Tiedätkö sitä tunnetta kun tuntuu, että elämä menee ihan kamalan nopeasti? Aamulla lähdet töihin ja toteat, että on taas maanantai ja kohta onkin taas jo perjantai ja mietit, että mitähän siinä välissä tapahtui?! Mä tiedän. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen sen nopeampaa elämä menee. Ja se on jollakin tapaa jopa pelottavaa. Sellainen tunne siitä, että elämä vie kuin mukanaan on kuin normaalia ja sellaiset ne elämän pienet flow hetket ihan arjen keskellä jää huomaamatta. Omassa työssäni useinkin helposti näin käy. 

 

Omalla työurallani ei ole ollut koskaan itsestään selvää, että saan työskennellä hyvässä tiimissä. Kohdalleni on osunut hyvinkin erilaisia tiimejä ja persoonoita. Persoonoita jotka ovat ajoittain saaneet revittyä auki menneisyyden tunnelukot. 

 

Olen täällä usein kirjoittanutkin, että ne tunnelukot ovat kyllä siellä lapsuudessa hyvinkin hyödyllisiä selviytymiskeinoja, jotka auttavat lasta selviytymään epämukavasta tunteesta. Tunnelukoissa on kuitenkin se ongelma, että ne pitävät ihmisestä tiukasti kiinni ja aktivoituvat sitten vielä aikuisenakin. Vaikka aikuinen tietäisi, että hänen kannattaa käyttäytyä epämukavassa tilanteessa kuin järkevä aikuinen, tunnelukko saattaa lukita hänet toimimaan lapsuudessa opitulla tavalla. Omalla kohdalla ne tunnelukot ovat ongelmallisia siksi, että ne saavat minut esimerkiksi työmaailmassa piilottamaan todellisia tunteita, tukahduttamaan tarpeitani ja näkemään tietyllä tapa todellisuuden vääristyneessä valossa ja näin elämästä ja työstä voi tulla hyvinkin kuormittavaa. 

 

Pitkästä aikaa kuitenkin nyt tuntuu jopa siltä, että saan työskennellä tiimissä jossa arki tuntuu sujuvalta. Näkemykset kohtaavat ja työnteko on helppoa ja sujuvaa. Se tunne siitä, että tulen nähdyksi ja kuulluksi täyttyy ja on hyvä olla. Tiedän, että itselläni on herkkä hermosto. Rakensin jo lapsuudessa ympärilleni muurit, etten edes itse tunnistanut tapaani toimia. Vasta loppuunpalaminen paljasti tämän minulle. Tämä oivallus antoi ymmärryksen aika moneen asiaan. Nykyään osaan ja on helpompi elää tämän herkkyyden kanssa. 

 

Työssäni se on kuitenkin vaatinut asioiden puheeksi ottoa ja tunteiden näyttämistä tilanteessa kuin tilanteessa. En voi vain painaa omia tunteitani enää alas ja yksi isoimmista opettelun paikoista onkin ollut itselläni erityiherkkyyden kanssa omien tunteitteni kanssa toimeen tuleminen. Varsinkin kun niiden sen hetkisten tunteiden lisäksi esiin ovat vyöryneet myös ne vuosien tukahdetut, sinne kuoren alle pakatut tunteet. Lapsuudessa tämä auttoi sitä omaa sisäistä lastani selviytymään, nyt aikuisena tämä aikuinen ei tarvitse enää niitä selvitymiskeinoja, vaan hän on oppinut elämän varrella sen, että tunteiden pitää antaa virrata vapaasti ja aina välillä täytyy vetäytyä omiin oloihinsa lepäämään, että jaksaa taas olla niiden ihmisten kanssa jotka saattavat tiedostamatta viedä sitä energiaa. 

 

Viikonloppu meni nopeasti. Kävimme ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja vanhempieni luona kylässä. Olen ollut viime aikoina taas väsyneempi. Nukkunut pidempiä unia ja palautunut huonommin.

Siksi ihan tietoisesti taas antanut aikaa enemmän levolle.

❤️