Luin erästä kirjaa missä pyydettiin katselemaan vanhoja valokuvia ja aistimaan niiden kautta tunnelmia ja pohtimaan miltä minusta tuntui silloin ja miltä tänään. Kaivoin isäni kätköstä omia vanhoja kuvia. Kuvia missä elin ensimmäisessä parisuhteessani. Suhteesta joka jätti sisimpääni syvät haavat. 

Jokaisessa kuvassa mitä löysin itsestäni olin silloisen mieheni kanssa. Hän on kuvissa hyvin onnellisen ja vahvan oloinen, kuvista  voisi paistaa läpi jopa tietynlainen omistushaluisuus. Kun katselen itseäni hänen kainalossaan, välittyy taas omasta olemuksesta arkuutta ja varovaista hymyä. Sellaista anteeksi, että olen olemassa tunnelmaa. Kuvia katsellessa ymmärsin, että tuosta suhteesta lähteminen on ollut omassa elämässäni tietynlainen käännekohta. Tämä kuvissa oleva on se entinen minä, joka poistui aina riidan kohdalla pois paikalta. Toisaalta ihan ymmärrettävistä  syistä, pelkäsin tulla satutetuksi. Olin myös se joka tuli satutetuksi ja antoi liian monta vuotta anteeksi ja senkin jälkeen aina uudestaan ja uudestaan halusi luottaa siihen, että toinen muuttuu. Eron myötä arkuus jäi ja tilalle tuli vahva selviytyjä. Tuo selviytyä puski eteenpäin menneisyytensä kaltoinkohtelun vuoksi vihan voimalla ja kätki tuon herkän puolen sisimpäänsä ja teki itselleen lupauksen (samalla myös karhunpalveluksen) kukaan ei koskaan enää satuta minua.

Näin jälkikäteen ajateltuna, tuo lupaus on ollut ensimmäinen askel kohti loppuunpalamista. Elämässä  kun ei voi lopulta tehdä päätöksiä asioista mihin ei itse voi vaikuttaa. Se totta, että se kenen kanssa olen ja asun on asia mihin voin vaikuttaa. Mutta elämä voi silti tuoda mukanaan yllätyksiä jotka satuttavat. 

Selvisin. Uskalsin kohdata menneisyyteni ja tunteeni uudelleen. Ymmärsin kaiken kautta myös sen, että herkkyys minussa on lopulta voimavara ja vahvuus lopulta se mikä sairastuttaa ja uuvuttaa ihmisen. Tuosta kaikesta eletystä elämästä jäi kuitenkin muistoksi haavaumat jotka elävät minussa edelleen. Koska tuossa kuvassa olevassa osassa menneisyyttäni jouduin kokemaan paljon myös pelkoa puolisoni alkoholin käytön seurauksena  ja jatkuvaa vuoristoradan kyydissä olemista. Usein lamaannuin vaaran hetkellä enkä aina kyennyt puolustautumaan. Se, on lopulta ihan vaistonvarainen reaktio. Ihmismieli kun tekee vaaratilanteessa nopeita tulkintoja siitä, mikä olisi paras tapa selviytyä. Reaktiot meissä  ovat hyvin yksilöllisiä – joku taistelee ja pakenee, toinen lamaantuu. En olisi silloin itse voinut toimia toisin tietyissä tilanteissa , sillä tahdosta riippumaton autonominen hermosto ohjasi toimintaani. Se on lopulta hyvin yleistä. Enkä ole ollut ainut, jolle oli käynyt niin. 
 
Niin kuin olen täällä maininnut, että tuo lamaantumisen tunne on tunne mikä minussa elää edelleen. Se tulee siinä kohtaa kun painoa lastataan niskaan liikaa ja en löydä ratkaisua siihen, miten löytäisin paineen alla itseni taas siihen tilaan jossa kokisin olevani turvassa. 

Elämä on lopulta hauras ja siinä ei voi saavuttaa mitään pysyvää. Juuri siksi ehkä siltä kannalta katsottuna elämä onkin arvokas. Se pitää sisällään elämän eri värisävyjä, jotta päivät ja niihin liittyvät tunteet eivät olisi samanlaisia. Kukaan ihmisistä itse ei osaa synnyttää yhtä ainoaa elävää solua. Sen osaa vain joku meitä ihmistä suurempi. Lopulta uskon, että minusta ei voi tulla onnellisempi jos menestyn paljon tai jos teen niin ja näin, vaan sillä että koen olevani arvokas ja riittävä tästä käsin mitä olen nyt, olen sitten menestynyt ja onnellinen tai en. 

Kun elämä on haasteellista, nostaa se kaikissa esiin erilaisia tunteita ja ajatuksia. 
Aika olennainen ja voimaanuttava, myötätuntoa avaava kysymys on: ”mitä olen tehnyt itseni hyväksi sisäisesti viime aikoina, jotta minulla olisi turvaa tehdä oikeita valintoja jotka minua kutsuvat? Ja olenko luonut itselleni levollisuutta tai pyytänyt apua, jotta voisin opetella uusia tapoja? Vai olenko piiskannut vai ymmärtänyt itseäni surussani? Olenko kuunnellut mitä tarvitsen, ja sallinut itselleni sitä?”

Myötätuntoon itseä kohtaan tarvitaan lopulta vain yksi kysymys, mitä tarvitsen juuri nyt?

❤️