Olen paljon tänä syksynä pohtinut omaa työhistoriaani ja omia haavaumia mitä olen sen kautta saanut ja tunteitani tietyissä tilanteissa ja sitä miten paljon olen kasvanut näiden vuosien varrella.

 

Työhistoriaani mahtuu narsistinen työpari. Joka sai aikaan minussa aikoinaan hyvinkin voimakkaita fyysisiä tunteita, mutta myös pelon tunteita ja tunteita mitä en silloin osannut edes tulkita ensioireiksi väsymykselle. Tuon työparini johdosta en uskaltanut pitää enää omista rajoistani kiinni, vaan hylkäsin ikäänkuin itseni hänen edessään. Koitin viimeiseen asti miellyttää ja lopulta ”sulkeuduin” kuin omaan kuplaani. Tein vain oman työni ja totesin, että on parempi olla asiasta hiljaa kuin vääntää joka asiasta hänen kanssaan. Työnohjauksessa paine sisälläni kasvoi kun hän valehteli, vähätteli  ja vääristeli asioita ja käänsi asiat omaksi edukseen. Aloin itkemään ja kerroin miltä minusta tuntuu. Lopulta jäin  pitkälle sairaslomalle. Sanoin itseni irti, vaihdoin työpaikkaa ja aloitin opiskelut. 

 

Emme voi puhua vain siitä mitä tunnemme, kun kaikki on loistavasti. Olisi niin paljon tärkeämpää puhua tunteistamme silloin, kun asiat eivät ole niin hyvin. Jos olemme hämmentyneitä, ärsyyntyneitä tai epävarmoja, hiljaisuus mitä itse harrastin ei todellakaan ole tie ulos. Meidän on jollakin tapaa ilmaistava ikävätkin tunteemme. Puhuttava siitä, mikä meitä häiritsee. Emme saa vain jättää sitä sisällemme ja antaa sen satuttaa meitä. Tällä on erityisesti tekemistä negatiivisten tunteiden kanssa, jotka ilmaantuvat tilanteissa jotka ovat meille tärkeitä. Hiljaa oleminen ”kuplassa” ei ole se vaihtoehto. Jos olemme hiljaa, tukahdutamamme tunteemme, konflikti voi räjähtää sisältämme hetkenä minä hyvänä. Tavallisesti tämä on myöskin se pahin mahdollinen tapa. Joskus se tulee ilmi suuressa raivon muodossa. Muulloin se esiintyy käytöksenä, joka satuttaa muita ihmisiä. Tai lopulta kääntyy masennukseksi itseä vastaan. Vahingolliset tunteet löytävät aina tavan ilmaista itseään, jos emme tee sitä niiden puolesta.

 

Oikeastaan asia kirkastui yhtenä päivänä, kun koin työssäni pettymyksen, josta olisin aiemmin mennyt palasiksi. Nyt tunnistin ja tunnistan aika useinkin heti nuo hetket ja tajuan jo siinä hetkessä, että tämä on nyt se, jossa normaalisti alan käyttäytyä tietyllä tavalla. Ja voin tunnistaa tunteen ja, selittää tilanteen itselleni parhain päin ja pysyä jopa rauhallisena ja mikä tärkeintä ennen kaikkea ottaa asian puheeksi. Puheeksi ottaminen ei aina muuta asiaa tai tapahtumaa, mutta se ei nosta sisälläni olevaa painetta ja antaa etäisyyttä itse tunteeseen. Silloin en myöskään hylkää itseäni. 

 

Nykyinen tiimini haastaa minua kasvamaan ja kohtamaan uudestaan ne menneisyydessä syntyneet haavat ja arvet. Joudun käymään näitä keskusteluja itseni kanssa useita, koska työkaverini tapa tuoda asioita esiin muistuttaa läheisesti sitä samaa mitä olen joskus menneisyydessä kokenut. Sekä nostaa esiin tunteita, että en riitä. Tunteita, että en tule kuulluksi tai nähdyksi. Tunteita, että tekisi mieli vetäytyä kuoreeni. 

 

Nykyisin tunnen vähän jo tietynlaista ylpeyttä itsestäni – olen kasvanut ihmisenä. Ja koen, että olen saanut lisää tunneälyä. En lähde tunteideni vietäväksi, vaan voin sietää epämukavaa tunnetta ja en tee toisesta tulkintoja, vaan kysyn ja kyseenalaistan. Uskallan myös asettaa itselleni rajat. Välillä taas vain nostan olkapäitäni ja totean, että annan asian olla. Voin yrittää hyväksyä, että olemme vain ihmisinä erilaisia ja lopulta tärkeintä on se, että elän itse omien arvojen mukaista elämää. 

❤️

DF27516B-397D-409F-A994-A2D23CB61E67.jpg