sunnuntai, 11. elokuu 2019

Tiedätkö sitä tunnetta...

Tiedätkö sitä tunnetta kun tuntuu, että elämä menee ihan kamalan nopeasti? Aamulla lähdet töihin ja toteat, että on taas maanantai ja kohta onkin taas jo perjantai ja mietit, että mitähän siinä välissä tapahtui?! Mä tiedän. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sen nopeampaa elämä menee. Ja se on jollakin tapaa jopa pelottavaa. Sellainen tunne siitä, että elämä vie kuin mukanaan on kuin normaalia ja sellaiset ne elämän pienet flow hetket ihan arjen keskellä jää huomaamatta. Omassa työssäni useinkin helposti näin käy. 

 

Omalla työurallani ei ole ollut koskaan itsestään selvää, että saan työskennellä hyvässä tiimissä. Kohdalleni on osunut hyvinkin erilaisia tiimejä ja persoonoita. Persoonoita jotka ovat ajoittain saaneet revittyä auki menneisyyden tunnelukot. 

 

Olen täällä usein kirjoittanutkin, että ne tunnelukot ovat kyllä siellä lapsuudessa hyvinkin hyödyllisiä selviytymiskeinoja, jotka auttavat lasta selviytymään epämukavasta tunteesta. Tunnelukoissa on kuitenkin se ongelma, että ne pitävät ihmisestä tiukasti kiinni ja aktivoituvat sitten vielä aikuisenakin. Vaikka aikuinen tietäisi, että hänen kannattaa käyttäytyä epämukavassa tilanteessa kuin järkevä aikuinen, tunnelukko saattaa lukita hänet toimimaan lapsuudessa opitulla tavalla. Omalla kohdalla ne tunnelukot ovat ongelmallisia siksi, että ne saavat minut esimerkiksi työmaailmassa piilottamaan todellisia tunteita, tukahduttamaan tarpeitani ja näkemään tietyllä tapa todellisuuden vääristyneessä valossa ja näin elämästä ja työstä voi tulla hyvinkin kuormittavaa. 

 

Pitkästä aikaa kuitenkin nyt tuntuu jopa siltä, että saan työskennellä tiimissä jossa arki tuntuu sujuvalta. Näkemykset kohtaavat ja työnteko on helppoa ja sujuvaa. Se tunne siitä, että tulen nähdyksi ja kuulluksi täyttyy ja on hyvä olla. Tiedän, että itselläni on herkkä hermosto. Rakensin jo lapsuudessa ympärilleni muurit, etten edes itse tunnistanut tapaani toimia. Vasta loppuunpalaminen paljasti tämän minulle. Tämä oivallus antoi ymmärryksen aika moneen asiaan. Nykyään osaan ja on helpompi elää tämän herkkyyden kanssa. 

 

Työssäni se on kuitenkin vaatinut asioiden puheeksi ottoa ja tunteiden näyttämistä tilanteessa kuin tilanteessa. En voi vain painaa omia tunteitani enää alas ja yksi isoimmista opettelun paikoista onkin ollut itselläni erityiherkkyyden kanssa omien tunteitteni kanssa toimeen tuleminen. Varsinkin kun niiden sen hetkisten tunteiden lisäksi esiin ovat vyöryneet myös ne vuosien tukahdetut, sinne kuoren alle pakatut tunteet. Lapsuudessa tämä auttoi sitä omaa sisäistä lastani selviytymään, nyt aikuisena tämä aikuinen ei tarvitse enää niitä selvitymiskeinoja, vaan hän on oppinut elämän varrella sen, että tunteiden pitää antaa virrata vapaasti ja aina välillä täytyy vetäytyä omiin oloihinsa lepäämään, että jaksaa taas olla niiden ihmisten kanssa jotka saattavat tiedostamatta viedä sitä energiaa. 

 

Viikonloppu meni nopeasti. Kävimme ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja vanhempieni luona kylässä. Olen ollut viime aikoina taas väsyneempi. Nukkunut pidempiä unia ja palautunut huonommin.

Siksi ihan tietoisesti taas antanut aikaa enemmän levolle.

❤️

lauantai, 3. elokuu 2019

Kaiken tämän jälkeen...

” Olet ollut aina sellainen, että et ole päässyt helpolla. Olet joutunut vääntämään oikeuden puolesta, mutta se on hyvä muistaa, että jokainen kerta taistelun jälkeen oikeus on voittanut . Kaikesta huolimatta.” Sanoi ystäväni puhelimessa kun kerroin, että nyt olisi tehnyt mieli luovuttaa. 

