Olin jo unohtanut surun mitä lähtösi sai aikaan. Kunnes tulit taas viime yönä uneeni, häntääsi heiluttaen. Nostin sinut unessa syliini. Lähdit silloin kun syksyn lehtien ruska oli kauneimmillaan. Kuin tänäänkin. Muistan sen hetken vieläkin kun pidin sylissäni sinua viimeiseen hengen vetoon asti. Muistan kaiken sen mitä siinä hetkessä tapahtui. Keskityin läsnäoloon, että voisin muistaa lähtösi elämäni loppuun asti. Puristin sinua tiukasti sylissäni ja tunsin pienen sydämesi sykkeen rintaani vasten siihen saakka kun lähdit.  Rauhallisesti nukahdit syliini. Nostin sinut pöydälle. Silitin ja painoin viimeisen kerran kasvoni turkkiisi ja kuiskasin korvaasi; kiitos näistä yhteisistä vuosista.  Hyvää matkaa rakas ja lisäsin, että me tapaamme vielä. Se hetki oli kaunis. Yhtä kaunis kuin yhteinen matkammekin oli. 

Elämä on jatkunut ja suru on muuttunut muistoiksi ja kaipaukseksi. Sinulla on silti edelleen paikka sydämessäni. Miksi ei olisi. Niin rakas olit. Tänään suru nousi uudelleen esiin kun katsoin kuvaasi. Annoin sille tilaa. Ajattelen, että ei surua tarvitse lopulta työstää tai päästä siitä edes yli. Suru on tunne, siinä missä ilo ja vihakin. Mutta suruun ei saa jäädä kiinni, elämän on jatkuttava. Suru tulee ja taas menee ja se poistuu ja nousee taas välillä pintaan. Annan kyynelille luvan  tulla silloin kun suru nousee esiin, silloin suru ei jää kurkkuun kuristamaan.

Voi miten sinua onkaan tänään ikävä. Sytytän sinulle illalla kynttilän ja otan syliini toisen koiristani joka muistuttaa sinua. Sinä elät nyt hänessä. Ihan samat eleet, ilmeet ja tapa nähdä sinne sieluun asti. 

 

”Näin suuri rakkaus

ei tähän lopu,

eikä pääty.

Rakastan sinua,

       niin kauan kuin muistan sinut.
        Ja minä muistan sinut aina.”

     ❤️

◦