Laskimme tänään mieheni kanssa kauan olemme olleet yhdessä. Ja totesimme, että aika menee niin pelottavan nopeasti. Kun tapasimme mieheni kanssa, olin alkuvuodesta eronnut juuri edellisestä miehestäni. Ajoin ajokorttia, viikonloppuisin juhlin ystävieni kanssa parantaen pahaa maailmaa, opiskelin, kävin töissä ja stressasin miten selviän taloudellisesti isossa asunnossa. Uusi parisuhde sen kaiken jälkeen tuntui jopa pelastukselta. Uudessa parisuhteessa kaikki tuntui täydelliseltä, rakastuin. Lakaisin menneisyyden maton alle ja käänsin uuden sivun elämässä. Muutimme nopeasti yhteen, uuteen pieneen kotiimme. Kaikki tuntui ihanalta ja kaiken piti olla täydellisen hyvin.

Kunnes...ihmettelin, outoja oireita. Päänsärkyä oli useammin, vatsani kipuili, flunssat pitkittyivät, polveni sanoi sopimuksen irti, kasvoihini nousi ihme ihottumaa ja kosmetologini jopa kysyi, että onko sulla stressiä? En näistäkään kehoni tai muiden viesteistä tajunnut, että jokin voisi olla vinossa kohdallani. Syytin kaikesta sisäilmaongelmia mitä työpaikallani oli.  Päätin kyllä alkaa kiinnittämään huomiota enemmän itseeni. Aloin syömään terveellisemmin ja aloitin juoksemisen. Se tuntui niin hyvältä, stressi jäi lenkkipolulle ja sai nähdä edistymisen tuloksia heti. Ainut, että silloin en tajunnut tutustua aiheeseen, miten juoksu vaikuttaa jo valmiiksi stressaantuneeseen kehoon. Aloitin juoksemisen kahden minuutin pyrähdyksillä ja neljässä viikossa juoksin 5 km: n lenkkejä. Kunto nousi kohisten siihen saakka, kunnes raja tuli vastaan. Olimme erääseen viikonloppuun varanneet liput konserttiin. Kävimme aamulla juoksemassa ja sanoin miehelleni, että tiedätkö silmissä sumenee ja en jaksa kävellä edes kotiin asti. Pää tuntui painavan hartioiden välissä tuhat kiloa ja olo tuntui siltä, että voisin vain nukkua. Keikka peruuntui, en vain jaksanut lähteä sinne ja menin aikaisin nukkumaan. Aamulla herätessäni monen tunnin yöunien jälkeen sama meno jatkui. Lähdin hammaslääkäriin ja huomasin olevani niin poikki, että tärisin. Soitin esimiehelleni ja sanoin, että jään sairaslomalle. Luurin suljettuani aloin itkemään, pelko vyöryi ylitseni ja ahdistus mitä en tietänyt edes olevankaan.

Seuraavat yöt menivät pyöriessä, tuntui että jokainen elämäni mörkö nousi esiin elämässäni. Öistä muodostui painajaisten sävyttämiä, asiat mitä en ollut käsitellyt nousivat pintaan ja kun muut nukkuivat, minä valvoin. Itkin sitä, että en voi asialle mitään. En vaikka kuinka yritän. Uusi parisuhde oli alussa ja mieheni pääsi näkemään puolen minusta, mitä en tiennyt olevankaan. Pelotti, itketti ja ahdisti. Vihasin itseäni, että aiheutin muille huolta. En pystynyt olemaan enää vahva, en vaikka halua siihen olisi ollut. Yritin, voi kuinka yritinkään ja yrittämisellä paha oloni syveni.  Parantumiseni alkoi siitä, kun uskalsin myöntää olevani heikko. Jouduin tukeutumaan läheisiini ja ammattiauttajiin ja rukouksiin. Olin heikko ja sisäisesti särkynyt, mutta taistelu takaisin elämään kova. Tuo romahdus, oli koko turvallisuuden tunnetta järisyttävä. Joutui aloittamaan kaiken alusta. Olin kuin puoliksi täyteen ladattu akku, jos ylitin voimani akku tyhjentyi uudestaan ja akun uudelleen täyteen lataamiseen meni silloin useampi päivä. Tätä akkua joudun lataamaan vielä tänäkin päivänä täyteen joka viikko. Puoliksi ladatulla akulla ei jaksa. 

Tuosta kaikesta on aikaa kohta kolme vuotta ja tämä kirjoituskin, nostaa kehon muistista tunteita esiin. Jokin pieni osa kehossa muistaa sen, mitä mieli ei tänäänkään vielä oikein pysty käsittämään. Kävin läpi loppuunpalamisen, mistä selvisin. Haluaisin niin varoittaa teitä muita oman tarinani kautta. Yksikään liekki ei pala loppuun, ilman elävää tulta.