Heitin takkini tuolille, istahdin sohvalle ja sanoin että nyt haluan että keskustellaan. Sitä ennen meille tuli pieni riita, se sai taas omassa mielessäni isommat mittasuhteet. Ajatuksissani ajattelin taas tuttuun tapaan minä lähden, heippa! Onneksi vain ajatuksissani. Tämä kevät on ollut tunnerikas. Tuntuu hetkittäin että en kestäisi tiettyjä asioita samalla tavalla kuin ennen. Tai ehkä olen kuitenkin enemmänkin herkkä reakoimaan asioihin eri tavalla kuin ennen. Riidan aikana huomasin ja tunsin kuinka olin vajoamassa jo sen pienen tytön tasolle. Suututti, pisti vihaksi ja kiukutti. Kihisin suorastaan sitä kiukkua. Aluksi jälleen kerran mietin, että olen hiljaa ja annan asian olla ja sitten havahduin. Näin olen toiminut ensimmäisestä suhteesta alkaen. Juuri siksi uppoudun omiin ajatuksiini. Enkä ole silloin läsnä. Riitelimme ensimmäisen poikaystäväni  kanssa niin paljon. Sain pelätä mitä riidan jälkeen aina tapahtuu. Siinä samalla unohdin jopa itseni. Tein silloin sen sisäisen lupauksen. En enää riitele, se ei kannata. Olen vaikka enemmin hiljaa kuin riitelen. Jäädytin osan sisintäni ja jatkoin elämää. 

Kerroin miehelleni että terapiassa on nostettu koko kevään esiin asioita jotka ovat avanneet silmäni sille millainen olen ollut. Olen mitätöinyt omia tunteitani ja antanut luvan toiselle kävellä ylitseni. Olen padonnut vihan sisimpääni ja jatkanut elämääni. Nyt ne vain nousee esiin. Minä ja mieheni olemme kuin samassa veneessä. Hetkittäin on kuitenkin tuntunut siltä kuin vain toinen olisi veneessä ja toinen roikkuisi veneen ulkopuolella. Ja tämä asetelma muuttuu tilanteiden mukaan. Vaikka itse näen että meidän pitäisi istua siellä veneessä kummankin. Soutaa sitä venettä yhdessä ja huolehtia siitä, että kumpikaan ei tipahda veneen ulkopuolelle.

Myönsin että vika on myös minussa. Opettelen kohtamaan tällä hetkellä tunteitani ja tuomaan niitä esiin. Välillä kuitenkin reagoin tunteisiin olosuhteisiin nähden voimalla. Osittain se on varmasti myös tempperamentti kysymys ja osittain taas ei. Se pieni lapsi siellä sisälläni kokee tunteita josta se on jäänyt paitsi. Olen joutunut  elämässäni pelkäämään vihan ilmaisemisen seuraamuksia. Toisaalta myös joutunut kokemaan häpeää ja suurta syyllisyyttä tilanteissa joissa padottu viha on purkaantunut. Terapian kautta saan ymmärrystä ja kosketusta myös parisuhteen heikkoon ja vahvaan puoleen. Vahva puoleni tiedostaa että en tarvitse ketään ja selviän yksinkin. Ja toisen tekemiset ärsyttävät. Silloin sitä herkemmin tulee myös ajatus että eihän mun ole pakko katsella ketään! Heikko puoli taas kaipaa kosketusta, läheisyyttä ja kerjää sitä rakkautta ja jännittää joskus jopa elämää.

Ensimmäisessä parisuhteessa itselleni kehittyi trauma. Sen seurauksena aloin välttelemään vihan tunteideni kohtaamista.

"Trauman kokeneilla tunteet eivät palvele tavanomaisella tavalla varoitusmerkkeinä, jotka ohjaisivat toimintaa. Tunteiden varoitusjärjestelmä voi trauman seurauksena tulla yliherkäksi, kun se tuottaa varoitussignaaleja, jotka eivät liity senhetkiseen tilanteeseen. Traumamuistot aktivoituvat ilman tietoista prosessointia. Tunteiden viriäminen sen hetkisessä tilanteessa irrallisena käynnistää traumamuistoja, ja ihminen joutuu jatkuvaan ylivireyden tilaan, jonka hallitsemiseksi hänellä ei ole riittävästi keinoja. Tästä seuraa, että trauman kokenut alkaa välttää tunteita ja pitää voimakkaita tunnekokemuksia vaarallisina. "

Tänään olen kuitenkin iloinen. Tulin mieheni edessä nähdyksi ja kuulluksi. Uskalsin nostaa kissan pöydälle. En vain toista syyttäen, vaan myös omista virheistä puhuen. Se tuntuu oudolta ja opettelen vielä. Mutta askel se on pienikin askel. 

"Esimerkiksi ihminen  voi kokea masennusta, mutta masennus itse asiassa peittää alleen vihan tunteen. Viha voi peittää alleen myös surun tunteen. Terapiassa tarkoituksena on oppia löytämään primaarit tunteet tavoitteena saavuttaa adaptiivisempi kokemus niistä. Parhaimmillaan ihminen voi saada uutta ymmärrystä siihen, mitä todella elämässään tarvitsee, ja muuttaa omaa käyttäytymistään sen suuntaiseksi. "

Olisi niin tärkeää, että jokainen lapsi saisi näyttää tunteensa turvallisella maaperällä. Niin, että häntä ei tuomittaisi. Vaan aikuinen olisi turvallisesti läsnä kun tunteita käsitellään. Niin iloissa kun suruissa. 💕