Mitä tunteita tämä kaikki on sinussa herättänyt, kysyi työkaverini? Niin. Eilen siivosin. Hankasin uunia kaksin käsin hampaat irvessä. Vaihdoin lakanoita ja jynssäsin kaapin ovia. Tuntui, että olin jollakin tavalla niin vihainen. Tai ehkä jollakin tapaa jopa ahdistunut. Kunnes mieheni sanoi, että pitäisikö sun lopettaa jo siivoaminen tältä päivältä? Havahduin ja sanoin, niin ehkä. On muuten jännä kun sisin on jonkinlaisessa kaaoksessa itselläni on jotenkin helpompi olla, kun on ympärillä siistimpää. Tai kun teen tässä jotakin, olen vähän kuin läsnäolon tilassa pois pääni sisältä. 

 

Näihin viikkoihin on mahtunut hetkiä jolloin on ihan pelottanut istahtaa alas ja kuunnella omia tunteita. Ja päiviä jolloin on tuntunut, että ehkä tästäkin selvitään. Eilen oli taas se vaikeampi päivä. Huomasin ja tunsin, että olin sairaalassa käynnin jälkeen jotenkin ahdistunut. Ahdistunut siitä, että en voi tehdä asialle mitään. En voi kääntää aikaa taaksepäin, en voi ottaa toisen kipua kannettavakseni. En voi kontrolloida tapahtumia. Voin vain istua vierellä, pidellä kädestä ja katsoa kun asiat etenevät omalla painollaan. Tuli sellainen hetken kestävä olo, että kun pääsisi hetkeksi pois tästä kaikesta. Niin, että ei tarvitsisi ajatella kuolemaa ja sen herättämiä ajatuksia. Ei käsidesiä ja sen hajua. Ei sairaalaan menoa ja sen herättämiä tunteita. Eikä niitä loputtomia voimia lausahduksia. 

 

Sairaalaan mennessä saan usein voimaa jostakin astua ”sen maailman” sisäpuolelle. Aika monta viikkoa tässä on jo menty samojen rutiinien mukaan. Soittelut sairaalaan ja läheisille. Välillä on tuntunut kuin sairaala olisi jo se toinen koti. Ja ne kaikki ihmiset siellä. Tiedättekö lopulta edes sitä miten tärkeää työtä he tekevät? Ihan oman jaksamisensa äärirajoilla. Eräs hoitaja alkoi itkemään, kun kiitimme perheeni kanssa häntä. Hän sanoi, että ei heitä yleensä kiitellä. Sitten taas sitä odottelua, odottelua ja kalenterin läpikäymistä, pohtimista mitä tapahtuu seuraavaksi. Jaksanko? Pystynkö? Sairaalassa ollessa en juurikaan edes itke. Vasta kotiin päästyäni jään pohtimaan näkemääni ja päivän aikana kokemaani ja taas tajuan uudestaan ja uudestaan, että kun sitä toivoa ei välttämättä enää ole. Ainakaan sen suhteen, että mikään voisi palata enää ennalleen. Sitten sitä omaa luopumista ja yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta se todellisuus ja tunteet iskee taas vasten kasvoja. Kohta minulla ei ole enää toista vanhempaa. 

 

 

Voin kyllä tälläkin hetkellä yrittää luoda toivoa. Voin ristiä käteni ja olla kiitollinen yhteisistä hetkistä. Mutta potilaskertomuksen lukeminen tuntui taas vievän sen viimeisenkin toivon rippeen. Voin yrittää hyväksyä ja sekään ei aina tunnu tässä tilanteessa helpolta tehtävältä. Voin myös sallia itselleni kaiken tämän ja ajatella, että nämä ovat nyt vain ne tunteet mitä tällä hetkellä koen. On oikeastaan ihan hemmetin rankkaa seurata läheisen vakavaa sairastumista, mutta miten olen sitten kuitenkin löytänyt itsestäni sen voiman kohdata pelkoni ja miten joinakin päivinä taas on helpompi hengittää. 

 

Siivottuani heitin rätin pois kädestäni. Mieheni tuli vierelleni ja halasi ja hetken päästä tunsin kuinka kyynel nousi taas esiin silmäkulmaan. Lause itke vain, avasi taas kyynelhanani. Oikeastaan taidan ollakin tosi surullinen tästä kaikesta sopersin ja hain nenäliinan. Olen myös niin valtavan peloissani. Pelkään ihan järettömän paljon, että miten selviän kun menetän isäni ja sen lisäksi pelkään sitä, että mitä tapahtuu sitten seuraavaksi. Pelkään myös sitä, että jos itse on joskus yksin vastaavassa tilanteessa, ilman niitä läheisiä. Miten silloin selviää? 

 

Kun pelko nousee esiin, astuu myös viha samalle areenalle puolustamaan pelkoa. Silloin olen herkempi ajautumaan tärmäyskurssille myös parisuhteessa. 

 

Joskus elämä muuttuu ja menee kaaokseen. Silläkin voi lopulta olla se oma tarkoituksensa, vaikka emme sitä heti oivallakkaan. Ja jossakin vaiheessa oivallusten myötä elämä järjestyy siihen tilaan, joka meille on ehkä tarkoitettu. Vaikeampaa sitä ennen on kohdata itsensä myötätuntoisesti ja rakastaen. On ihan ok olla surullinen ja pelätä. Aina ei ole edes mahdollista saattaa itseä omin voimin selkeyteen tunteiden

kanssa. Onneksi ei edes tarvitse. Silloin voin hakeutua taas terapeutille joka on turvallinen tai rakkaan ystävän tai puolison lähelle. Kun vapaudun hetkeksi stressistä sekä kuormittavista ajatuksista ja tunteista, tämä vapauttaa kehoa toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kun sallin tämän itselleni mitä nyt tapahtuu, avaudun samalla turvalle ja rauhalle. 

 

❤️

 

Tänään kehoni päätti ilmoittaa, että on aika ottaa aikalisä ja levätä. Makoilen tässä parvekkeella, nautin auringosta ja luen kirjaa. Oikeastaan olen joka hetki jonkun suuremman kannateltavana, olen oikeastaan osa sitä. Enkä koskaan ole lopulta yksin! ❤️