” Olen oivaltanut yhden asian. Elämässä selviää lopulta jos omaa yhden taidon, millään muulla ei ole lopulta väliä ja se taito on se miten selvitä kun elämässä tulee kriisejä ja vastoinkäymisiä. Jos se taito uupuu, on heikoilla.” Näin jutteli työkaverini kun juttelimme eilen. Sanoin, että näin se on. Olet oivaltanut tärkeän asian ja saman oivalluksen itse tein aikoinaan kun aloin toipumaan loppuunpalamisesta.
Elämä itsessään ajaa meitä suorittamaan. Liikunta voi ajaa meitä suorittamaan. Riittämättömyyden tunne ajaa meitä suorittamaan. Olen itse kasvanut ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä. Olen täällä usein asiaa käsitellytkin.
Menetin loppuunpalamisessa hetkeksi kaiken, (siltä se tuntui), löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässäni on tärkentä, mutta herkästi yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien kuin saavuttamaan jotakin, jonka tiedän lopulta pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on olemassa minussa. Vaikka minulla ei olisi mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itse itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on lopulta minulle annettavaa. Elämä.
Älkääkä käsittäkö silti väärin. En tässä halua syyllistää vanhempiani tai lapsuutta vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan itse omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä. Vanhempani rakastivat minua juuri niin paljon kuin kykenivät, niistä lähtökohdista ja kasvatusmetodeista käsin mitä silloin oli saattavilla. Sota-ajalla ei itkut auttaneet. Oli oltava vahva! Isäni ja äitini halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää ja haluavat sitä edelleen.
Tulen välillä niin surulliseksi kun luen joidenkin ystävieni päivityksiä Facebookista. Näen kuinka he ovat kadottaneet yhteyden omaan sisäiseen lapseensa. Viikolla kirjoitetaan, että ei jakseta ja samana viikonloppuna liikutaan veren maku suussa ja kerätään kuin tykkäyksiä sillä, että ollaan juostu kymmeniä kertoja portaita. Vaikka kaiken jaksamisen lähtökohta olisi kuunnella omaa kehoa. Aivan kaiken. Jos keho ”huutaa” viikolla lepoa ja se ei palaudu, ei sykettä nostava liikunta palauta kehon tilaa myöskään viikonloppuna, vaan lisää kortisolin tuotantoa. Ei ole ihme, että lopputulos on kehon ylikunto. Huono tapamme hengittää aiheuttaa keholle sen, että se ei saa tarvitsemaansa hapen määrää, mikä sitten aiheuttaa lisää vahinkoa.
Ruumiin reaktiot, kuten hengitys ja lihasjännitys, ovat automatisoituneita, varhaisia selviytymiskeinoja. Opimme pidättämään, kontrolloimaan ja nielemään omien tarpeittemme ilmaisemista, ellei niihin vastata. Ruumiin reaktiot toistuvat myöhemmin tilanteissa, jotka jollain lailla muistuttavat varhaisia vaikeita kokemuksiamme. Olemme taas yksin pelon ja avuttomuuden kokemuksen kanssa – kuin lapsi ilman turvallista aikuista.
Suorittajan sisällä on lopulta vain se pieni avuton lapsi yksin suuren urakkansa kanssa. Suorittamalla hän haluaa osoittaa olevansa sen rakkauden arvoinen, mistä lapsena jäi paitsi. Edelleen aikuisena hän kokee, että on pakko selviytyä hankalistakin asioista yksin. Niinpä on tärkeää ponnisteltava yli voimien. Paeta tunteita. Aikuisena tuo vaativa, parempiin suorituksiin piiskaava taho on muuttunut kuvitteelliseksi. Se toinen, jolle pitää suorituksilla näyttää, on poissaolevana läsnä. Ihminen vaatii itseltään, että ilman tukea ja vaikka hammasta purren on läpäistävä koitos koitoksen perään. Elämästä on selvittävä. Vaikka olisi tärkeää, että suorittaja osoittaisi myötätuntoa itse itseään kohtaan ja miettisi, voisiko olla parempia keinoja kokea rakkautta ja hyväksyntää kuin suorittaminen yli rajojensa. Yksin meistä ei lopulta kenenkään tarvitse täällä edes selviytyä. On tärkeää olla sättimättä ja arvostelematta koko ajan itse itseään.
Aina voi pyytää toisilta tukea ja apua ja tekemään yhdessä kanssamme, jos koemme, ettemme jaksa tai emme osaa. Ei sanan sanominen on rakkaudellinen sana itse kohtaan ja sen sanominen ja yhdessä tekeminen ratkaisevat suorittamisen ongelmaa. Vähitellen sitä alkaa tekemään vähemmän ja kohtuullisemmin.
Ja se henkisyys ja tasapainonen hengitys merkitsee kokonaisvaltaista turvallisuudentunnetta: Tunnistan ja osaan kuunnella kehoani ja tiedän nyt mitä sen mitä haluan ja mitä en halua, olen vapautunut, sallin
itselleni niin ilon kuin pettymyksenkin kuin surunkin tunteet. Minä olen ja minulla on lupa olla sellainen kuin olen. Ajatukseni, tunteeni, hengitykseni ja muut keholliset reaktioni ovat tasapainossa. Annan oman hengitykseni olla sellainen kuin se on, ei liikaa eikä liian vähän. Silloin myös itse voin paremmin ja solujen aineenvaihdunta toimii ihanteellisesti.
Tutustuin vuosi sitten hoitavaan hengitykseen ja voin suositella sitä lämmöllä myös sinulle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.