 

Tähän kuukauteen on mahtunut niin paljon kaikkea. Aluksi kaikki tuntui kuin sellaiselta johdatukselta ja seuraavassa hetkessä koko homma pyörähti ympäri. Mikään ei mennyt niin miten olisi pitänyt mennä. Viikko sitten pitelin päätä polvissa ja itkin. Sanoin miehelleni, että kaduttaa ja suututtaa. Miksi olen tällainen heittäytyjä, ehdotan kaikkea, otan riskejä ja luotan, että siipeni kantavat ja hetkessä huomaan olevani rähmälleni lattialla. 

 

Ei tässä viime aikoina ole ollut oikeastaan yhtään asiaa mikä olisi mennyt niin, että ei olisi tarvinnut suuttua ja vedota omiin oikeuksiin. Olla jämäkkä ja sanoa, että tämä ei ole meitä kohtaan oikein ja tähän emme suostu ja tätä emme hyväksy. 

 

Välillä on tuntunut siltä, että lamaannun. Välillä taas siltä, että kaikki tehty työ turhauttaa ja suru ja viha nousevat pintaan. Ja vihan voimasta voisi juosta vaikka seinän läpi ja se varmaan onnistuisi.

 

Lähiaikoina olen huomannut kuinka käsittelen turhautumisen tunnetta. Jos minut ajetaan nurkkaan, osaan valita yleensä näistä kolmesta: asioiden pohtiminen ja siitä ulospääsy, joka siinä

tunnepuuskassa tuntuu täysin pakotetulta ja lisää ahdistusta, ärtymys ja pistävät sanat, joita en ”oikeasti tarkoita” tai painetta purkava, itku. Viimeinen purkaa tilanteen nopeiten sisältäni kehosta. Se myös usein nollaa ulkoisen tilanteen ja antaa mahdollisuuden vetää henkeä ja pohtia asiaa uudestaan.

 

Entinen minä lähti pois ja pakeni paikalta ja nielaisi sanansa. Enää en häpeä tuoda itseäni esiin tai häpeä itkeä toisen edessä. 

Ja olen siitä todella iloinen. Uupumus syntyy siitä, kun ei voi olla kokonainen, oma itsensä kaikkine tunteineen. Jos energiaa kuluu tunteiden tai oman sydämen äänen alas painamiseen, seuraa uupumusta. Se on varma. Jos ei osaa antaa itsensä kokea epävarmuutta, ahdistusta, surua tai levottomuutta vaan jos väkisin vääntäytyy reippaaksi, pystyväksi ja tietäväksi, väsyy. Sekin on varma. Sitä pelaa itsensä kanssa kuin voiman ja voimattomuuden peliä; vertaa itseään toisiin, todistaa osaamistaan, kilpailee ja kohentelee kulissejaan. Sitten tipahtaa taas alas  ja kokee, että on huonompi kuin muut ja tulkitsee sitä olemalla olemassa toisia varten. Aika stressaavaa. 

 

Kaiken tämän jälkeen voin vain sanoa, että olen unelmieni arvoinen. Ja voin kaikesta vastustuksesta huolimatta päästää unelmaani käsiksi. Lopulta tarvitsen vain muiden tukea epäilykseni hetkellä, jotta löydän taas sen rohkeuden itsestäni. Vaikka välillä elämässä on tuntunut siltä, että minut ajetaan nurkkaan ja en voi valita. Voin silti valita mihin suuntaan huomioni. Voin antaa tunteiden virrata vapaasti ja löytää epäonnistumisesta myös hyvän puolen tai opin ja olla kiitollinen siitä.

 

 

7C53B6A1-B2EC-44D2-AFD7-80BACA142B71.jpg

torstai, 18. heinäkuu 2019

Jatkan vielä samasta kuin viimeksi..

Ajattelin vielä jatkaa vähän samasta aiheesta kuin viimeksi. Pariterapeuteilla on tapana kuvailla parisuhteita tietyn kaavan avulla, johon kuuluu kolme vaihetta: rakastuminen, itsenäistyminen ja rakastaminen. Ja eniten eroja näissä kolmesta vaiheesta tapahtuu itsenäistymisen vaiheessa. 

