Aloitin vuosia sitten harjoittelemaan sisäistä rauhaa läsnäolon tilassa. Voisin oikeastaan todeta, että tärkeintä mulle itselleni on nykyisin oma henkinen hyvinvointi…

 

Kuvaisin tätä oikeastaan niin, että tämä läsnäolon tila syntyy voimakkaasta kokemuksesta, missä mielen kaaoksen keskelle laskeutuu rauha ja hiljaisuus. Näissä hetkissä luon kuin ”eräänlaisen aukon” ajatusten virtaan ja keskityn vain siihen mitä tässä hetkessä tapahtuu ja on.

 

Tämän ”eräänlaisen aukon” ja läsnäolon kautta pystyn muistamaan vielä tänäkin päivänä hääpäivänäni kokeman rakkauden ja sellaisen syvän läsnäolon tilan kaiken sen jännityksen keskellä. Samoin muistan sen kiitollisuuden tunteen elämäni suurimman kriisin ja surun keskellä. Tästä ”eräänlaisesta aukosta” on ollut apua myös silloin, kun kärsin ahtaanpaikan kammosta magneettiputken sisällä tai nyt, kun olen käsittelyt sisäistä turvattomuuttani omassa parisuhteessani terapiassa. 

 

En pakene terapiaan tunteitani, vaan aika usein menen silloin kun kaikki on oikeastaan ihan hyvin ja koen rauhaa sisimmässäni. Silloin tiedän, että mulla on voimia kohdata tunteet mitä sen kautta nousee esiin. Terapia ei ole mulle vain se paikka mihin voin käydä kaatamassa vaikeat tunteeni, vaan paikka missä terpeutti herättelee tuntemaan. Terapeutti toimii silloin ikäänkuin työntäjänä ja saa prosessin liikkeelle. Tämä saa aikaan sen, että tunne nousee pintaan uudelleen sen jälkeen, näen painajaisia ja joudun kuin kohtaamaan tunteet uudelleen. En kirjoita myöskään tätä blogiani ”kiertääkseni” omia tunteitani, vaan kirjoitan tänne oivalluksia sen jälkeen kun olen kohdannut vaikeat tunteeni. Silloin kun kaikki tuntuu olevan sisimmässä ihan hyvin.

 

Isän kuoleman ja vakavan sairauden aikana, en nähnyt painajaisia enkä edes unta isästä. Nyt kun olen käsittellyt asiaa terapiassa, on pintaan  noussut turvattomuutta ja olen nähnyt paljon isästä unia.

 

Tiedostan sen, että se suurin ongelmani on se, että käyn paljon keskustelua pääni sisällä. Tunnistan tämän asian ja olen tehnyt sen eteen paljon töitä jo vuosia. Olen luonteeltani sellainen, että pohdin, ”murehdin” ja analysoin asioita joskus ihan liikaa. Puhun paljon ja yritän jäsentää omia ajatuksiani. Kaikesta analysoinnista huolimatta, ajattelen kuitenkin, että meillä on perheessäni ainutlaatuinen suhde. Olen äärettömän kiitollinen omille vanhemmilleni kaikesta siitä mitä he ovat eteeni tehneet ja miten he ovat minua elämässäni tukeneet. 

 

Onni taas, mitä elämässäni koen, riippuu ajatusteni laadusta. Aika usein joudun kysymään itseltäni, onko omat ajatukset realistisia?!Ja samalla joudun myös usein pohtimaan, miten vapaudun epärealistisista ajatuksista. Jos ajatukset koskevat omaa terveyttä. Menen lääkäriin ja varmistan, onko minulla tarvetta murehtia. Jos ne koskevat parisuhdetta, pohdin miksi ja mitä voisin asiaan eteen tehdä. Olen opetellut myös sanoittamaan tarpeitani ja käytöstäni. En enää ”luiskahda” niin herkästi pienen sisäisen lapsen itsekkyyteen. Vaan ymmärrän nyt paremmin empatian kautta, että ahdistuksen takana on aina oma tunne ja ahdistus syntyy omista ajatuksistani mitä en osaa sanoittaa ja kertoo minusta itsestäni. Siksi on tärkeää, vapautua epärealistisista ajatuksista, eikä siitä kaaoksesta mitä ympärillä tapahtuu. Jos voin löytää turvaa itsestäni, selviän myös turvassa kaaoksen keskellä.

 

Jos jään liikaa analysoimaan tunteitani ja takerrun ajatuksiini mitä päässäni pyöritän, alan näkemään ympärillä olevani maailman niiden kautta. Kehoni ajautuu tilaan, missä toimintaani ohjaa pelko ja mahdollisuudet muuttuvat uhkatilanteiksi. Jos taas annan tilaa tunteille ja kiinnitän huomiota mahdollisuuksiin mitä ympärilläni on, voin huomata myös tunteiden minussa muuttuvan. Kehoni ajautuu rauhan tilaan. 

 

Jos työpäiväni on ollut huono, aika usein mietin silti mikä siinä on mennyt hyvin. Jos olen väsynyt ja turhautunut enkä siihen pysty, otan etäisyyttä ympäröivään maailmaan ja yritän löytää tien tähän hetkeen ja sisäiseen rauhaan itseni kanssa. Puhe on aina lopulta oman pääni sisällä ja tässä olen minä joka kuuntelee sitä! 

 

Uskon vahvasti siihen, että kaikki riippuu siitä miten paljon uskon itseeni ja haluan asiaan eteen tehdä. 

 

Olen viimeisen muutaman viikon aikana todennut, että olin jo pitkään aika väsynyt, kiukkunen ja myös turhautunut. Olen onnellinen siitä, että olen saanut nyt levätä. Terapian kautta turvattomuuden tunteeni nousi myös esiin ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut työstää sitä. Voimakkaiden tunnereaktioiden kautta olen oppinut löytämään myös turvaa itsestäni ja miehestäni ja olen näiden kuukausien aikana sanoittanut omia tarpeitani tunteiden takana. Kehon ja mielen tasapaino on löytynyt vahvistamalla juurikin sitä tuntemiskykyä ja avaamalla aistit ja kuulemalla ja kokemalla miltä minusta tuntuu ja mitä tarpeita minussa on.

 

Lapsuuteni idoli onkin sanonut viisaasti; 

 

”Ajattelemme liikaa ja tunnemme liian vähän.” 

 

 - charlie Chaplin-