalla  olemuksellaan meidän perheeseen valtavan määrän iloa. Kiitollinen olen myös siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Kiitollinen olen myös siitä tunteesta mikä liittyy työhöni. Meillä on tiimi missä jokainen meistä saa kasvaa ja uskallusta tuoda esiin myös epäkohtia. Se kertoo myös turvallisuudesta  ja siitä, ettei tarvitse pelätä tulla hylätyksi . Kaikesta tästä epävarmasta maailman tilanteesta huolimatta, olen työssäni saanut kokea näiden kuukausien aikana onnistumisen tunteita ja olemme  saaneet elää suhteellisen normaalia elämää. Se herättää aika useinkin kiitollisuuden tunteita, että on se työpaikka mihin on hyvä mennä. Olemme saaneet myös pysyä terveenä ja olleet siitä kaikki kiitollisia.

Tänään olen kiitollinen  kun näen pitkästä aikaa ystävääni ja pääsemme viettämään yhdessä pienen hetken yhteistä aikaa. Kiitollinen olen myös siitä, että sain yhdistettyä muutamat asiat talouteen liittyen tällä viikolla ja se mahdollistaa sen, että saan nopeammin lyhennettyä lainojani. Sekä omasta saunasta, mikä on kotini sydän. Kiitollinen olen myös äidistäni ja kodistani ja aviomiehestäni ja siitä, että olen pystynyt harrastamaan liikuntaa oman jaksamiseni rajoissa.  

 

Kävin ostamassa maljakkoon kukkia ja ajattelin tänään maalata maalauksen loppuun minkä viime viikonloppuna aloitin. 

 

❤️

 

sunnuntai, 31. tammikuu 2021

Tienviittoja etsimässä....

Myönnän, että viimeisen kuukauden ajan oma mieleni on ollut vähän eräänlaisessa tunteiden myllerryksessä. Vähän kuin jonkinasteinen ikäkriisi oman elämän suunnan suhteen. Olen niin kovasti etsinyt vastauksia ja yrittänyt pohtia mikä on se suunta mitä lähden seuraavaksi kulkemaan. Kun oma mieleni on kaaoksessa tiedän samalla myös olevani vastauksen äärellä. Hyvin lähellä sitä. Uskon, että jokaisella meillä on tässä elämässä oma polkunsa jonka tienviitat  löytyvät sieltä omasta sydämestä . Elämän päämäärä on mielestäni se mikä minusta lopulta tulee ja jokainen välivaihe ennen sitä on tarpeellinen. Oman polun löytäminen on taas se elämän tarkoitus. Usein ajattelen, että  se asioista valittaminen kertoo jo siitä, että elämä tarvitsee muutosta. 

❤️

Olen tämän vuoden aikana huomannut, että mieli osaa pohtia tuhansia kysymyksiä, joihin en löydä tyydyttäviä vastauksia. Sielu taas on kovin hidas ja kuullakseen sielun ja sydämen äänen pitää osata pysähtyä. Vasta silloin voin löytää vastauksen mielen takana ja  huomata, ettei lopulta elämä ole se suurin ongelma vaan lopulta minä itse.

 

Olen lukemassa erästä  kirjaa. Kirjasta jäi mieleeni ajatus: ”jos joku tipahtaa eteesi sillä

on tarkoitus .”  Näin kävi oikeastaan myös nykyisen kotimme kohdalla. Se vain tipahti eteeni ja asiat siihen liittyen järjestyivät. Samoin myös koiramme kohdalla. Nyt pohdin opintojani. Ne oikeastaan myös tipahtivat eteeni. Juuri silloin, kun elämäni oli hetkellisesti menettänyt merkityksen ja pohdin onko elämälläni annettavaa niin kovin raskaalta tuntuvan surun jälkeen. Oliko se tarkoitus? Olen elämäni aikana saanut huomata, että kaikki tunteet kannattaa katsoa loppuun asti. Mennä niiden läpi, ihan sinne pohjalle asti. Pohjan kohdattuamme seisomme lopulta kaikesta huolimatta omilla jaloillamme ja hengitämme. Mikäli emme koskaan kykene katsomaan tunnetta loppuun, olemme kuin tunteen pinnassa vältellen ikuisesti jotakin tuntematonta, vaaralliseksi luulemaamme.

 

❤️

Kun meille usein sanotaan, että hyväksy kaikki sellaisenaan, unohtuu helposti, että myös ne omat tunteemme ja niiden johdosta esiin nousevat reaktiomme ovat osa sitä kaikkeutta, joka tulisi hyväksyä eikä tukahduttaa. Tärkein ymmärrys tällä matkallani on ollut, että mikään ei kestä ikuisesti muuttumattomana. Joskus valtava suru ja sen tuoma ikävä ja lohduttomuus omasta kohtalosta tai menetyksestä voi olla se alkuunpaneva voima muutokselle. Muistan kun isän kuoleman lähestyessä usein sanoin ääneen, että tiedän miten pitäisi hyväksyä. Silti tuntuu, että ei tee mieli hyväksyä. Mutta lopulta jos kahlaa aina karkuun syvemmälle, myös aallot ovat korkeampia.