 

Itsenäistymisvaiheessa korostetaan vahvasti sitä omaa itsemääräämisoikeutta sekä haetaan rajoja yhdessä ja erillään ololle. Tämä näkyy parisuhteessa usein valtataisteluna. Tässä vaiheessa tulee usein riitaa ja havaitsemme, ettei se oma kumppani ollutkaan se, keneksi häntä luulimme. Voimme nähdä kumppanissamme myös niitä uusia ja yllättäviäkin puolia, joita silloin ihanassa rakastumisvaiheessa ei vielä tullut esiin tai joita ei kyetty vielä näkemään ollenkaan ja vasta sen jälkeen tulee rakastamisen vaihe

 

Miksi me sitten teemme ”valitsemme väärin"? Miksi se siisteyttä kaipaava ihminen ei valitse siistiä kumppania? Tai miksi se tietynlainen tyyppi ei valitse sitä samanlaista tyyppiä. Yksi näkökulma on se, että vain tämän näennäisen "väärän" valinnan kautta voidaan kohdata jokin omaan elämään liittyvä keskeinen teema. Ja tärkeää onkin se, että sitä kautta on mahdollista kohdata jokin sellainen puoli itsestä, jonka on joutunut aiemmin itsessään ja elämässään pistämään sivuun. 

Jos on joutunut panemaan itsessään olleen pienen lapsen surun sivuun, jotta pärjäisi maailmassa, sen löytyminen jälleen on kuin kadonneen lapsen löytäminen (sisäinen lapsi). Ja näin tämä niin sanottu "väärä valinta" onkin oikea valinta, koska se antaa mahdollisuuden kasvuun ja eheytymiseen parisuhteeseen sitoutumisen kautta. 

 

Itsenäistymisvaiheesta selviäminen näkyy siinä, että

 

  • syntyy uudella tasolla tapahtuva sitoutuminen parisuhteeseen, johon liittyy riittävää vastavuoroisuutta
  • molemmat tunnustavat toistensa arvon
  • molemmat voivat ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan ja ne tulevat riittävästi vastaanotetuksi ja ymmärretyksi

Jotta pystyisi neuvottelemaan omista tarpeistaan kumppanin kanssa on pystyttävä myös kontrolloimaan itseään ja lähestymään ristiriitaisia asioita asioina eikä liian tunnevaltaisesti. Itse opettelen tätä asiaa edelleen, koska olen itse varsinkin emotionaalisesti erityisherkkä ja tulen opettelemaan varmaan vielä pitkään. Tunnen kaikki mahdolliset tunteet erittäin vahvasti, ja myös ilmaisen ne välillä voimakkaasti; niin ilon, surun kuin suuttumuksenkin. Olen aina ollut samanlainen – en kykene peittämään tunteitani, vaikka haluaisin. Itken kun itkettää, ja huudan kun suututtaa ja loppuunpalamiseni korosti tätä piirrettä  vielä entuudestaan. Samoin lähestyvät vaihdevuodet.  Olen herkkä ihminen. Tunnen paljon ja voin tuntea välillä toisenkin tunteita. Herkkyys muodostuu painolastiksi kuitenkin vain silloin, kun tunteet ovat vielä sisälläni. En ymmärrä tai osaa ilmaista niitä oikealla tavalla. Koen, että parisuhteessa on kyettävä erottamaan neuvoteltavat ristiriitaisetkin asiat näistä tunteista. 

 

Niiinkuin viimeksi mainitsinkin, lomani alussa ja väsyneenä ne tunteet nousevat pintaan. Huomaan olevani siinä itsenäistymisenvaiheessa hyvinkin monesti. Koska joudun kosketuksiin väsyneenä aina sen sisäisen lapseni kanssa. Ahdistus ja suru tulevat välillä ensin esiin kiukun kautta. Silloin en vain kestä ulkoisia ärsykkeitä ja tärkeintä on ottaa aikaa itselleni. Panna lenkkarit jalkaan ja lähteä yksin vaikka luontoon lenkille. Tavata ystäviä. Seurata lintujen touhuja, tai meren lippalatusta ja antaa itselle lupa olla ajattelematta mitään. Hengittelen vain syvään.

 

Elokuvat ovat meille kummallekin hyvää terapiaa. Lopulta ei ole väliä vaikka juoni olisi riipaisevakin. Koska usein työstän samalla omia asioitani ja myötäelän tunteiden kautta itse elokuvaa.

