Mulla on tapana ollut jo pitkään istahtaa terassin keinuun teekuppi kädessä ja pysähtyä miettimään mun elämää. Näin olen onnistunut luomaan työssä ponnistelun ja levon välille tasapainon. Tässä keinussa

 seurailen pilviä taivaalla ja aistin sen auringon säteiden lämmön iholla. Kuuntelen äänikirjoja ja käsittelen tunteitani. Ennenkaikkea hengitän. Tämä rauhoittaa mun kehoa, ankkuroi mut tähän hetkeen ja tankkaa sinne turvan tunnetta. Aika usein tämän jälkeen myös pohdin niitä pieniä asioita, mitkä mun elämässä on hyvin. Kuuntelen niitä tunteita mitä mussa on päivän aikana herännyt ja kysyn mitä mulle kuuluu tänään. 

 

Mä itse ajattelen, että vaikeissa tunteissa on tärkeintä pysyä tunneaallon pinnalla, että tunne ei vedä pohjalle. Aivoille ahdistus on aina merkki vaarasta ja silloin täytyy keholle viestiä, että olen turvassa. Koska aivot on rakennettu meihin niin, että niiden tehtävä on pitää meidät hengissä ja ne alkavat skannaamaan herkästi uhkia ja ottavat tietoa niin sydämen sykkeestä, ajatuksista, kuin kehon sen hetkisestä jännityksestä.

 

Tiedättekö, että voin rehellisesti myöntää, että mä en olisi selviytynyt tähän astisesta elämästäni ilman tätä suurta lahjaa, jota pysähtymiseksi ja kiitollisuudeksi kutsutaan.  Voisin sanoa tämän olevan se mun oma ”supervoima” ja se on antanut mulle voimaa puskea läpi harmaan kiven niinäkin hetkinä, kun toivo on meinnannut karata. Kun on tuntunut siltä, että elämältä viedään pohja kovin epäreilulla tavalla. Tai kun on itkettänyt niin paljon, että on tuntunut, että sydäntä revitään ulos rinnasta. Niitäkin hetkiä mun elämään on mahtunut. 

 

Olen näiden vuosien aikana ymmärtänyt, että mä en ole yhtä kuin tunteeni. Vaan tunne on sen hetkinen kokemus, mikä kulkee lävitseni ja niiden tehtävä on kertoa meille omista tarpeista. Siksi näen ettei ole hyvä torjua tunteita, vaan käydä ne läpi. Hyväksyen ja myötätuntoisesti. Koska ne omat sisäiset sanat vaikuttavat siihen omaan hermoostoon ja kokemukseen sen hetkisestä maailmasta.

 

Enkä mä tarvitse näihin hetkiin mitään sen suurempaa. Vain sen mun oman tilan missä mun on turvallista olla ja sen, että osaan kuunnella ja katsella hetken itseäni kuin suurennuslasin takaa ja samalla pohtia, onko minussa nyt käynnissä se autopilotti. Koska siinä tilassa skannaan vain uhkia ja silloin mun täytyy ankkuroitua turvaan. Tilaan missä mun oma hermostoni rauhoittuu. Kun tähän pystyn, niin näinä hetkinä on aina jostain tunteiden sekamelskan keskeltä noussut pinnalle se ääretön kiitollisuuden tunne. Kiitollisuus kaikesta, mitä elämä on mulle antanut. 

 

Tämän oivaltamisen kautta olen nähnyt vaikeinakin aikoina valoa tunnelin päässä. Loppuviimein uskonut siihen, että kaikella on ollut se tarkoitus ja elämällä on annettavana vielä ihan hurjan paljon juttuja, joista tuntea kiitollisuutta.

 

Tämä voi joidenkin korvaan kalskahtaa positiivisten ihmisten sekoilulta. Mutta ei se ole sitä. Se on vain taito nähdä myös pimeyden keskellä valoa ja sitä me tarvitsemme elämän haastavissa tilanteissa. Mä olen sitä mieltä, että jokaisen meistä pitäisi, oman hyvinvointinsa tähden, tehdä töitä oman jaksamisen eteen. Ellei sitä taitoa ole syntymähetkellä annettu.

 

Toisinsanoen voisi sanoa, että olen oppinut sietämään haavoittuvuutta ja tämä on samalla vahvistanut itseluottamusta. Pelko on auttanut tällä matkalla tekemään minua parhaani. Itseluottamus vahvistuu vain sietämällä keskeneräisyyttä,  haavoittuvuutta ja epävarmuutta. Pelko muuttuu vain tätä kautta siedettäväksi ja sen voima heikkenee.
 

 On tärkeää olla itselleen valmentaja, eikä julmin ja raadollisen arvostelija.

❤️

Tänä viikonloppuna olen nukkunut enemmän kun treenannut. Olen nauttinut hämärtyvistä illoista ja kynttilän valosta, sekä mulle tärkeiden ihmisten seurasta. Olen lukenut enemmän kuin katsonut telkkaria. Hymyillyt kun olen katsonut itseäni peilistä. Olen kirjoittanut taas uuden sivun kiitollisuuspäiväkirjaan, missä totesin olevani kiitollinen siitä, että voin liikkua jo ilman jatkuvaa sykkeen seurantaa ja mikä parasta se tuottaa mulle jo iloa. Olen myös kiitollinen siitä, että mulla on työ missä voin joka päivä harjoitella vaikeiden tunteiden sietämistä. Ja työ, mikä antaa tilaisuuksia pysähtyä itseni äärelle ja minkä kautta olen saanut oppia niin paljon omista tunteista. Tämä on vahvistanut samalla itseluottamustani, koska olen saanut koko viikon olla haasteista huolimatta turvassa itsessäni ja sen kautta tehnyt valintoja mitkä tukevat omaa jaksamistani. Olen myös tehnyt itselleni lupauksen, että en tule  ottamaan opikseni palautteesta, jos se heijastaa toisen arvomaailmaa, mutta ei omaani. 

 

Olen elämästä nautiskelija, eikä elämän mielestäni kuulu olla taistelua ja jatkuvassa ”taistelutilassa” elämistä. Kaipaan tasaista ja mukavaa elämää. Elämää missä olen turvassa itsessäni. Koska stressaannun herkästi, liika puskeminen väsyttää minut helposti. Siksi nämä omat teehetket ovat niin äärettömän tärkeitä. Silloin saan rauhoittua  tässä keinussani, omassa kodissani kynttilän valossa, jalassa ne rakkaimmat villasukat ja hartioilla viltti ja kädessä kuppi teetä. 

❤️

Tiedätkö muuten, että englannissa teellä on vielä suurempi merkitys ja sen voidaan sanoa jopa olevan osa kulttuuria ja sen yhteys on liitetty ystäviin.

❤️