 

❤️

Niillä tunteilla meissä on sanomansa ja ne ohjaavat meitä lopulta oikeaan suuntaan. Kenties löytämään ratkaisun, joka koskaan ennen ei tullut edes mieleen. Monien  eri uhkakuvien alleviivaaminen on saanut myös arkailemaan  kivien kääntelyä ja niiden alle menemistä, vaikka sieltä löytyneet onkalot houkuttelevat aina. Mitä jos epäonnistun, tämä

ei olekaan se oikea suunta ja jotakin tapahtuu tällä matkalla, ajatukseni toistavat ja samaan aikaan muistan, että kun koen uhkaa, samalla oma puolustusjärjestelmäni aktivoituu ja alkaa etsiä ympäristöstä vaaroja, jotta osaisin ja voisin sen välttää. Ajoittain tämä mieleni niin elintärkeä toiminta synnyttää harmittavan paljon myös niitä virhetulkintoja, jonka myötä asiat jotka eivät vaadi suojautumista tuntuvatkin vaarallisilta. Vaikka sitä oikeasti eivät ole.

 

❤️

Kehomme reagoi aina siihen tarinaan, jota sille on syötetty tai mitä sille syötetään. Se voi uskoa, että epäonnistun tai suunta mihin lähden on väärä ja koko rakennelma sortuu päälleni ja matkani keskeytyy siihen. Tai sitten mielelle voi syöttää tarinaa, tämä mitä sain eteeni on tarkoitettu. Voin tarttua siihen ja myös toiseen unelmaani ja antaa elämän ratkaista suuntaviitat mihin seuraavaksi astun ja luottaa, että onnistun koska kumpikin suunta voi olla tarkoitettu minulle. 

 

Tiedän sen, että jos en tee päätöksiä elämästäni itse, ajelehdin. Myös valitsematta jättäminen on valinta, mutta silloin jätän vastuun elämästäni muille. En itselleni. Silloin aika tekee valinnan puolestani. Olen kuitenkin näiden vuosien aikana oppinut sen, että se tärkein askel on sitoutua itseeni joka minun tulee ottaa ollakseni onnellinen. 

 

Mikään ei muutu, jos mitään ei muutu !

 

CF4A3472-F08D-45D1-875C-E06EA9C75A9C.jpg

 

 

sunnuntai, 10. tammikuu 2021

Yhteys ....

Mitä kuuluu sille sisäiselle lapsellesi ? Hänelle, joka niin kovasti innostuu jostain uudesta. Hänelle, joka pettyy ja loukkaantuu joskus sydänjuuriaan myöten syvästi, vaikka se ei auta asiaa ollenkaan. Hänelle, joka aistii vahvasti toisesta ihmisestä välittyvän lämmön ja rakkauden. Hänelle joka kiukuttelee ja uhmaa, kun joku muistuttaa jostakin niin oudolla tavalla. 
Sisäinen lapsi ei  lopulta välitä siitä, miten asioiden kuuluisi mennä. Hän on läsnä tässä hetkessä kaikkine aisteineen, ajatuksineen ja kokemuksineen. Lapsi ei mieti, vaan kokee, tuntee ja elää. 

❤️

Ison osan elämääni olen kokenut olevani aikuinen mutta huomannut silti säännöllisesti kuinka lapsenomaiset toimintatavat, tunteet ja reaktiot vaikuttavat elämääni yllättävän paljon. Uskon, että jos pysähdyt itsesi äärelle niin tunnistat ne monet tilanteet ihmissuhteissa, joissa reagoit kuin pieni lapsi. Myös itselläni  on tästä  kokemusta. Useinkin silloin kun tunneyhteys on itseeni katki. Silloin kun oma voimavarakuppi menee vähän kuin huomaamatta nurin, on vaikea enää toimia loogisella tavalla. Sen sijaan, että ymmärtäisi ottaa aikaa itselleen ja antaisi surun ja kivun tulla, juokseekin sitä huomaamatta karkuun. Kiukuttelee ja yrittää löytää syitä omalle olotilalleen.  Suorittaa lisää vielä vähän enempi. Suojaa itseään siltä, mitä ei ole vielä valmis kohtaamaan. Myös psyykeemme toimii tarvittaessa näin. Jos elämässä tapahtuu jotakin niin järkyttävää, että oma mieli ei pysty sitä käsittelemään, saattaa tapahtuma pyyhkiytyä jopa kokonaan pois muistista. Kokemus taltioituu kehoon odottamaan sopivampaa hetkeä. Se on siellä odottamassa ja nousee esiin, kun aika on otollinen . 

