Mä olen odottanut pidempää viikonloppua vain itselle.  Aikaa jolloin saan pysähtyä itseni äärelle. 

Kaamoksen aika on lähellä. Kaduilla on jo pimeämpää, vaikka kello ei näytä vielä edes kuutta. Tulee olo, että mihin se päivä hävisi? Väsyttää? Yön ja päivän raja hiipii yhä varhaisemmaksi ja aiheuttaa monelle ihmiselle hätääntyneen fiiliksen. Tulee se tunne, että pitää lisätä vain kierroksia.  Koska jokin syvin tunne viestittää tiedostamatta, että vuorokauden tunnit loppuvat ehkä kesken? On pimeää ja päivät ovat lyhyempiä. Ehkäpä pitäisi vain painaa vähän kaasua tiukemmin, olla vieläkin vähän nopeampi ja ripeämpi, lopettaa turha haahuilu ja makoilu ja keskittyä vain siihen tehokkaaseen ajanhallintaan. Ei sitä turhaa jumitusta vaan kalenteri täyteen sosiaalisia tapahtumia ja kaikkia ihania kiinnostavia menoja ja rankkoja treeniä. Niin ei tule ainakaan aika pitkäksi. Kunnes tulee sitten lopulta se seinä vastaan.

Itselläni loppuunpalaminen antoi asiaan vähän toisenlaisen lähestymistavan. Mitäpä jos kaamoksen pimeyteen pitäisi ehkä ottaa hieman lempeämpi asenne, myös itseä ja omaa sisintä kohtaan. Mitäpä jos varaisi pimeän keskelle aina muutaman lomapäivän vain itseä varten. Kun kaamos koittaa, onkin aika syödä, levätä, liikkua lempeästi ja ladata kuin akkuja.
Kun keho tuntuu väsyneeltä ja mieli on kuin tokkurassa, on silloin tällöin parempi antautua väsymyksen tunteelle. Sallia se itselle. Miltä minusta oikeasti tuntuu nyt? Pukea ylle se kaikista ihanin ja pehmein paita ja ne kaikista ihanimmat villasukat, saunoa ja laittaa soimaan sitä parasta tietämääsi musiikkia ja ottaa seuraksesi kuppi kaakaota, hyvä kirja, oma koira tai kissa, suklaata, ystävä, aviomies. Ja unohtaa vihdoinkin se huono omatunto mikä koko ajan muistuttaa siitä lepäilystä tai makailusta ja unohtaa kaikki suorituspaineet. 

Jos omaa aikaa ei ole tarpeeksi, sitä muuttuu kiukkuiseksi ja hirviömäiseksi noita-akaksi, marttyyriksi tai vähintäänkin kadottaa itsensä, ennemmin tai myöhemmin. Mutta mitä jos itsensä kanssa oppisi olemaan ihan tällaisena, ystävystyä kuin siihen tyyppiin joka on nyt? Menneisyyksineen, pelkoineen, epävarmuuksineen ja kaikkine epäkohtineen tässä ja nyt. 

Elämäni suurin rakkaus nykyisin on myötämielinen yhteys itseen ja toisiin ja elämästä nautiskelu. Myös silloin kun menneisyys nostaa päätään ja kehoittaa juoksemaan vielä vähän kovempaa. Nykyisin onneksi se myötämielinen yhteys itseen pysäyttää ja kehoittaa, mitäpä jos hengittäisit hetken ja ottaisit päivän ja pari ihan vain itsellesi?

1599F015-BF02-48E9-982E-F1C22ADF7858.jpg