Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt tuttavuutta tunteeseen mikä itselleni on ollut uusi ja jopa pelottava. Silloin tunnen kuinka näkymättömät sormet kietoutuvat kuin kaulani ympärilleni yhä tiukemmin ja tiukemmin. Yleensä tämä tunne tulee silloin kun käytän paljon ääntäni tai koen stressiä. Tai silloin jos yritän päästä siitä eroon suorittamalla, tai joudun pakottamaan itseni suorittamaan. Siinä hetkessä korvat alkavat humisemaan ja keuhkoista nousee ahdistus ja kaulaani alkaa kuristamaan.

 

Tällä viikolla pohdittuani asiaa ammattilaisen kanssa sanoin, että kurkkuni on kuin rajoitin. Silloin kun mennään liian lujaa ne näkymättömät sormet tulevat kaulalleni ja silloin tiedän, että on aika himmata. Päästää irti. 

 

Nämä tuntemukset myös kertovat tarinaa siitä, että reppuuni on pakattu liikaa ja jotain on unohdettu ottaa pois. Ne kertovat myös siitä, että olen ollut ylikierroksilla jo pitkään. Enkä ole kuunnellut itseäni. Vaan ajatuksen ja ekoni voimin olen kuvitellut, että pystyn itseäni palauttamaan. 

 

Nämä näkymättömät sormet, ovat näiden kuukausien aikana myös lisänneet ymmärrystäni itsestäni. Tämä kaulaani kuristava heppu kun hiipii esiin aina silloin, kun elämässä on liikaa jotakin. Tämä kyseinen heppu on laittanut myös pohtimaan omaa ikääni syvällisemmin ja sitä mikä tässä elämässä lopulta on merkityksellistä. Olen myös alkanut tekemään siirtoja sinne suuntaan, että ne sormet häviävät kaulaltani. 

 

Toisin sanoen voisin sanoa, että tämän jälkeen vielä paremmin ymmärrän sen mikä merkitys lapsuuden traumoilla ja tunnekokemuksilla on omaan hermostooni tänään. Sekä sen, että lapsuuden voimakkaat tunnekokemukset vaikuttavat meissä edelleen myös aikuisena tietynlaisena turvattomuutena. Sillä ymmärryksellä ei kuitenkaan lopulta ole paljon merkitystä, jos ei ymmärrä sitä mikä pitää omaa herkkää hermostoa ylikierroksilla. Koska se lapsuuden traumojen paraneminen siellä hermoston tasolla ei lähde vain sillä, että sitä vain ruoditaan terapiassa ja etsitään kuin tekijöitä ja syitä ulkopuolelta sille miksi hermostoni toimii tietyllä tavalla. Vaan enemmänkin sillä, että opin toimimaan itse niin, että osaan purkaa tunteitani ja ajatuksiani hermostolleni turvallisella tavalla ja osaan hakea turvaa itsestäni ja itselleni ja sen kautta ne kokemukset hiljalleen korvautuvat toisilla kokemuksilla ja ne tunteet minussa eivät tunnu enää niin voimallisesti. Silloin myös kehon autonominen hermosto alkaa toimimaan optimaalisella tavalla ja alkaa korjaamaan itse itseään ja ne näkymättömät sormet pysyvät pois kaulaltani.

 

Ja niinhän se on, mitä enemmän vuosia tulee. Sen enempi näitä näkymättömiä heppuja liikkuu. Joudumme elämässämme aika-ajoin pysähtymään ja kurkkaamaan reppuumme ja pohtimaan mitä juuri sillä hetkellä kannamme repussamme?! Onko painoa liikaa, vai ehkä liian vähän ja mitä otamme sieltä pois, että jaksamme sitä kantaa jatkossa. Joudumme myös enemmän etsimään keinoja siihen miten jaksamme kantaa reppuamme ja tarvitsemme välillä myös muiden apua sitä kantamaan. 
 

❤️