 

❤️

Yhteys  siihen sisäiseen lapseen auttaa elämään tässä ja nyt. Se sisäisen lapsen ilo, suru, viha, pelko ja rakkaus hengittävät kussakin hetkessä. Sisäisen lapsen kokemuksen kuuleminen ja vastaanottaminen pitävät elämän sisimmässä virtaavana. 

Kun pystymme hyväksymään sen mikä on; tunteet, asiat, tilanteet, voimme alkaa rakentaa myös uutta. Jos pohja ei ole kunnossa ja kiellämme jotain osia itsessämme, kaikki on kuin laastarointia, ja huipulta tiputaan uudestaan ja uudestaan.

 

Meissä kaikissa asuu sisäinen lapsi. Lapsi elää meissä aisteissa ja kokemuksissa eli on meidän se tunteita kokeva puolemme. Useinkaan lapsi meissä ei ole tullut nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja ennen kaikkea hyväksytyksi sellaisena kuin on, arvokkaana ja ainutlaatuisena yksilönä. Jotta kokisimme olevamme rakastettuja, haemme kaikin keinoin hyväksyntää ja näkyvyyttä, ensin vanhemmiltamme ja sitten ympäristöltämme, josta alkaa miellyttämisen kierre. Lapselle hyväksytyksi tuleminen on elinehto selvitymiselle. Tämä saa meidät peittämään riittämättömyyden kokemusta mm. suorittamalla, miellyttämällä, takertumalla ja kontrolloimalla, jotta omaa arvottomuuden tunnetta ei tarvitsisi kokea. Silloin elämä on enemmän selviytymistä, sen oikean elämisen sijaan.

 

Lapsi on se meidän tunteva osamme ja niin kauan kun meillä ei ole yhteyttä itseemme ja tunteisiimme, emme voi käyttää kaikkia voimavarojamme oikella tavalla. Jos tukahdutamme tai kätkemme tämän lapsen itsessämme, toimimme näennäisen aikusen tavoin ja tunne-elämämme on tukahdutettua. Silloin emme koe kivuliaita tunteitamme, mutta emme myöskään sitä aitoa iloa ja riemua. Olemme kuin tunteettomia ihmisiä, emmekä osaa nauttia elämästämme. Aidosti . Vasta kun alamme ilmentämään tuota lasta, alamme elämään täydellä potentiaalilla.

 

Persoonallisuutemme jakautuu menneessä elävään sisäiseen lapseen ja opittuun vanhemmuuteen, sekä nykyhetkessä elävään aikuiseen. Menneisyys näkyy siis meissä sisäisenä lapsena, kun toimimme tässä hetkessä lapsenkaltaisesti. Sillon elämme uudestaan lapsuuttamme, emmekä ymmärrä elävämme tässä hetkessä aikuisina. Opittu vanhemmuus sisältää taas kaikki ympäristöstä tulleet ja sisäistetyt säännöt ja normit ja saattaa olla lapselle hyvinkin ankara. Vastuullinen aikuinen tässä hetkessä voi taas ottaa vastuun lapsen tunteista ja tarpeista tässä hetkessä. Mitä enemmän olemme nykyhetkessä ja läsnäolevan hetken kokemuksessa, sitä vähemmän annamme valtaa menneisyyden lukoille ja lapsen selviytymiskeinoille. Kun löydämme keinoja palata nykyhetkeen mielen ohjelmointien läpi, ei tunnelukoilla ole enää valtaa meihin. Ilman tunnelukkoja olisimme läsnä joka hetkessä, ilman taantumista menneeseen. Kokisimme vain kaikki läsnäolevat tunteemme, ilman hankaluuksia niiden kanssa. 

 

Lomaani mahtui koko tunneskaala. Toisaalta, koko vuoteen on mahtunut koko tunneskaala. Niin raskas koko vuosi on ollut. Joka kerta kun olen pysähtynyt, on suru ja tunteet noussut esiin. Mikä on ihan ymmärrettävää. Menetin tänä vuonna isäni. Siihen kaikkeen nähden mitä olen kokenut, olisi pitänyt keventää, eikä lisätä tahtia. 

 

Päälimmäisenä tunteena kuitenkin nyt lomasta jäljellä levollisuus, koska koen että löysin  yhteyden itseeni.  Olen kokenut, tuntenut ja elänyt.
Koti on kuitenkin lopulta se paras paikka maailmassa.