Kannatteleva ja voimaa ja iloa tuova asia on ollut tälläkin lomalla se liikunta. Se ei ole minulle koskaan ollut ulkonäköasia, vaan se hyvän olon lähde, tapa iloita elämästä ja siitä, että oma keho toimii ja itsestä tuntuu hyvältä. 

 

Vielä on lomaa jäljellä, mutta myös paljon tekemistä. Voin silti levätä ja laittaa taas kohta elämäni pakettiin ja kääntää uuden sivun. Jännittää. Toivottavasti kaikki vaiva on sitten lopulta kaiken tämän vaivan arvoista...

❤️

maanantai, 8. heinäkuu 2019

Ihan kaikissa meissä...

Tuli tässä aurinkotuolissa mieleeni ensimmäinen lomaviikkoni, mikä alkoi niin ihanasti ystävieni kanssa kilistellen. Siitä muutaman päivän päästä jo kiukuttelin miehelleni että ei tästä meidän suhteesta tule kyllä yhtään mitään!! En vain kestä sinua, enkä kestä tällä hetkellä varmaankaan oikein ketään. Olen niin väsynyt! Haluan olla yksin! 

 

Jälleen se ensimmäinen lomaviikko tuntui tänäkin vuonna taas tunnetasolla ja nosti esiin kaiken väsymyksen. Hetken tuntui siltä, että en taida palautua ollenkaan tällä lomalla ja samaan aikaan lueskelin lehdestä, että moni pari eroaa kesäloman kynnyksellä. 

 

Meissä ihan kaikissa asustaa se paljon puhuttu sisäinen lapsi ja se vastuullinen aikuinen. Näistä kahdesta olen täällä blogissa aikaisemminkin kirjoittanut. Parisuhteissa on siis aina olemassa ja läsnä nämä kaksi lasta ja kaksi aikuista. Niin ja sitten se koko menneisyyden kirjo, ne ihanat anopit ja appiukot ja muut ”luurangot” menneisyydestä tietenkin, jotka hekin osaavat kaikenlaista soppaa keitellä. Tällä tarkoitan menneisyyttä ja niitä malleja ja haavoja, joita kannamme tietoisina tai tiedostamattomina mukanamme koko elämämme ajalta. 

Joskus kun olemme väsyneinä ja stressaantuneina näiden reaktioidemme vietävissä, pelot ja pakokauhu ovat silloin vahvasti ohjaksissa, voi jo arvata, että sisäinen lapsi sinussa on silloin aktivoitunut. Parisuhteessa tuo pikkulapsi saa silloin kaikenlaista kummallista aikaan; kiukuttelua, mökötystä, huutamista, kostonhimoa, jättämistä ja pettämistä, lähelle tulemista ja kauemmaksi menemistä. Se sisäinenlapsi aiheuttaa sitä kaaosta ja myrskytuulia niin, ettei aikuinen meissä usein itsekään tajua, mistä kaikki alkoi ja mitä oikeastaan tässä juuri nyt tapahtui.

 

Oma palautumiseni ja yhteys sisäiseen lapseen lähti käyntiin vasta siitä kuuluisasta yksin olosta. Siitä, että huomasin yhteyden katkenneen ja aloin etsimään ensin itse yhteyttä itseeni. Pyysin aikaa vain itselleni ja omille tunteilleni. Sain omaa tilaa ja pystyin itkemään pois väsymystäni. Sain aikaa ystävien kanssa, sain nauraa sydämen kyllyydestä, sain itkeä kuluneesta keväästä ja sain syviä keskusteluja siitä miltä tämä kaikki on tuntunut ja mitä ajatuksia tämä kaikki on herättänyt. Vasta sitten alkoi palautuminen löytyi se yhteys itseeni jonka kautta sain luotua yhteyden mieheeni. 

 

Olemme saaneet nauttia nyt etelän auringosta viikon. Syöneet hyvin ja levänneet. Mieheni sanoi eilen, että ei ole edes tajunnut olevansa niin väsynyt ja rauhallinen hotelli on tuntunut jotenkin tämän kaiken keskellä ihan lottovoitolta. Emme ole tehneet tälläkään lomalla oikein mitään. Kävelleet valmiisiin ruokapöytiin ja syöneet joka aamu aamupalan terassilla auringon lämmössä ja sirkkojen sirittäessä taustalla. Niin ja olemme menneet aikaisin nukkumaan. Antaneet sille levolle aikaa. Yhden unelmani täällä toteutin kuitenkin erääseen retkikohteeseen liittyen. Olen lojunut auringossa ja lukenut altaalla maatessani kaksi kirjaa ja viettänyt paljon aikaa uima-altaassa, sekä valokuvannut näitä ihania maisemia ja ollut kiitollinen siitä, että kaikki on nyt tässä hetkessä hyvin. 

