Olen tämän viikon itkenyt joka päivä. Välillä koonnut itseni ja taas muistellut ja itkenyt. Kerännyt pois koirani ruokakupit ja siivonnut pois tavaroita ja leluja jotka kuuluivat hänelle. Välillä on sattunut ikävä niin paljon, että on tuntunut siltä kuin sydän pakahtuisi. Välillä taas ollut helpompaa ja hetken päästä taas suru on vyörynyt yli. Se, että koirani tuli elämääni silloin kun minulla oli vaikeaa, antoi syyn elää. Kutsuisin sitä rakkaudeksi. Miehet vaihtuivat, mutta hän oli ja pysyi. Odotti aina ovella kun tulin kotiin ja lohdutti kun oli paha olla. 

Tällä hetkellä saan surra. Annan tilaa tunteille. Suru ei välttämättä lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja se on armollista. Suru helpottaa vain sillä, että sille antaa tilaa. Myönnän, että välillä tulee kuin kiire. Kiire pois surusta, jolloin tilalla on ahdistus. Yritän antaa surun nyt olla niin kuin se nyt on. Se on nyt päällimmäisenä ja jonain päivänä pikkuhiljaa se siirtyy enemmän taka-alalle. Kaikki tunteet mitä tähän liittyy on lopulta sallittuja. Tunteita ei voi muuttaa napista painamalla, ainoastaan hyväksymällä. Suru on terapeuttini mukaan madoittava tunne ja herkistää meitä. Tärkeintä olisi olla rauhassa omassa suruprosessissa ja niissä tunteissa mitä se herättää. Se mitä käyn läpi on ihmillistä ja tuska muuttuu lopulta kauneudeksi. 

Tämä viikko on ollut raskas. Jos en tietäisi, että kyseessä on suru, voisin kuvitella olevani polttanut itseni loppuun uudestaan. Toisaalta, kyseessä on kriisi. Niin kuin loppuunpalaminenkin oli. Tunteet pitää käsitellä ja hyväksyä ja luottaa, että lopulta elämä kantaa. 

❤️