 ❤️

keskiviikko, 30. joulukuu 2020

Uuden vuoden kynnyksellä...

Uusi vuosi on pian täällä ja kolkuttaa jo ovella. Moni miettii jälleen miten aloittaa uusi vuosi ja miten täyttää jo valmiiksi täynnä olevaa kalenteria uusilla asioilla. Miten liikkua ja asettaa tavotteita liikunnalle. Miten laihtua ja saada liikunnan ilo ja miten syödä terveellisesti. 

 

Olen täysin sitä mieltä, että aloittamisessa ei ole koskaan mitään pahaa. Usein vain tosin laitamme itsemme jo liian ahtaalle heti alkuun ja aika nopeasti huomaamme, ettemme jaksakaan toteuttaa kaikkia aikomiamme muutoksia, emmekä jaksa pitää yllä liikunnan tuomaa iloa. Tai terveellisempää elämän tapaa. Tämä taas nakertaa itsetuntoamme ja herkästi  syylistymme itsemme vähättelyyn tai moittimiseen. 

 

Näiden vuosien jälkeen olen oppinut, että

tärkeintä on pysähtyä itsensä äärelle ja pohtia sitä omaa tarinaa. Tänä vuonna oivalsin taas, että hyväksymisessä on valtava voima. Usein kysynkin itseltäni, mitä voin asialle tehdä ja jos en voi tehdä mitään, yritän hyväksyä. Tänä vuonna olen joutunut myös pohtimaan, mitä lisäämällä tai vähentämällä voin paremmin? Kun oli raskasta ei voinut elää niin, että vaakakupissa oli kaikki se mitä normaalistikin. Oli pakko luopua jostakin ja oli otettava tilalle jotakin. Rakastaa itseään kaksin verroin enempi. 

 

Sanoin ystävälleni, että ajatuksillamme on valtava voima. Kyse ei todellakaan ole siitä, että ikävät asiat, murheet ja vastoinkäymiset torjuttaisiin tai kiellettäisiin, sillä ne kuuluvat elämään. Myönteisen ajattelun valitseminen tarkoittaa sitä, että uhrautumisen sijaan ihminen pystyy kuitenkin tarttumaan toimeen, hyväksymään tunteensa, etsimään ratkaisuja ongelmiinsa ja kantamaan vastuuta omasta elämästään. Kaikesta ikävästä huolimatta. Aika usein se edellyttää sisimmässä tehtyä tietoista päätöstä ja omien ajattelutapojensa muuttamista. Vaikeita kokemuksia saa surra ja pitääkin surra, niitä saa purkaa, mutta niistä on myös tärkeä oppia päästämään irti. Vain näin ihminen voi saada elämäänsä uutta sisältöä, uusia maailmoja ja paljon onnellisia päiviä. Jokaisessa päivässä on varmasti jotain kiittämisen arvoista. On se sitten läheisen hymy, aurinko taivaalla tai teekuppi viltin alla. 

 

Suosittelen jokaiselle pysähtymistä, itseensä tutustumista ja oman tarinansa pohtimista. Millainen olen ja miten toimin. 

Mitä lisäämällä tai vähentämällä voisin voida paremmin. Usein on luovuttava jostain, kyetäkseen lisäämään jotakin. Uuden vuoden edessä olen vähän kuin uuden edessä. Olen tehnyt paperille plussia ja miinuksia.

Pohtinut ja järkeillyt mitä haluan ja mikä on se oma juttu. 

 

Mitä paremmin itsemme tunnemme, sitä parempia ja hyvinvointiamme eteenpäinvieviä valintoja teemme. Myöskin tänä vuonna päätin tämän vuoden terapeuttiseen harjoitukseen. Maalasin maalauksen. Työhöni syntyi tyttö, joka keinuu kovassa vauhdissa tukka hulmuten vahvajuurisen puun ohuen oksan varassa. Taivas on kesäisen värinen, ruoho syksyisen vihreä ja taivaalta sataa lunta. Puu onneksi on vahva ja sen juuret ovat tiukasti maassa. Oksa kestänyt, vaikka vauhti on ollut kovaa. Vuoden ajat ovat vaihtuneet kesästä syksyksi ja lopulta talveksi. Edelleen tuo tyttö istuu keinussa, eikä ole pudonnut. Nyt hän on vain kovan vauhdin johdosta väsynyt ja tarvitsee nyt lepoa. 

 

 

Mitäpä jos se suurempi muutos lähtisikin tänä tulevana vuonna omasta mielestä? Ihan niistä omien ajatusten ja erilaisten uskomusten pohtimisesta, omien pelkojen ja surun hyväksymisestä ajattelutavan muuttamisesta myönteisemmäksi?

 

❤️


75EA4DBA-4455-4F34-B47E-C68150947E26.jpg