 

Lomalla tahtotilani on olla tekemättä mitään sen suurempaa. En halua suorittaa lomaani, vaan elää hetkessä. Se oma sisäinen levottomuuteni näkyy usein sellaisena pakonomaisena tarpeena puuhastella kuin jatkuvasti jotakin. Kun taas sisäinen rauhantunteeni lisääntyy, pystyn nauttimaan myös tästä tekemättömyydestä ja jopa sallimaan itselleni tarvitsemani levon ja tuntemaan siitä pelkkää puhdasta olemisen iloa ja kiitollisuutta. 

 

Tunteet kuitenkin ovat minussa edelleen ja kyyneleet nousivat eilen taas silmiini, kun luin isäni kirjoittamaa viestiä, mikä päättyi sanoihin ”ihana saada viestiä teiltä rakkailta”. Otin miestäni kiinni kädestä ja sanoin, että nyt tuntuu siltä että selviän ja kaikki on kaikesta huolimatta hyvin ja jaksan rakastaa taas sinua! 

 

torstai, 27. kesäkuu 2019

Uskonko tarpeeksi...

Kosmetologini sanoi minulle, että sen vanhempani menetys minulle opetti, että elämä on tässä ja nyt. Huomisesta kun ei tiedä. Sanoin hänelle, että se sama asia on kirkastunut minulle tämän vuoden aikana.

 

Olen aina ollut sellainen, että olen unelmoinut ja asettanut elämälleni tavoitteita. Käynyt välillä itseni kanssa aika syvällisiäkin pohdintoja. Paljon olen elämässäni myös luopunut ja todennut, että tämän haluaisin mutta tähän en todennäköisesti pysty yltämään vaikka yrittäisin, mutta voin näistä lähtökohdista käsin toimia kuitenkin tällä tavalla mikä on melkein yhtä hyvä. Haluan myös kokeilla, opetella luopumaan ja luottaa, että selviän. Olen ollut aina sitä mieltä, että en voi koskaan ylittää merta jos en uskalla päästää maata näkyvistä. 

 

Tällä viikolla on tapahtunut paljon asioita. Asioita mitä en olisi osannut kuvitella tapahtuvan tässä kohtaa elämääni. Vaikka olen uskonut, tätä en olisi osannut uskoa. Vaikka usko on ollut aina jollakin tavalla se elämässäni kantava voima. Sen kautta olen paljon saanut voimaa, mutta mikä on monesti myös työntänyt minut sinne itseni äärelle.

Uskonko ihan oikeasti ja luotanko tarpeeksi? Mikä on se minun usko? Miten minä uskon ja riitänkö sellaisena kuin olen jos uskon? Kuka oikestaan edes määrittelee uskoni? Minä vai joku toinen? Ja uskallanko pudottautua uskoni varaan ja luottaa, että jos tämä on se tie mikä minulle nyt annettiin, uskonko siihen että sillä on jossakin kohtaa kuitenkin se joku tarkoitus ja ehkäpä nyt on se hetki päästää se maa näkyvistä ylittää taas se meri. 

 

Olen myös eksynyt välillä. Sen eksymisen kautta on kuitenkin syntynyt myös jotakin hyvää, olen saanut löytää itseni. 

 

Ystäväni sanoi minulle, että hänen osoitekirjansa sivut loppuvat kohdallani kesken. Nauroin ääneen ja sanoin, että osta uusi kirja missä on enemmän sivuja. Sitten voit joskus nähdä miten paljon olen elämässäni nähnyt ja kokenut. 

 

Nyt on se hetki jolloin piti tehdä taas yksi päätös, joka vie kohti jonkinasteista unelmaani ja samalla palauttaa kuin elämäni takaisin lähtöpisteeseen. Sinne mistä yhteinen elämämme mieheni kanssa joskus alkoi. 

 

Meinaan pakahtua tästä ilon tunteesta. Vaikka samaan aikaan koen myös tietynlaista haikeutta, en palaa sinne takaisin minne luulin palaavani. Palaan takaisin sinne, mistä kaikki alkoi. 

❤️