Tunnistan tunteen, kylläpä kirpaisee. Tuntuu ihan samalta kuin lapsuudessa. Silloin kun minua ei nähty tai minua ei kuultu. Lopulta nielin pettymyksen ja suuttumuksen tunteen ja menin huoneeseeni. Itketti! Mutta en aina itkenyt, koska usein mietin, että eihän ehkä pitäisi itkeä. Olenhan se reipas ja kiltti tyttö. Koin syyllisyyttä siitä, että tunsin olevani vihainen. Kokosin itseni ja annoin asian olla. Nyt tässä hetkessä, otan aikuisena askeleen taaksepäin ja ymmärrän, että tämä tunne on sieltä hetkestä ja siksi minua vielä tänäkin päivänä kirpaisee. Sanon ääneen, että olen pettynyt ja suututtaa. Hengitän ja rauhoitan näin itseäni. Sanon mielessäni, että tältä minussa nyt tuntuu. Se on ihan OK. Hyväksyn tunteeni. Tässä kohtaa saa tuntua tältä, voin olla vihainen ja voin olla pettynyt, mutta silti ei tarvitse lähteä tunteen vietäväksi. Etsin katseellani ympäriltäni tyyneyttä ja levollisuutta ja ankkuroidun ajatuksen tasolla häneen joka pystyy huokumaan kaaoksen keskellä rauhallisuutta. Imen kuin hänen kauttaan tyyneyttä itseeni. Hengitän! Ja päästän irti. 

Tunteiden sietäminen on avain jaksamiseen. Jokainen tunne on tärkeä. Ilman ikäviä tunteita, emme osaisi varoa vaaraa. Suru taas auttaa pysähtymään. Suru on myös merkki siitä, että olen siirtymävaiheessa. Jokin osa elämässä on päättymässä ja uusi vaihe elämässä alkamassa. Kyse on silloin uudesta alusta. Samalla kun elämässä kääntyy uusi lehti, se on samalla merkki uudesta alusta. Tänään olen työssäni harjoitellut sitä sietämistä. Se  kun toinen ei näe minua ja sitä minun tarvetta ja ehkäpä vielä vähättelee itse asiaa, nostaa itsessäni esiin voimakkaita tunteita tällä hetkellä. Koska olen oppinut pyytämään apua ja tuomaan esiin tarpeitani ihan eri tavalla kuin ennen. Se taas, että jos avunpyyntööni ei vastata myötätunnolla, vaan heitetään vaan olalta nauraen lausahdus koittakaa selvitä, saa itsessäni aikaan saman tunteen kuin lapsuudessa. Jos taas vastaus olisi vaikka pelkkä, että ymmärrän miltä sinusta  tuntuu ja voin samaistua tunteeseesi. Tulisi itsellä olo, että minut nähtiin ja sanomisellani on arvoa. Eikä siihen silloin yhdistyisi se vihan tunne ja pettymyksen tunne, että minua ja minun tarpeitani ei nähdä. 

Tällä viikolla tajusin, että kun tunteen vaste jää itsessäni päälle myös sykkeet on korkealla. Kehoni ja mieleni etsii kuin ulkopuolelta vastauksia ja ratkaisuja, että saisin taas kehoni tilaan jolloin on levollinen olla. Tällä hetkellä en aisti jokaisella solulla, enkä tunne olevani läsnä. Tuntuu, että olen enemmänkin kuin lamaantunut. Koska tiedän, että omassa työssäni on tilanne mihin emme tunnu saavan ratkaisuja aikaan. Lähdin silti tänään salille. Salilla lähinnä purin tunteitani kevyen treenin  kautta. Nyt lähden istumaan aurinkoon ja hengitän. Palautan itseäni tähän hetkeen. Ihanaa viikonloppua ❤️